Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Enkelipoikamme...

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Toistamiseen...ei ihan vielä ole tämän koneenkäyttö hallinnassa...

Tuli tarve kirjoittaa jonnekin meidän enkelistämme.

Äitienpäivälahjaksi saimme ihanan pojan, kolmannen. Synnytys meni hyvin ja oli ihanaa saada vauva maailmaan, jota niin hartaasti olimme odottaneet. Vauva hengitti hieman raskaasti ja oli väriltään sininen joten päädyttiin viemään hänet yliopistolliseen. Isä meni omalla autolla perässä ja minut siirrettiin päivän mittaan. Osastolle kirjautumisen jälkeen kiirehdin teholle jossa vauvamme oli ja siellä hän oli hengityskoneeseen kiinnitettynä. Niin pieni ja suloinen poikamme. Kovasti odotimme milloin hänet irroitettaisiin koneesta koska meille oli alustavasti niin sanottu että iltapäivällä varmaankin otetaan irti. Mutta lääkäri halusikin jutella vauvastamme. Hän olisi vakavasti sairas. Tuntui kuin maa olisi vajonnut altamme pois....jalat olivat yhtä puuroa ja koko kehoni huusi miksi? Vauva piti kastaa ja niin kutsuimme sukulaiset teholle sekä vauvamme kummit ja onneksemme saimme tutun papin kastamaan. Enkelipoikamme.

Kahden viikon sairaalassa olon jälkeen pääsimme kotiin koska olimme niin halunneet. Tehohoitoa hänelle ei enää annettu, joten halusimme hänet kotiin ja elää ns. normaalia vauvan elämää, tietenkin hänen ehdoillaan. Ruuat meni nenämahaletkusta, kuten myös lääkkeet.

Neljä viikkoa hän taisteli kunnes voimat loppuivat. Hän nukkui sylissämme kotonamme pois. Nyt hän on enkeli. Meillä on suuri suru ja välillä tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Vartaloni ja mieleni huutaa vauvaa koska kaikki asiat muistuttavat siitä. Onneksi saimme nauttia niistä kaikista kuudesta viikosta jotka luoja meille loi. Hänen pörröinen tukkansa ja vauvan suloinen tuoksu leijailee mielessäni vieläkin...Ikävä.

Sivut

Kommentit (73)

Vierailija

olen niin kovin pahoillani ja haluan ottaa osaan teidän kaikkien suureen suruun. Omalle kohdalle ei ole koskaan tapahtunut mitään näin surullista. Pakosti kyneleet kirposivat silmiini näitä lukiessani.... en voi ymmärtää miten voi elämää jatkaa, mutta pakkohan se tietenkin on.. Minulla on kaksi pientä tyttöä, enkä voisi kuvitella, mitä tekisin jos heille jotain tapahtuisi tai olisi tapahtunut... Olen niin kovin pahoillani ja toivotan voimia kaikille!!!!!!

Vierailija

Kaikille, joilla on Enkeli-lapsi



Meidän pienokaisemme muuttui Enkeleiksi jo alkuraskaudessa (7+1, toisesta IVF-punktiosta), joten en missään määrin osaa kuvitella, miltä tuntuu menettää synnytetty lapsi ja / tai sylissä pidetty lapsi. Otan osa suruunne ja toivoin teille voimia ja Taivaan Isän siunausta.



Kirjoitan tänne siksi(kin), että en voi käsittää terveydenhuolloin suhtautumista keskenmenoihin tai vastasyntyneiden lasten kuolemiin ja varsinkaan siihen, miten he suhtautuvat lapsensa menettäneiden vanhempien suruun. Miten suuri osa lääkäreistä voi olla niin tunteettomia?!



Itse olin keskenmenosta s-lomalla 3 viikkoa, kun pidin puoleni. Mutta kyllä sairaslomaa sai " anoa" . Sanoinkin yhdelle lääkärille, että on uskomatonta kun tässä tilanteessa ( sain vielä kohtu- ja munasarjatulehduksen) pitää anoa sairaslomaa. Kukaan ei selviä keskenmenosta muutamassa päivässä tai viikossa, saati tällaisessa tilanteessa. Miksi tässä asiassa s-loman kanssa pihdataan!!



On ehkä totta, että joillekin työ toimii terapiana. Itse olen kyllä eri mieltä. Mielestäni kaikkien pitäisi ja pitäisi saada työstää tuo asia heti rauhassa. Eihän asia ole ohi viikoissa, eikä kuukausissa eikä sitä ikinä unohda, mutta tarkoitan, että jokaiselle pitäisi antaa mahdollisuus keskittyä iteensä.



Meidän keskenmenosta on kuukausi. Kunhan tässä vielä voimia keräilen, aioin alkaa tehdä jotain sen eteen, että terveydenhuollon hoitohenkilökuntaa herätellään ja rajusti tähän asiaan liittyen.



Yrittäkää jaksaa pitää puolenne ja olkaa kotona niin kauan kun siltä tuntuu. Suruun ei kuitekaan saa jäädä kellumaan, joten apua kannattaa hankkia ajoissa. Apu ei toki poissulje sairalsoman tarvetta! Vaikka jotkut idiootit lääkärit sitä mieltä tuntuvat olevankin...



Voimia teille.



Vehnis



Vierailija

Minulla tuli sellainen autokauppatunne silloin hautaustoimistossa hautajaisia järjestellessä ja kiveä en sitten pystynyt miettimään todella pitkään aikaan. Mieheni mietti kiveä ja kyseli minunkin mielipidettä melko pian hautajaisten jälkeen, mutta lopulta päätimme antaa ajan kulua ja miettiä asiaa kaikessa rauhassa. Mies jätti minut siltä pohdinnalta rauhaan pitkäksi ajaksi, mutta otti itse selvää eri paikoista ja tavoista hankkia kivi haudalle. Sen hautaustoimiston kautta en halunnut kiveä ostaa, vaikka palvelua tarjottiinkin. Välillä minusta tuntui todella murheelliselta, ettei lapsemme haudalla ollut kiveä, vain se pieni valkoinen risti.

Lapsemme kuolemasta oli kulunut jo yli kaksi vuotta, kun vihdoin saimme aikaseksi yhdessä mennä kiveä valitsemaan. Mieheni oli löytänyt Siuntiosta kivenhakkaamon, jossa oli jo käynyt yksin katselemassa ja juttelemassa. Tämä on pieni perheyritys ja perhe on menettänyt joskus aiemmin oman lapsensa. Palvelu oli todella sydämellistä ja henkilökohtaista.

En tiedä missäpäin Suomea asut, mutta voin suositella tuota paikkaa, jos se vain on mahdollista.

Voimia elmersson!

Ja edelliselle kirjoittajalle samoin. Minä en edes voi kuvitella, kuinka vaikeaa elämä tuollaisessa tilanteessa on. Minun lapsenihan kuoli tysin yllättäen. Jo pelkkä pelko näitten muiden lasteni menettämisestä on ollut äärettömän vaikeaa, vaikka mitään välitöntä syytä pelkoon ei olekaan.

Mutta maailma on vaaroja täynnä. Tänäänkin lapseni tulivat koulusta kertoen koulukaverinsa joutuneen eilen liikenneonnettomuuteen ja loukkaantuneen vakavasti. Siksi minä eksyinkin taas tänne surupalstalle. Tulee aina oma suru pintaan, kun jotain tällaista tapahtuu. Ja tietenkin lapsenikin joutuvat omaa suruaan aina uudelleen käsittelemään. Kunpa heitäkin osaisi oikein tukea.

Anteeksi, että en paremmin osaa ilmaista itseäni, mutta ollaan tukena toisillemme.

Lämpimiä ajatuksia kaikille surun keskellä eläville.

Vierailija

En oikein tiedä kuuluisiko minun osallistua tähän ketjuun. Tarve jakaa ajatuksia on kuitenkin suuri. Vielä en ole poikaani menettänyt, mutta jäljellä olevien päivien määrää ei kukaan kykene ennustamaan.



Olen siis 8kk:n ikäisen pojan äiti. Hänen syntymästään lähtien minulla on ollut outo tunne siitä, ettei hän ole oikeasti meillä. Tarkemmin sitä en osaa selittää. Vein pojan neuvolaan, heidän mielestään kaikki kunnossa. 4kk:n iässä alkoi ilmaantua oireita, joiden vuoksi sitten tutkittiin. Takana elämäni raskain kesä ja syksy. Muutama viikko sitten saimme diagnoosin, jonka mukaan keskimääräinen elinaika on vain 2 vuotta.



Rakastan poikaani ja yritän elää hänen kanssaan päivä kerrallaan. Nauttia pienistä hyvistä hetkistä. Yritän tallentaa mieleeni hänen hymynsä, ihonsa pehmeyden, vauvantuoksunsa, ruususuun...



Joka päivä mielessäni elää pelko hänen menettämisestään. Öisin herään kuuntelemaan hengittääkö hän varmasti. Aamuisin toivon, että meillä olisi ainakin tämä päivä aikaa. Voimia kaikille!

Vierailija

Hei Vell@!

Tunnet minut aivan varmasti......!!! Luen täällä tekstejä ja sinun kosketti syvästi..Siitä on vuosi...Itken nytkin.... Ruusu teille ja vauvalle!!!!!!

Haluan jakaa kaiken mitä vain voi olla!!! Tunnen syvää myötätuntoa... Vuosi on mennyt ja sinä edelleen jaksat, samoin miehesi. Te olette vahvoja ihmisiä..

Taivaan Isän siunausta ja Enkeleitä paljon1

Olen kanssanne!



Terveisin, Tiina

Vierailija

Voi kuinka tutulta tekstisi kuulostaa!

Minulle on alkanut taas tulla raskaita aikoja, kertakaikkiaan kaikki asiat painaa mieltä. Olen kokoajan kiukkuisella päällä, ja poden siitä hyvin suurta huonoa omaatuntoa, koska tiedostan kokoajan tilanteeni, mutta silti toimin toisin miten mieleni sanoo....sekavaa tekstiä... Eli lyhykäisyydessään, poden huonoa oloa siitä kun olen kiukkuinen ja väsynyt vaikka haluaisin olla iloinen hyvä äiti....Mieskin sanoo että en tee muuta kuin kiukuttelen ja huudan. Mutta näinhän se on.

Ihan kuin itse kirjoittamaani omaa elämääni viimeiseltä 1,5 vuodelta:(

Alkuvuosi oli yhtä tuskaa, läheltä kuoli kaksi vauvaa! Olo oli aivan sekava, oma tuska ja menetys nousi niin pintaan ja samalla piti yrittää tukea. Yrittää jaksaa pyörittää omaa elämääkin eteenpäin ja ollä äiti sekä aviovaimo. Samaan aikaan piti antaa kaikki tuki anopille, joka kamppaili vakavan sairauden kanssa. Tämä päättyi kesäkuussa rakkaan anopin kuolemaan. Ei oo elämä helppoa ei..



Luulen että osaltaan tuo kuuluu menetykseen, minulla myöskin tyytymättömyyteen avioliittoamme kohtaan.

Ensin olin kiukkuinen ja huusin, josta seurasi tietysti myös riitoja.

Pitkään asia vain " oli" ..Kunnes asiat räjähtivät käteen meillä.. halusin erota! Vaan kun asioista alettiin puhua, puhua ja puhua. Alkoi omatkin ajatukset selkiytyä ja päätös yhteiselon jatkamisesta tuntuu nyt todella varmalta. Olemme kokeneet niin paljon ettei näitä juttuja voi heittää noinvain pois. Menin ihan sekaisin elokuussa, päähäni ei mahtunut muu kuin ero, näin sen ainoana mahdollisuutena hetken. Olin kuin sumussa silloinkin.

Nyt kun asioista on puhuttu on oma oloni parantunut aivan hirveästi, en ole enää hirviöäiti joka vain huutaa lapsilleen ja rakkaus miestäkin kohtaan on vahvistunut. Suhteemme on erilainen kuin ennen, olemme jotenkin menneet uudelle raiteelle..parempaan.



Mehän rakennettiin kans ja samanmoisia ajatuksia pyörii munkin mielessä tämänkin asia kanssa. Musta tuntuu että en voi tässä talossa olla ikinä täysin onnellinen, en pääse tähän taloon kotiutumaan samoin kuin en tähän tiehen ja naapureihin. Enkä tiedä haluanko edes.

Meillä rakennus oli aloitettu kun poikamme kuoli, jotain tästä talosta kuoli pojan mukana. En tiiä, välillä oon ääneenkin sanonut miehelle että myydään tää pois ja lähdetään johonkin muualle. Vaan en jaksa kolmatta kertaa tätä rakentamisrumbaakaan enää.. Tämä kesä on menny pihahommissa ja kun nyt viimein alkaa olemaan valmista, en näe mitäään iloa tässä talossa ja ympäristössä.

Kai sekin on normaalia, en tiiä. Jo muuton aikoihin reilu pari vuotta sitten ilo oli kadonnut, en olisi halunnut muuttaa ollenkaan.

(Vaikka rakennusvaiheessa oli olo et äkkiä vaan valmiiks et päästään normaaliin elämään mahollisimman nopeesti kiinni..)



Että ei mene ruusuisesti täälläkään:( VOIMIA teillekkin! Halaus samojen asioiden kanssa kamppailevalta Ipan@lta.



Välillä tuntuu et miksi, miksi näin paljon surua ja huolta.

Meillä muutenkin siis raskas vuosi tässä tämä viimeinenkin, anopin vakavan sairauden kanssa on kuljettu ja viimein se päättyi (ehkä onneksi)kesäkuussa kuolemaan. Liikaa aivan liikaa..vaan ei auta ku ottaa vastaan kaikki mitä annetaan.

Jospa se tästä taas kirkastuu teillä ja meillä:)



Koittakaa puhua tunteistanne, nostakaa kaikki mieltä askarruttavat asiat pöydälle! Puhukaa ja riidelkää (jos tarvetta) kunnolla! Pyytäkää vaikka apua jos siltä tuntuu. Älkää päästäkö tilannetta samaan jamaan kuin me.

Vierailija

Sitä itsekkin toivoo ja rukoilee,että kaikki menisi hyvin tälläkertaa.Mutta muuta ei voi kuin odottaa,pelätä ja toivoa.



Tiedät itse millon olet valmis vastaanottamaan uuden ihmisen mahaasi.Jollakin sen aika on piankin jollakin menee pitemmästi.

Itse halusin surra suurimman surun pois,ennenkuin suostuin edes ajattelemaan uutta pientä.



Nytkään ei ole helppoa,suru kulkee muuttuneena mukana jokapäivä ja lisänä on pelko tulevasta.Mutta muutahan ei voi jos haluaa lapsia,yrittää jos uusi mahdollisuus suodaan ja toivoa,että tälläkertaa meille terve vauva suodaan syntyväksi.Yritän kaikkeni,että voisin nauttia tästä raskaudesta,onnellinen olen että sisälläni potkii uusi elämä,mutta jokupäivä menee vain surussa ja pelossa.Onneksi on päiviä joina pystyn myöskin nauttimaan täydestä sydämmestäni uudesta raskaudesta.

Äidinvaisto sanoo tämän odotuksen menevän hyvin ja meille tulee terve vauva tammikuussa kotiin asti.Mutta välillä pelko tulee myös tuohon väliin ja tulee tunne ettei meille enää voi tapahtua mitään hyvää..Tälläistä tämä on..valitettavasti.Tunteiden ilon ja surun,pelon ja varmuuden inhottavaa vuorottelua.

Itse olen ajatellut,että uuden elämän odotuskin kuuluu suruprosessiin..Kokoajan ajattelee mitä minulle näillä viikoilla edellisessä odotuksessa kuului,miten meni jne..Vertaa väkisin vointia ja on onnellinen jos vähänkään menee erilailla..Sekavaa.

Uuden vauvan aika tulee kun olette valmiita.Ja muistakaa silloinkaan ei tarvitse peloissa olla yksin.

Minä ainakin olen saanut kaiken tarvitsemani avun.On tunne että meistä pidetään hyvää huolta.



Terveis Vell@

Vierailija

Voimia tässä tarvittaisiin, mutta onneksi meillä on nuo kaksi vipeltäjää jotka pitävät arjessa kiinni jotenkuten. Päivisin ei ole aikaa paljoa mietiskellä kun touhua riittää. Illalla kun on hiljaista kaikki tulee mieleen. Onneksi meillä on paljon valokuvia ja vauvantuoksuisia muistoja. Mieheni kanssa pystymme asioista puhumaan ja tuntuu kuin tämä olisi tiivistänyt suhdettamme entisestään. Ja onkin.

Pojillakin on kova ikävä ja kyselevät vauvasta ja koska meille tulee uusi. Siihen en osaa vastata. Tulee sitten joskus jos on tullakseen, vielä en ole valmis. Toisaalta pelko varjostaisi varmasti uudesta tulokkaasta, ettei vain samaa tuskaa joutuisi kokemaan uudelleen. Se rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne ja yhtäkkiä kaikki on poissa, vaikka ei rakkaus mihinkään katoa, ikävä ja suru seuraavat sen mukana.

Psykologille olen ajatellut soittaa jonka sairaalassa tapasin vavu-ryhmästä. Hän osasi puhua ja olla puhumatta tilanteissa. Itkettiin kaikki. Hän kysyikin että pelkäänkö itse kuolemaa vai sitä että menettää toisen? Menettämisen pelko oli kaikista kovin. Sitä kuolema tilannetta en osannut sen kummemmin ajatella koska ei ollut sellaisista kokemuksia. Tilanne jolloin vauvamme nukkui pois oli omalla tavallaan rauhallinen. Hän ei vain jaksanut hengittää. Nukkui pois jota ei enää koskaan saa herätetyksi...Itken.

Niin pieni ihminen, jota emme saa takaisin.

Minulla on yksi hyvä ystävä jonka kanssa olen myöskin jutellut asioista paljon. Puhuminen auttaa. Toisten samaa kokeneiden kanssa olisi myös mukava jutella/ kirjoitella.

Vierailija

Kyllähän heti sinut tunnistin.Ajattelinkin että ainaki sinä minut tunnistat täällä palstalla jos käyt.Kovan menetyksen kokenut ystäväni..

Täällähän sitä tulee pyörittyä,vähän surullisemmissa piireissä missä itse haluais..Vuosipäivä meni.. Kovemmalle otti tuo syntymäpäivä,mutta me selvittiin.(Tulkaahan käymään)



Elmersson: Olen käynyt ammatti-ihmisen kanssa juttelemassa,se auttaa. Varsinkin ahdistukseeni kun päätettiin uudelle lapselle antaa mahdollisuus syntyä tähän maailmaan.

Lisäksi ollaan käyty Käpy-ry järjestämissä illoissa,niistäkin saa voimia.Siellä tapaa ja kuulee monien lapsensa menettäneiden tarinaa.Se vertaistuki on voimia kysyvää mutta myös auttavaa!

Nykyään kun odotan kolmatta lastamme käyn neuvolassa ja äitipolilla säännöllisesti.Se on nyt vielä minulle riittänyt,mahdollisuus on myös psykiatrianpoli käynteihin.Sen avun otan vastaan jos tunnen sitä tarvitsevani.

Anna itselles mahdollisuus jatkaa elämää ja nauraa surusta huolimatta,silloin on helpompaa.Vaikka tähänkin tarvitaan varmasti jokaiselta oma aikansa.

Me ollaan etuoikeutettuja,ei jokaisella ihmisellä olekkaan omaa Enkelivauvaa Taivaassa!Näin luki eräässä vauvan hautakirjoituksessa.Ollaan ylpeitä Enkelivauvoistamme,jokainen siinä määrin kun voi.

Vierailija

tuli lapsemme kuolemasta perjantaina. En ole pitkään aikaan taas kirjoitellutkaan tänne, joka päivä luen kyllä mutta kirjoittaminen ja sen aloittaminen on vaikeaa.

Voimia kaikille jotka ovat lapsensa menettäneet, enkelinsä.

Meillä oli lääkärien kanssa perjantaina palaveri koskien poikamme sairautta. Silloin kun hän syntyi ja tiedot hänen vammansa vakavuudesta tuli niin kaikki meni silloin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nyt sai rauhassa jutella ja paremmin sisäistettyä asiat.

Näin muutakin osaston väkeä ja he tulivat halaamaan ja voimia sekä rukouksia toivottamaan.

Kaksi pitkää kuukautta tosiaan on jo kulunut mutta ikävä vaan painaa. Tulee sellaisia suuria kaipauksen hetkiä kun haluaisi niin kovasti toisen takaisin tänne...pitää sylissä, suukotella, vaunuilla...loputon lista ikävän ja kaipuun hetkiä.

Sinä lapsemme pieni ja kultainen

Olet enkeli parvessa enkelten.

Sinut lapsonen kantoivat helmassaan

pois taivahan enkelit murheista maan.

Vierailija

Minun vauva oli muuten tyttö joka haudattiin,alku kesästä kuoli taas vauva vko.lla 15,se oli poika. Ei oikeen itekkään tiijä mistä saa voimia jatkaa elämää,vaan kyllä se ajan kanssa jatkuu...

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat