Miten te kotiäidit jaksatte?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Itsellä mies ajaa rekkaa ja on kotona vähän miten sattuu. Elintaso on ihan ok, juuri tuon mieheni työn takia, mutta itse en vain tahdo aina jaksaa kun periaatteessa hoidan mekein yksin täällä kotona kaiken. Isovanhemmat asuvat 250 kilometrin päässä ja hekään ei nyt niin kovin usein pääse auttamaan. Enkä sitä ole silti vaatinutkaan.



Siivooja meillä käy kahden viikon välein ja lastenhoitajaa olen ottanut MLL:ltä mu kun hoidan asioita, mutta muuten olen lasten kanssa täällä kotona.



Rakastan lapsia ja taidanpa olla hieman hölmökin mutta haluaisin vielä lisääkin lapsia. Mutta kun se jokin apu vain puuttuu perheestämme.



Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Olisi mukavan kuulla onko minulla kohtalotovereita ja miten " selviätte" kaikesta? =)

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

minulla kuin monelle muulla! Hoidan yksi-ja kolmevuotiaani kotona, ja mies on maanviljelijä. Käytännössä osallistun töihin, kun pystyn. Mies osallistuu lastenhoitoon. Kolmevuotias on jo isän aputyttönä, ja joskus pienempikin.



Käytännössä mies valmistaa meille aamiaisen ja usein isompi lapsi herää isänsä kanssa ja minä pienemmän kanssa nukun pidempään. Sitten mies lähtee ulos töihin, ja minä pian lasten kanssa myös pihalle.



Tekemistä piisaa liikaakin, ja vapaa-aika täytyy erikseen ottaa. Välillä ajattelen, että olisi ihana asua niin, että keskeneräiset työt eivät näkyisi koko ajan.



Meillä on hevonen jolla ratsastan ja mies ajaa. Se on minun omaa vapaa-aikaani.



Käytännössä voin pyytää lasten isän koska vain avuksi, ja hän aina tulee mielellään.





Vierailija

Meillä on kolme alle 5 vuotiasta poikaa, kissoja ja remontissa (viimeiset viisi vuotta) ollut vanha ok-talo. Mies on pitkät päivät töissä, kun ei ole työaikoja ja töissä on helponpaa kuin kotona. Kaksi vanhinta uhmakiukkuaa kokoajan, vanhin satuttaa myös fyysisesti pienenpää aina kun silmä välttää. Pienin menee joka paikassa... Ja minä hoidan pojat pihan kodin... Jostain syystä sitä kuitenkin aina jaksaa odottaa parempia aikoja. Ihanaa olisi jos miesa tulisi töistä viideltä ja jos joku lapsista ei aina kiusaisi toista, mutta kyllä sekin päivä varmaan joskus koittaa. Meilläpäin on onneksi paljon kotiäitejä ja kyläillään lähes päivittän suuntaan ja toiseen. Se jotenkin auttaa, kun huomaa että ei muillakaan aina niin helppoa ole. En kuitenkaan halua viedä lapsia hoitoon ja jotenkin sitä aina on niitä hyviä päiviä... EI tosin tänään.



Kertokaa kuinka 4 vuotiaan saisi uskomaan puhetta?

Vierailija

voin sanoa, että rankkaa kotiäitiydestä tekee usein ulkopuolelta tuleva paine. Joka paikassa toitotetaan, kuinka äidillä pitäisi olla säännöllisesti sitä omaa aikaa ja omia harrastuksia. Että äiti on sitten parempi äiti kun saa liehua omilla menoillaan. Asia on mielestäni ok niin kauan, kuin se on perheelle mahdollista, mutta entä jos ei ole, tai entä jos äiti ei yksinkertaisesti kaipaa sitä?

Mullakin on ollut välillä kausia, että olen alkanut uskomaan, että niin sen pitäisi olla. Ennen tätä neljättä raskautta kävinkin jonkin aikaa jumpissa, sauvakävelyllä ym....mutta stressaannuin vain lisää.

Kauheeta sumplaamista lasten hoidon kanssa ja kun itse on jonkun tunnin pois, odottaa kotona tuplamäärä tekemättömiä töitä.

Nyt uskallan tunnustaa, että en tarvitse enkä juuri kaipaa omaa aikaa kodin ulkopuolella. Tämä on nyt mun elämäntehtäväni, ainakin vielä jonkun vuoden näin ympärivuorokautisesti, yritän tehdä parhaani täällä kotona ja nautin pienistä hetkistä, kuten lehden lukemisesta, tai saatan istua lasten mentyä nukkumaan vaikka viisi minuuttai parvekkeella haistelemassa raikasta ulkoilmaa. Ei se sen kummempaa vaadi. Jos satun saamaan jonkun kutsun ulos, menetän hermoni...ei mitään päälle pantavaa ja muutenkin ulkopuolinen olo....

Kyllä kotona on niin kivaa, kun haluaa ottaa sen sellaisena=)

Vierailija

Veit sanat suustani! Mulle tulee kans sellanen painostava tunne kun pitää jonnekin lähtee. En kaipaa omia menoja!

Olen varsin tyytyväinen kotona lasteni kanssa.

Muut eivät vaan sitä tajua! Minun kuuluisi haluta omaa aikaa. Ja samalla jaksaa tehdä kaikki kotityöt jne jne.

Sitä vetää itsensä piippuun vain jos ottaa sitä omaa aikaa kun kaikki muu on siihen tehtävä lisäksi.



Minulla on kyllä hyvä mies joka auttaa kotitöissä mutta vain auttaa. eihän hän ole päivisin kotona.

Ei hän näe että mitä minä päivällä teen!

En vois kuvitellakaan ottavani itselleni jotain iltamenoa ilman lapsia.

Tämä sopii minulle ja piste.



Ja ap:lle... Kyllä sitä jaksaa! Ne omat lapset antaa voimaa. Pienistä hetkistä kun oppii nauttimaan ja hetken rentoutumaan niin jaksaa kummasti taas eteenpäin!

Vierailija

Kai se loppujen lopuksi on pitkalti siita kiinni, tunteeko kotona oloaan arvostetuksi. Valilla sita kaipaa muilta, etenkin miehelta, sita arvostusta siis, mutta taytyy sanoa, etta itsesta se on eniten kiinni. Jos jaksaa itse tata hommaa pitaa arvossa, niin sitten sita jaksaa vaikeinakin paivina - vaikkei olekaan " omaa aikaa" ja kaikenmaailman harrastuksia! :-)

Vierailija

Aivan kuin oma elämäni. Neljä lasta ja viisitoista vuotta kotona. Hommia riittää.. En kuitenkaan mitään antaisi pois, vaikka muut jaksavat taivastella. Ihanaa kun joku muukin jaksaa " olla vaan kotona" !

Vierailija

Itsekään en kaipaa mitään muuta tällä hetkellä, kuin tätä kotona olemista. Tosin jotkut eivät tunnu ymmärtävän ollenkaan, vaan kyselevät, onko omaa aikaa ja käytkö salilla tai jumpalla tai baareissa... No en todellakaan käy, enkä sitä kaipaakaan, mahdollisuus kyllä olisi, jos haluaisin.



Meille on neljäs tulossa, joten tätä 24h täydessä palveluvalmiudessa oloa on tiedossa vielä melko pitkään.



Työpaikka odottakoon, ehtii tuota vielä töissäkin käydä!

Vierailija

Että kuinka sitä oikein jaksaa??!!??

Voi kumpa meilläkin olisi joskus varaa tilata siivooja.

Itse olen ihan poikki(kirjaimellisesti),mutta aina sitä vain jostain kumman syystä jaksaa päivästä toiseen. Meillä isäntä myös väliin pitkiä päiviä töissä ja itse hoidan lapset ja kodin,ym(viikonloppusinkin).

Vapaa iltoja/öitä pääsen HARVOIN viettämään ja niistäkin kertyy vain lisää univelkaa. Mutta jotenkin sitä on rentouduttava,että ajatukset pyörisivät joskus josain muuallakin kuin kotona.

*syvä huokaus*

Aika rankkoja väliin päivät on olla lasten kanssa...mutta elämä on ;)



Vierailija

Tyytyväinen olen minäkin kotona neljän lapsen kanssa ja nurkissa pyörii vielä mies, jolta ei apuja juuri heru. Ainut asia, joka tosissaan pistää silloin tällöin stressaamaan on ikuinen rahapula. Olen nyt ollut kolme vuotta kotona ja olen oppinut todella arvostamaan sitä ikiomaa palkkapäivää. Toiselta ei ole kiva pyytää rahaa!



Vierailija


Tanaan on taas sellainen paiva, jolloin kotona oleminen nyppii pahasti. Ulkona sataa vetta ja on kamalan harmaata, pyykkikasaa taklaan tassa samalla kun netissa surffailen, lapsi nukkuu varsin risaisen yon jalkeen nyt aamupaikkareita. Tuntuu, etta aivot ovat naulakossa kun ei niita tarvitse mihinkaan... En tosiaan halua vieda lastani paivahoitoon viela useampaan vuoteen, mutta valilla vaan tama kotiralli vasyttaa etenkin kun sosiaaliset ympyrat ovat muutettuamme uuteen kaupunkiin tosi pienet, mammakerhoissa keskustelu on tosi pinnallista eika siella tunnu ystavyyssuhteita kumpuavan, jumpassa kayn mutta sekin on yksinaista puuhaa.



Ajattelin alkaa opiskella osa-aikaisesti ensi vuonna, mita varten pitaisi alkaa paasykoevalmistelut, mutta huokailen, etta koskas hemmetissa mina ehdin oikeasti keskittymaan opiskeluun kotona...



Pikku pessimisti minussa asuu taas tanaan :(

Vierailija

Olen saanut täältä paljon ajattelun aiheita, vaikka en taidakaan vielä lukeutua ihan kotiäidiksi, sillä esikoisemme on vasta puolivuotias. Tarkoitukseni on kuitenkin olla kotona niin kauan, kunnes nuorimmaisemme (siis jos toivottavasti saamme vielä toisen tai kolmannenkin lapsen) on ainakin kahden vanha. Töihin ei siis ole kiire, mutta ensimmäisten vauvakuukausien ja viime kesän helteiden aikana ehti jo tulla välistä vähän masentunut " tätäkö tää onkin?" -olo.



Samalla olen kuitenkin ollut ihan varma siitä, että omalla asennoitumisella (mistä moni tässä pinossa kirjoittikin) voi paljon vaikuttaa siihen, millaista elämästä jatkossa tulee. Tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu mielenkiintoiselta ja oikein odotan tyttömme kasvamista taaperoksi, jonka kanssa voi sitten jo ihan eri tavalla puuhata ja tutkia maailmaa!



Täytyy nostaa hattua teille, jotka lähestulkoon yksin hoidatte koko perheen ja kodin. Oma mieheni opiskelee, joten hän on paljonkin kotona - vaikka monesti aika menee kotonakin niiden opiskelujen parissa. Omalla kohdallani ei varmaan asennekasvatuskaan riittäisi siihen, että jaksaisin itsekseni hoitaa kaikkia asioita viikkoa tai useampaa putkeen!



Tsemppiä kaikille äideille ja iloista päivää,

t. SannaS.



ps. On vielä todettava, että pelkkä positiivisesti tai mielenkiinnolla elämään asennoituminen ei varmasti tietenkään, jos äiti on ihan puhki tai perheessä on muita vakavia ongelmia, sairastelua tai muuta. Toivottavasti kaikki saisivat silloin apua vähintäänkin mieheltään ja muilta läheisiltä!

Vierailija

Nyt kuitenkin pahin aika takana. Mies illat kotona meidän kanssa. Sitä ennen 5vuotta mies rakensi taloamme vapaa-aikanaan töiden jälkeen, minä olin lapsen ja ja lasten kanssa ja väliajat teimme työmme ristiin, jotta saimme hoidettua lapset kotona. Pahinta oli jaksaa raskaana (fyysinen väsymys) päivät töissä ja illat lapsen/lasten kanssa ja viikonloput myös.



Itse asiassa vaikka minusta tuntui välillä aika väsyneeltä, enemmän ihmettelin vielä että mies jaksoi. Hän teki hirveän työn. Kummallakaan meillä ei ollut omaa vapaa-aikaa, eikä menoja ja ei kyllä ole minulla vieläkään kun kolmas lapsi on vauva. Ehkä juuri siksi minun oli helppo olla kaipaamatta apua ja omaa aikaa, koska miehellänikään ei sitä ollut, joten tilanne ei tuntuntu epäreilulta.



Siivoamisen osalta auttoi kun en siivonnut. Jonkin sortin perussiisteyden pidin, mutta muuten en ole stressannut. Ikävin aika oli muutettuamme puolivalmiiseen taloon, jossa kaikki oli kivipölyssä kuukausitolkulla. Minusta tuo täysin puunattu koti ei ollut niin tärkeä kuin lasten kanssa olo ja toisten ihmisten seura. Sosiaalisena ihmisenä en olisi jaksanut jossen olisi nähnyt muita ihmisiä. Sovin siten kyläilyjä ja kävimme äiti-lapsi kerhossa ja perhekerhossa jne. Lisäksi päivittäinen ulkoilu oli minulle tarpeen, ei pelkästään lasten vuoksi, vaan ihan oman itseni vuoksi. Pahinta jaksamisessa oli ja on ajat kun lapset viikkotolkulla kipeinä ja mihinkään ei sisältä pääse ja ketään ei näe.



Hoitoapua ei meilläkään ole ollut ja välillä kun katsoi kavereita tuo kirpaisi. Kun kuitenkin asennoiduin että meillä ei ole niin ja en pieniä lapsia haluaisikaan antaa hoitoon, nyt tosin jo pian 6v ja 4v osalta tälläistä tilannetta ei ole. Ajattelen että ehkä sitten joskus kun lapset isompia niin mekin voimme miehen kanssa tehdä jotain. Niinkään yksin menoja en kaipaa. Tämä pikkulapsi ja vauva-aika on kuitenkin tätä päivää ja arkea, joka on ihan mukavaa. Olen kai pikkuhiljaa sopeutunut tähän tilanteeseen.

Vierailija

Meikäläisellä mies tekee pitkää päivää (7-21 on ihan normaalia) ja olen nyt kohta kaksi vuotta ollut kotona. Eli hoitelen koko talouden yksin, johon kuuluu minun ja mieheni lisäksi tyttäremme ja koira. Eipä se elämä aina herkkua ole, mutta jotenkin vaan olen asennoitunut, että nyt elämä on tätä. Lapseen en kyllä hermostu kovin helposti, mutta joskus tuon miehen epämääräiset vastaukset kotiintuloajasta kismittää. Tosin minulla on sen verran kultainen mies, että kun hän huomaa minun olevan väsynyt, niin pyrkii järjestämään vapaata aina tilaisuuden tullen.

Mä olen aika ahkera kyläilemään tutuilla. Lastenhoitoapua ei juurikaan ole tarjolla, kun omat ja miehen vanhemmat ovat työssäkäyviä vielä, eikä kukaan asu tässä ihan lähettyvillä. Pikkusiskoni asuu kaukana ja isosiskoni melko lähellä, mutta eipä siitä lastehoitoapua juuri ole ollut (vaikka itse olen hoitanut aikanani hänen lapsiaan..). Käyn myös ahkerasti perhekerhoissa, muskarissa ja jumpassa. Siis teen kaikkea mitä vaan pienen lapsen kanssa voi tehdä.

Itseäni enemmänkin huolestuttaa ensi vuosi, kun palaan töihin. Sitten se arjenpyörittäminen vasta rankkaa taitaa ollakin... Ei silti, meidän liitto ei pysyisi kasassa, jos mies tekisi säännöllistä päivätyötä, olen tottunut tuohon työntekoon, muunlaista elämää en meille voisi kuvitella.

Vierailija

Eikös niin ole että sitä jaksaa, josta tykkää?!:)



Meilläkin miehen työajat ovat säännöllisen epäsäännölliset ja monesti hän saatta olla reisussa pari päivää- pari viikkoa...Mutta näin suuren perheen kanssa aikakin menee niin nopeasti että sitä tuskin ehtii edes huomata:)!



Itse olen ollut yli 12 vuotta kotona ja hyvin viihdyn edelleen. Tottakait on päiviä, jolloin tuntuu että eikö tämä koskaan lopu:/ Meilläkin lapsista 8 on poikia ja 7 nuorinta on peräjälkeen poikia ( joista vanhin on tällä hetkellä 10 v ja nuorin 1 kk), joten tuota jonkun mainitsemaan kiusaamista ja riitelyä meillä riittää...Mutta niin riittää myös sitten vastapainoksi paljon hersyvää naurua ja halauksia:D! Ja sellaista " postiivista mekkalaa" , josta sitä voimaa varmaan sitten itsekin ammentaa:D!



Omaa aikaa en minäkään edes kaipaa vaan minulle riittää " henkireiäksi" esim. se että joku päivä ehdin juoda teetä rauhassa (kun kaikki pikkupojat sattuvat nukkumaan päiväunia yhtäaikaa ja koululaiset eivät ole vielä tulleet kotiin) ja lueskella vaikkapa samalla lehteä...Tai sitten istua netissä:D!



ELI lyhyesti tiivistäen siis olen saanut sen mitä olen aina halunnutkin ja olen siitä hyvin onnellinen ja kiitollinen...Siksi myös jaksan " nähdä vaivaa" sen eteen mitä olen saanut enkä koe uhrautuvani kenenkään vuoksi vaan juuri tämä on se MINUN ELÄMÄNI!!

Vierailija


Olen itse kokeillut nyt kuusivuotiaiden kaksospoikieni kanssa systemaattista tapaa, etta puhuttaessa katsotaan silmiin (jo siis heidan ollessa nelivuotiaita) ja heidan pitaa ns. vahvistaa kuulemansa. Pikkuvesselit ovat pirun kiireisia omissa puuhissaan ja jos he eivat oikeasti kuuntele, vaikka kuulisivat kylla, niin mikaan ei mene perille.



Toinen on vain ollut, etta - kun jaksan - toistan vain itseani niin kauan etta uskotaan ja jos ei uskota niin sitten tulee jokin " rangaistus" esimerkiksi leikki/peli hyllytetaan siksi aikaa kunnes kuunnellaan ja homma tehdaan loppuun.



Olen saanut itse kaytannon apuja Elizabeth Pantleyn (Kid Cooperation, en tieda suomennoksesta) ja John Gray (Children Are From Heaven) kirjoista, muutaman vinkin ainakin kayttoon.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat