Onko muita joilla ei ole yhtään ystävää

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Mua ahdistaa kun ei ole ketään kenen kanssa jutella. Paras ystävä asuu kaukana, ja hänenkin suhtautumisensa on muuttunut, niin etten ole enää varma voiko hänelle kaikkea vuodattaa. Ystävällä ei ole lapsia vielä, niin ehkä meidän maailmat on niin erilaiset. Kiire on tietty itselläkin, 3 ja 2-vuotiaat lapset, aloittelevat juuri päiväkodissa, oon perustanut yrityksen, teen toistakin työtä ja asuntolainaa maksellaan ja himassa remontti, niin että ei tule hirveästi soiteltua. Silloin kuitenkin kun nähdään, niin ystävän mielestä sovittuja juttuja voi jättää vaan tekemättä siksi kun mulla on kumminkin niin kiire etten ehdi purnata. Ei selittele eikä pyytele anteeksi, ilmoittaa vaan että menee silloin sinne ja sinne, ja sitten oon niinku öönä että eiks meidän pitäny silloin nähdä tms. Ei kiva. Nyt oon ruvennu kaipaamaan juttuseuraa, kun miehen kanssa vaan törmätään ovella kerran päivässä suunnilleen. Mies teki lasten vauva-aikana paljon ylitöitä että ollaan pärjätty, ja nyt sanoin hälle että nyt on mun vuoro tienata elantoa perheelle, hän tehköön normaalipäivää ja nauttikoon lapsistaan. Parisuhde ei siis kukoista, mutta ollaan kai molemmat ihan tyytyväisiä. En kyllä tiedä missä välissä ehtisin ystäviä nähdä, mutta ylipäätään mua häiritsee se että ihmiset kun muhun paremmin tutustuu, niin rupeaa välttelemään, eikä mulla ole oikein kenellekään sanottavaakaan(esim töissä). Ja vaikka tutustuiskin hyvin, ja musta tuntuis että jonkun kanssa synkkaa tosi hvyin niin jotenkin sitä vaan huomaa että ei se toinen ole kiinnostunut pitämään yhteyttä kuitenkaan. Äiti-lapsikerhossakin kävi näin, pari vuotta kävin, enkä saanut yhtään hyvänpäivän tuttua kummempaa. Vaikka tasaveroisena siellä juteltiin niin huomasin muiden äitien vaan sopivan kävely- tai leikkipuistotreffejä, mutta mua ei kukaan pyytänyt koskaan mukaan. Oon entinen koulukiusattu ja ehkä mulle on jäänyt vähän se asenne etten mene tyrkyttämään itseäni kovin helposti, mutta joskus luulee että toinenkin oikeasti viihtyy seurassa, mutta ei sitten kuitenkaan koskaan " ehdi" tavata, ei vastaa tekstiviesteihin tai mitään muutakaan. Itkettää...

Sivut

Kommentit (18)

Vierailija

Täällä on ihan sama juttu, ketään kavereita ei ole ja esikoisen kanssa ollaan kaiket päivät yksin. Puistoissa toki käydään mutta ketään ei koskaan ole samaan aikaan liikkeellä ja jos on niin heillä on nämä omat piirit. Kotona taas miehen kanssa on sukset ristissä eli aika orpo olo.



Jos haluat kirjoitella ja purkaa sydäntäs laita ihmeessä postia.



nina.kvl@suomi24.fi

Vierailija

Tutulta kuulostaa. Kotona ollessa, kun lapset olivat vielä kotihoidossa, niin meinasi välillä pää räjähtää, kun mies päivätolkulla töissä ja ei muuta juttuseuraa kuin omat taaperot. Toki ulkoiltiin, käytiin kaupungilla jne, mutta yhtään kaveria en niiltä vuosilta kyllä saanut.

Sama homma muutenkin, että en tyrkytä seuraani, kun entinen koulukiusattu olen ja nuorempana totesin sen asian, että parempi sitten ilman kavereita kuin monta huonoa, joihin ei voi yhtään luottaa.

Tavallaan kai tähän on tottunut, vaikka risoo ettei ole ketään kenen luona käydä kahvittelemassa tai viettää tyttöjen iltaa...

Vierailija

Oli kuin olisin lukenut omaa ilmoitusta. yrittäjyys on vasta mietintämyssyssä.. vaikka kuinka yrittää pitää kavereihin yhteyttä niin on se vaan kovin yksipuolista. ja nyt kun en ole soitellut kellekään, niin kukaan ei ole tullut kysymään et miks. numeroakin vaihdoin ja vanhan laitoin kotinumeroks, niin eipä ole kukaan sitäkään huomannu.

jos haluat vaihtaa joskus ajatuksia ja purnata tätä kiireistä elämää niin otappa yhteyttä :)

mulla on 1,10kk ja 2,9kk lapsoset.

muru-76@netti.fi

Vierailija

Minäkin tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Ystävilläni ei ole lapsia, eivätkä juuri lapsia haluakaan, vaikka jo 3kymppisiä ollaan. Itse olen kuumeillut vuosikausia ja perhettä halunnut hurjasti. Viiden vuoden saldo on 2-vuotias pikkuprinssi ja kaksi todella rankkaa keskenmenoa. Parisuhde ei todellakaan kukoista, vaan on kärsinyt järkyttävästi lapsettomuusajasta ennen poikaa sekä näistä keskenmenoista. Suruja olen paennut usein töihin, mikä ei ole helpottanut tilannetta lainkaan. Pääsääntöisesti olen kotona ihan yksin, ei siis ole edes miestä arkea juuri jakamassa, eikä lähellä ole yhtään ihmistä, joka olisi samassa elämäntilanteessa. Ystävistä kuulemme silloin tällöin, mutta heidän allakkansa tuntuvat olevan niin kovin täynnä...



Olemme pojun kanssa hieman vihertävä pikkuperhe: kestoillaan, liinaillaan, kirppistellään ja kotina on vanha ja vetoinen puutalo.

Asumme Uudellamaalla ja pyörimme myös paljon Helsingissä. Olisin todella iloinen jokaisesta spostista!

Vierailija

Minä muutin tänne suomen puolelle vähä yli 3v. sitten. Tapasin avomieheni melkein heti kun tänne puolelle muutin ja asumme nyt yhdessä ja meillä on kohta 8kk tyttö. Mutta minulla ei ole yhtäkään kaveria muuta kuin avomieheni. En tiedä mitä tehdä koska kun asuin ruotsissa niin minulla oli aika monta kaveria mutta kuitenkin kaikki kaverit petti minua jollakin tavalla ja sen takia en ole " uskaltanut" hankkia kavereita tälltä päin koska pelkään että " uudet" kaverit myös tulee minua satuttaa jollakin tavalla. Mutta kyllä minä ystävää kaipaan tosi tosi paljon.



Jos sinusta tuntuu että haluat jutella niin lähetä ihmeessä sähköpostia tulemaan osoitteeseen: tarja.ruhanen@hotmail.com

Vierailija

Odottelin muutaman päivän, mutta en ole sen jälkeen ehtinyt käydä palstalla. Kyllä nämä mun tunnit vuorokaudesta menee niin tehokkaasti, ettei paljon aikaa jää edes nettailuun saatika muuhun yhteydenpitoon. Huvittaisi irtisanoutua työstä ja heittäytyä pelkästään yrityksen varaan, mutta suuri syy etten halua lähteä on ihmissuhteet. Työpaikalla on tiivis työyhteisö ja työkaverit, vaikkei niitä näkis muuten kun töissä niin ainakin on seuraa. Mä taidan olla aika säälittävä kun roikun töissä sen takia että nään ihmisiä! Olisin kai oikeastaan sosiaalinen luonne ja viihtyisin porukassa. Tietty raha on kanssa suuri syy kahteen työhön. Toivottavasti yksinäiset on löytäneet tästä viestiketjusta seuraa, mun taitaa olla parempi pysyä sivussa kun en kumminkaan ehtisi kirjoitella kovin usein. Mutta ehkä harvoinkin on parempi kuin ei ollenkaan. Joidenkin elämä kuulosti just niin samalta kun mun, vauvakerhossa leikkii vaan lasten kanssa tms. Tsemppiä kaikille, välillä elämä mättää, mutta ainakin lapset on aina yhtä suloisia, antavat voimaa arkeen.

Vierailija

Koska itselläni on saman kaltainen tilanne. Nyt sitten asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että väkisin ei kannata yrittää. Ystävyyden kanssa on vähän sama kuin rakastumisen kanssa, että harvoin sitä hakemalla hakien ja omaa surkeuttaan huudelleen ketään löytää. OIkea ihminen vaan tulee vastaan :-)



Tässä elämäntilanteessa (lasten kanssa kotona) ei kerta kaikkiaan tule sellaisia luontevia kontakteja, joista muodostuisi ystävyys/kaverisuhteita. Niiden aika on sitten kun menen takaisin työelämään tai minulla on mahdollisuus harrastuksiin. Lapset ovat pieniä vain vähän aikaa.



Itseäni tämä ajatus lohduttaa. Lisäksi minua lohduttavat nettiystävät, jotka eivät kuitenkaan korvaa niitä " lähiystäviä" .



Onnea teille jotka elämäntilanteestanne huolimatta niitä ystäviä löydätte :-)

Vierailija

heip,

kylläpä täällä onkin hyvin kuvattu juuri sitä mikä minuakin vaivaa. Kaverittomuus. Olen aina jotenkin ulkopuolinen vaikka mihin kerhoon tunkisin itteni ja poikani ( 1v). Kun poikani syntyi aloin käymään vaikka missä kerhoissa ja tunnollisesti kävin vaikka kuinka kauan kunnes tajusin, että aina siellä vaan yksin istun nurkassa. Ei kavereita.

Joihinkin perhekerhoihin tuli aivan selvästi jo valmiit naapurukset tai parhaat kaverit, jotka puhuivat vaan omia asioitaan eikö niihin nyt tällainen ujo uskalla mennä väliin puhumaan omia.

Olemme mieheni kanssa rakentaneet talon ja miehen aika on mennyt käytännössä taloprojektiin. Vauva olikin sitten täysin minun projekti. Mieheni ei ole hoitanut kun varmaan 2 tuntia poikaa koko vuoden aikana. Meillä asuu myös miehen 2 lasta 9v ja 12 v ja näiden " äiti" käytännössä olen. Hoidan kaikki naisten työt. Oma aika sekä omat ystävät ovat vaan haaveita. Kaipaisin kaveria, jolla pieniä lapsia tai vähän isompiakin ja jota voisi tavata vaikka aamupävisin kun isot lapset koulussa ( se on se aika jolloin täytyy jonnekin sännätä jos meinaa esim kaupungilla käydä humputtelemassa ) tai jolle voisi kirjoitella vaikka näistä normaaleista perheahdistuksista :)





Vierailija

Jotenkin on aina mua hämmästyttänyt se miten joillakin on laumoittain kavereita. Mulla ei ole koskaan ollut yhtä-kahta ystävää enempää kerralla. Ja nyt kun on ystävä kaukana, niin yksinäistä on. Ollaan yhteyksissä.

Vierailija

omasta kokemuksesta. Itse olen ollut aiemmin hyvinkin yksinäinen, mutta asiat ovat vuosien varrella muuttuneet. Kirjoittelun kautta voi olla helpompi löytää ystäviä, esim. meilailu ei tunnu mitenkään tyhmältä samassa kaupungissa/kunnassa asuvan kanssa. Olen itse saanut hyviäkin ystäviä kirjoittelun kautta.



Lapsen kanssa rupesin käymään perhekahviloissa, joista saa ainakin hyvänpäiväntuttuja melko helposti, jos kokeilee ainakin paria paikkaa (muskarit ja muut ehkä kans). Ja mikä tärkeintä, kannattaa vaan kertakaikkiaan lakata miettimästä sitä, että muka tyrkyttää seuraansa toiselle. Ei kaikilla muilla ole laumoittain kavereita, eikä varsinkaan kunnon ystäviä. Jos vähänkin tuntuu, että jonkun kanssa vois olla samalla taajuudella, niin ei kannata sotkea mukaan ajatuksia, että törkeästi tunkeutuu toisen elämään. Olen itse jättänyt pari ystävyyttä aloittamatta tuollaisen ajattelun takia (esim kerran, että ei tuo yh varmaan jaksa koulun ja lapsenhoidon päälle mitään kyläilyjä tai vieraita... Olin itse lapseton silloin, ja voi että ajattelin tyhmästi!). Ja näkeehän sen sitten aika pian, jos toisella ei vaan koskaan ole aikaa eikä ikinä tule yhteydenottoja takaspäin... Lapsettomia voi valistaa, että vaikka olenkin pienten lasten äiti, minulla ON joskus aikaa tavata ja haluankin jotain vaihtelua vain lasten kanssa olemiselle.



Rohkeutta vaan ja kovaa yritystä, niin kyllä niitä ystäviä joskus löytyy!

Vierailija

Kaipasit ystävää. Ymmärsin, että sinä kaipasit kuuntelijaa ja ajatusten vaihtajaa silloin, kun joku asia tuntuu vaikealta tai vaihtoehtoisesti jolle kertoa niistä elämän iloisista ja onnellisista asioista - ystävää, jolle voisi puhua, ja joka vastavuoroisesti " uskaltaisi" sinulle kertoo asioista niiden oikeat puolet.



Sinusta voi näyttää siltä, että joillakin on laumoittain kavereita, joiden kanssa soitella, käydä kahvilla, harrastaa tms. Itse olen sen verran onnekas, että minullakin näitä hyvänpäiväntuttuja - ainakin puhelinystäviä - riittää. Nykyisin välimatkat muuttojen jälkeen ovat sen verran pidemmät, että tapaamme vaikka vain muutaman kerran vuodessa.



MUTTA - yhtään todellista läheistä ystävää ei ole, jolle voisin kertoa muutakin kuin ihan pintaa - sitä, minkä melkein jokaiselle vastaantulevalle voisin muutenkin kertoa. (Ei ihan, mutta melkein...). Minullakin sellainen todellinen ystävä oli vielä aikuisenakin, mutta nykyisin emme paljon yhteyttä pidä - silloin tällöin - mutta vain näin " arkisesta" asiasta puhuen. Harmittaa, mutta muista syistä johtuen näin on käynyt. (Hän kyllä ymmärtää, mikäli sattuu tämän lukemaan :-)).

Vierailija

Moi!

Eikös ollu aikas jännää huomata kuinka paljon yksinäisiä onkaan. Mulla itellä taas on erilailla. Tuntuu et kahmin oikein ystäviä minne meenkin ja sit ei oo oikein aikaa kenellekkään. Onneks vanhat ystävät yrittää otenkin pitää arjessa mukana. Mulla kans työ ja monta lasta ja aviomieskin vielä- Oikein hyvää jatkoa sulle kuiteskin!!!

Kyllä sun positiivisuudella ystäviä löytää!!

T: nettiystäväsi

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat