Miten uskaltaa äidiksi yksin?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Haluaisin kuulla onko muilla yksin raskaaksi jääneillä ollut painetta aborttiin ja kuinka päätynyt ratkaisuun pitää lapsi.



Itse olen nyt 8vk:lla raskaana. Raskaus oli todellinen yllätys jälkiehkäisynkin petettyä. Lapsi ei siis ollut suunniteltu ja raskaudenkin havaitsin vasta " isukin" kanssa vietetyn lyhyen suhteen loputtua.



Olen idun " isän" kanssa yhäkin ihan hyvissä keskusteluväleissä. Hän on suhtautunut raskauteen aika vastuuntuntoisesti, luvannut tunnustaa lapsen ja koettaa olla mukana elämässä jonkinasteisena " viikonloppuisänä" ... joskin myöntää että abortti olisi helppo ratkaisu hänen elämäänsä nähden. (Tuli toisiin ajatuksiin avioeronsa suhteen ja haluaa nyt palata yhteen vaimonsa kanssa, joten eroaikana mahaani putkahtanut itu aiheuttaa tietysti omia häiriötekijöitään. Vaikka myös vaimo ottanut tiedon raskaudestani yllättävän hyvin vastaan.)



Jossain sisällä olen koko ajan tiennyt haluavani pitää lapsen, koska en osaa ajatella elämääni abortin jälkeen. Kuitenkin tulevaisuus yksin lapsen kanssa pelottaa. Koen tarpeelliseksi muuttaa pääkaupunkiseudulta vanhempieni lähelle pienempään kaupunkiin (jossa myös lapsen isä asuu) ainakin lapsen ensimmäisiksi vuosiksi saadakseni tukea ja apua, mutta samalla joudun kauas omasta kaveripiiristäni ja pelkään mahdollista yksinäisyyttä.



Ja tietty myös pohdin löydänkö itselleni rakasta lapsen pyörittäessä maailmaani.



Muuten en pelkää oikeastaan äitiyttä. Uskon, että yksinkin voi pärjätä lapsen kanssa mainiosti ja oikealla asenteella myös omaa vapaa-aikaa ja muutakin apua saa ja pystyy järjestämään. Vaikka olisikin rankkaa, niin myös paljon ihania hetkiä tiedossa.



Mutta jos joku muu on myös pyöriskellyt raskauden alkuvaiheessa epäröivissä ja pelokkaissa tunnelmissa, olisi mielenkiintoista kuulla tarinoitanne ja neuvojanne. Myös toiselle paikkakunnalle muuttaneiden yh-äiskien kokemuksia olisi mukava kuulla? Oletteko löytäneet uutta ystäväpiiriä tueksenne ja kuinka olette yleensäkin kokeneet muuton?



Voimaa yh:t!



Sivut

Kommentit (45)

Vierailija

Oon raskaana viikolla 27 ja erosin kuukausi sitten lapsen isästä. Seurustelimme vajaa 9 kk, asuimme yhdessä n. puolet siitä ajasta. Mies suoraan sanottuna heitti mut ulos asunnostaan. Hän ei pysty/halua keskustella mun kanssa mistään asioista, ei käydä eroa läpi eikä tulevan lapsen asioita. Isyysasiaan palataan kuulemma sitten kun lapsi syntyy... Käsitykseni mukaan hän haluaisi yhteishuoltajuutta, mutta en tiedä kuinka se on mahdollista kun emme pysty kommunikoida keskenämme. Tilanne tuntuu aivan kaaosmaiselta. Eihän tässä hätää olisi, jos tietäisin että saan hoitaa lapsen rauhassa sitten kun se syntyy, mutta nyt takaraivossa jäytää koko ajan huoli siitä, mitä isä tempaisee lapsen synnyttyä!



Käsitykseni mukaan isä voi tunnustaa lapsen omakseen, sitä en voi estää enkä haluakaan. Mutta jos isä alkaa vaatia isyyden selvittämistä verikokein tms, sen kai pystyn estämään? Jos hän ei luota minuun sen vertaa että uskoo suosiolla olevansa isä niin en tiedä suostunko verikokeisiin. Ja sitten kun hänet todetaan isäksi, niin mitä mahtaa mies ruveta vaatimaan. Pelkään että hän tietentahtoen haluaa tehdä elämäni vaikeaksi. Olen tähän asti yrittänyt vedota siihen, että meidän erimielisytemme eivät saa vaikuttaa lapseen jos yhteishuoltajuus toteutuu ja että meidän olisi pakko tavata ja selvittää välimme. Mutta ei. Pattitilanne.. Ei tässä auta kuin katsoa mitä aika tuo tullessaan, turha on etukäteen murehtia mutta helpommin sanottu kuin tehty...

Vierailija

onko sulla omakphtaista kokemusta??? mun lapseni isä ajoi autolla meidän ohi ja hymyili ja moikkas mut mitään muuta mielenkiintoa ei osoittanut kuten et ois pysähtynyt katsomaan tytärtään. enkä voi oikeen pakottaakaan siihen vaikka isyys tunnustettaisiin tai testattaisiin.

voin kyllä kertoa lapselle kuka hänen isänsä on. ja voi ol et siinä vaiheessa voin uudestaan soittaa isälle ja kertoa hänelle tilanteen ja sil en voi enempää jos ei isä halukas tapaamaan.



ps. siis olen soittanut lapsen isälle että tyttö syntyi ja kertonut nimen. hän sanoi soittavansa ja tulevansa katsomaan. eipä oo kuulunu. tyttö nyt kohta 7kk.

Vierailija

Mä oon käytännössä ollut synnytystä ja sitä edeltävää & seuraavaa paria viikkoa lukuunottamatta tähän asti (vauveli 8kuinen) yksin. Mutta elämä vauvan kanssa on niin ihanaa (onhan niitä yön väsyneitä & pimeitä hetkiä) etten tätä mihinkään vaihtaisi enkä kadu yhtään (no ei ollut mulla abortti edes millään tasolla mielessä koskaan, niin kiitollinen olen raskaudesta ja lapsesta ollut). Olen kyllä miettinyt paljon että mitä jos minulle sattuu jotain? Ja sitä että miten hienoa on kun lapsi on ollut terve.



Rohkeasti vaan opettelemaan äitiyttä. Kyllä se sujuu yksnkin!

Vierailija

Ajattelin raapustella kun lueskelin tekstisi,

Itse olen iältäni 34 ja omistan 3lasta, ja tällä hetkellä raskaana ihan alussa ja mietin että pidänkö lapsen vai en, isä on asiasta tietoinen ja emme asu yhdessä eli meillä on ns. vapaa suhde mutta ei muita kumppaneita meillä ole toistemme lisäksi ajatus 4lapsen kanssa olemisesta kauhistuttaa kun en luota " mieheeni" hänelle on alkoholi aika tärkeä elämässään...

abortti olisi vaihtoehto mutta onko se oikea?

Vierailija

Olin yksin ihan koko raskausajan..tosin suurena tukena vanhempani, siskoni perheineen ja kaverini ja täytyy myöntää, että välillä iski pelko pärjäämisestä jne.Aborttiakin mietin,mutta en olisi pystynyt siihen ja hyvä niin! tyttöni syntyi kesäkuussa ja aivan ihanaa on:) Mieluummin kuitenkin yksin,kun huonossa parisuhteessa..niin ja tosiaan lapsen isä ei ole edes nähnyt ihanaa tytärtään..

Vierailija

Minulla on jo yksi vuoden ikäinen lapsi. Isän kanssa ollut ns. vapaa suhde, joka toiminut hyvin. Eli emme asu yhdessä mutta emme kyllä tapaile ketään muitakaan. Ei hänkään minun tietääkseni. Nyt tilanteeseen on kuitenkin tullut rasitteita ja on todennäköistä, että tämä vapaa suhteemme tulee päätökseensä. Ihan myös minun ajanpuutteen vuoksi, lapsi ja koti ovat kuitenkin ykkösenä elämässä.



Olemme tavanneet harvoin ja ehkäisyä emme ole käyttäneet, koska en ole enää nuori ja ennen esikoista oli yksi keskenmeno. Lapset saadaan, ei tehdä. Nyt sitten tapahtui niin, että sen ainoan kerran, kun viime kierrossa tapasimme, hellissä tunnelmissa, tulin raskaaksi. Nyt on rv 6.



Jatkossakaan emme tule olemaan " pari" . Muuten en olisi huolissaan, mutta olen ostamassa asuntoa ja päätymässä " velkavankeuteen" . Käsiraha jo maksettu. Asunnossa täytyy tehdä mittava remontti, johon myös kuluu rahaa. Nyt pelottaa, että kuinka selviän muutosta, remontista ja veloista kahden lapsen kanssa. Ajoitus oli siis " huono" . " Vitsailimme" että kunhan asumme lapsen kanssa uudessa kodissa, voitaisiin tehdä lapselle pikkusisar. Nyt sitten sellainen on tulossa. " Pelkään" myös vanhempieni reaktiota (ovat aivan ihastuneita nykyiseen lapseen) ja myös ympäristön puheita, naureskelua ja arvostelua.



Minulla on hyvä työpaikka ja kohtuullisen hyvä palkka. Se ja ikä huomioiden, en pidä aborttia itselleni oikeana ratkaisuna. Katuisin sitä myöhemmin.



Ihanaa, vaikka monen mielestä ei lasten kannalta, että on muitakin saman kokeneita ja samassa tilanteessa olevia...



Täytyy vain uskaltaa... Ja tulemme olemaan hyviä äitejä.

Vierailija

Minusta abortti on murha ja se särähtää korvassani pahasti. Mies painosti muo koko ajan aborttiin ja haukkui minut sekä syntymättömän lapsen lyttyyn.



Mä synnytän helmikuussa lapsen ja olen ihan yksin, mutta silti en ole murehtinut. Lapsella ei ole sukulaisia. Mies on salannut ja ilmeisesti aikookin salata vanhemmiltaan, että on lapsi ja mun oma suku asuu 200 km päässä.



Hän ei kestä sitä, että minä tulin (ja nyt lapsi) sotkemaan hänen täydellisen sinkku elämänsä ja viemään kaikki rahat. Nythän kivenkovaan pitää siitä kiinni, että ei myönnä isyyttään missään jne. Hän on kavereiltakin salannut kaiken ja esittää hyvää jätkää edelleenkin. Piirit on pienet ja joskus tämä kaikki vielä räjähtää käsiin, mutta minä olen onnellinen odottaja ja pian ihan oikeasti äiti.

Vierailija

Minusta abortti on murha ja se särähtää korvassani pahasti. Mies painosti muo koko ajan aborttiin ja haukkui minut sekä syntymättömän lapsen lyttyyn.



Mä synnytän helmikuussa lapsen ja olen ihan yksin, mutta silti en ole murehtinut. Lapsella ei ole sukulaisia. Mies on salannut ja ilmeisesti aikookin salata vanhemmiltaan, että on lapsi ja mun oma suku asuu 200 km päässä. Mä tulin tänne pieneen kaupunkiin jonkun aikaa sitten tietämättä mistään mitään ja saan kyllä uusia kavereita aina vähän väliä.



Hän ei kestä sitä, että minä tulin (ja nyt lapsi) sotkemaan hänen täydellisen sinkku elämänsä ja viemään kaikki rahat. Nythän kivenkovaan pitää siitä kiinni, että ei myönnä isyyttään missään jne. Hän on kavereiltakin salannut kaiken ja esittää hyvää jätkää edelleenkin. Piirit on pienet ja joskus tämä kaikki vielä räjähtää käsiin, mutta minä olen onnellinen odottaja ja pian ihan oikeasti äiti.



Messengerissä tavoittaa pioneer53@helsinkilainen.com

Vierailija

Olen jo pitkään halunnut perheen ja lapsen, sopivaa miestä ei vain ole tullut vastaan. Mietin joskus hankkisinko lapsen yksin mutten uskaltanut koska kuitenkin sitä toivoisi edelleen sitä oikeaa perhettä, että lapsella olisi isä ja itsellä mies.



Lyhyessä suhteessa kuitenkin sattui vahinko ja suhde ehti päättyä ennen kuin sain raskaudesta tietää. Abortti ei käynyt edes mielessäni vaikken isään yhteyttä saanut yli kuukauteen. Toivuttuaan sähköpostilla ja tekstiviestillä saamastaan tiedosta hän vihdoin otti minuun päin yhteyttä ja oli muutaman viikon aivan innoissan asiasta, halusi ultraankin mukaan, kunnes hänestä ei taas yhtäkkiä kuulunutkaan mitään.



En tiedä mitä teen isän suhteen, omat isäkokemukseni eivät ole kovin positiivisia, joten mielessä pyörii paljon asioita. Tehköön isä kuitenkin päätöksensä itse haluaako olla lapseensa tekemisissä.



Yhtään negatiivista kommenttia en ole kuullut, kukaan ei ole edes maininnut minulle aborttia. Kiitos äidille ja isäpuolelleni että ovat olleet suurena tukena ja mukana jutussa alusta asti, samoin muulle tukijoukolle, jotka saavat koko asian tuntumaan itsestäänselvältä.

Vierailija

... se vaatii mutta ei ole ylivoimaista. ero tuli heti sen jälkeen kun 12 vkoa oli täynnä. sen jälkeenkin olisi abortin voinut tehdä, selvitin asiat perusteellisesti mutta päädyin pitämään lapsen. vähintään kerran viikossa kadun päätöstä :)



ei vaan, raskausaika oli todella rankka, yksinäisyys oli jotain sellaista jota ei ennen pystynyt edes kuvittelemaan. kavereista jäivät jäljelle ne tärkeimmät. apua saa kun muistaa pyytää (ja jos on hyvä tuuri niin joskus pyytämättäkin). itse en vaihtanut paikkakuntaa (vanhempani asuvat 900km päässä), välillä on käynyt kyllä mielessä, mutta toistaiseksi näin on ollut hyvä.



lapsen isä ei tapaa lastaan, ei osannut päättää eikä kyetä mihinkään missään vaiheessa, nyt en halua olla kanssaan missään tekemisissä. isäasia voi olla todella vaikea, toivon todella että muut eivät joudu käymään asioita läpi yhtä raadollisesti kuin itse kävin.



voimia teille kaikille! joitakin päiviä vaihtaisin pois, lasta en kuitenkaan...

Vierailija

...eli oli miten oli,varmistakaa että ainakin isän nimen voitte lapsellenne kertoa silloin kun hän sitä kysyy. en ikinä ole katunut sitä päätöstä että aikoinaan lapsen päätin yksin tehdä (tulin yhdenillan jutusta vahingossa raskaaksi) mutta sitä olen katunut että " hukkasin" kaikki tiedot hänen isästään. !5v. tyttäreni ei kuulema anna minulle ikinä anteeksi sitä ettei tiedä kuka on hänen isänsä...(kysely alkoi n.5 vuotiaana...)

Vierailija

ja yh:äiti näille kaikille. Kahden ensinmäisen lapsen isä otti ja petti heitin pihalle nyt mennyt kohta 3 vuotta ettei hän ole lapsiaan halunnut tavata. Hän meni naimisiin yh:äidin kanssa ja heillä on yhteinen " vahinko" lapsi. minun viimeisin ex oli hellä ja ihana puhetta oli yhteen muutosta ja naimisiin menostakin. Kas kummaa viimeisen kerran kun hän kävi luonani taputteli vatsaani ja tokas " tässä on sinulle ne sinun kaksoset" (olin nähnyt unta että odotan kaksosia). Ja pufffffff... tapahtui katoaminen. Ilmoittelin vain tyynenä perään että lapsi on sitten tulossa että mites nyt? Ei hänellä mielenkiintoa lastakohtaan ole lainkaan, pieni toive oli vain että olisin tehnyt abortin. Olen yhden tehnyt ja silloin päätin etten sitä toista kertaa tule tekemään niinpä massussa kasvaa (rv 16+3) pikku toukkani. Vanhemmat lapset ovat 6v ja 4v ja hyvin olemme pärjänneet mutta kyllä on mielessä kokoajan että teinkö oikean ratkaisun KYLLÄ TEIN =). vielä on muutama vaikea ihminen kenelle en ole kertonnut raskaudestani yksi niistä on äitini kuka ei tilanteestani pidä mutta mitäs hänestä tämä on minun elämäni eikä hänen. Täytän kohta 30v joten enköhän osaa itse omasta elämästäni päätää. Tsemppiä kaikille yh:äideille ja jaksamisia jatkossakin. Maalais järjellä pärjätään.

Vierailija

10 vuotta sitten kun 20-vuotiaana huomasin olevani raskaana... Lapsen isän ja mun suhde oli ollut yhden kesän ajan sellasita on-off-pelleilyä (olimme aiemmin seurustelleet n vuoden ajan). Kun huomasin olevani raskaana, sanoi lapsen isä (kun olin jo ilmoittaniut että pidän lapsen) että sittenhän meidän täytyy muuttaa yhteen, johon minä vastasin että ei täydy.

Lapsen isä siis ehdotti epäsuorasti aborttia, j aymmrrän toki hänen näkökantansa. Itse kuitenkin olin sitä mieltä että lapsen pidän. Eli jo alkumetreillä oli raskaus minun oma juttu ja tulevaisuus yksinhuoltajana selvä.

Se, mikä ainakin mun elämää helpotti, oli se että olin itse valinnut yksinhuoltajuuden. Näin ollen pystyin itse tekemään kaikki tärkeät päätökset mm asumisen suhteen. Sain myös täyden tuen omilta vanhemmiltani, jotka eivät tuupputuneet mun ja vauvan elämään, vaan kohtelivat aikuisena ihmisenä. Koska mun äiti oli silloin työtön tai työllistamiskoulutuksessa sain kuitenkin myös itse olla tarpeen vaatiessa ' lapsi' , eli sain lapsuudenkodissani sen hemmottelun jonka nyt toisessa raskaudessa saan omalta nykyiseltä aviomieheltäni :-)

Itse olen sitä mieltä että ykisnhuoltajana pärjäsin vallan mainiosti, mutta sen verran ' nöyrä' täytyy olla että osaa ja uskaltaa pyytää apua kun omat voimat loppuu. Ei yksinhuoltajan tarvitse olla marttyyri tai katkeroitunut, itse kun tekee omat valintansa voi tehdä juuri niinkuin itsestä hyvältä tuntuu ja säilyttää peruspositiivisen suhtautumisen elämään. Itse elelin 8 vuotta yksin pojan kanssa, ja meillä oli oikein hyvä elämä. Nyt on löytynyt mies ja elämä on jopa ihanampaa, mutta en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois niistä vuosista jolloin olin yksinhuoltaja - juuri ne aikuistumisen vuodet ovat tehneet minusta sen, joka olen tänään!



Toivotan sinulle kaikkea hyvää, on sitten päätöksesi mikä tahansa!

Vierailija

niihin testeihin ynnä muihin on pakko suostua tai hän voi hakea oikeusteitse luvan. mun kohdal kieltäydyin ilmottaan isää se ok mut saarna pääl. se sano et jos joku mies marssii sin lastenvalvojan toimistoon ja ilmottaa et hän on isä tutkimukset alkavat uudestaan ja mulla ei siihen sananvaltaa. siis menisi silloin oikeusteitse jollen itse anna periksi. näin se vaan on. mun tyttären isä kyl lupasi tulla katsoon mut ei oo näkyny. tyttö 27 päivä 6kk.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat