Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Onko uusia adoptioneuvonnan aloittajia/jonottajia?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015


Olemme mieheni kanssa miettineet kotimaista adoptiota ja päättäneet ilmoittautua pelan neuvontajonoon (onko sinne jonoa? minkä pituista?). Onko muita, jotka ovat näin alussa (käyneet vasta informaatiotilaisuudessa)? Tai ehkä vähän pidemmällä, ja voisi kertoa kokemuksia ja ajatuksia, joita prosessin alku on herättänyt?

Sivut

Kommentit (49)

Vierailija

kysymyksesi, kun tuossa innostuin kirjoittelemaan :o)



Eli minusta on aivan oikein ja hyvä, jos ihmiselle itselleen on selvää, millainen perhemalli heille sopii. Kenenkään ei tarvitse ryhtyä sijaisvanhemmaksi tai adoptiovanhemmaksi vain sen takia, että näitäkin perheitä tarvitaan, vaan minusta tärkeintä on tehdä ratkaisut sydämestään ja omalle perheelle sopivasti.



Me myös halusimme lapsen, jonka viralliset vanhemmat olemme me. Voisin aivan hyvin nähdä meidät myöhemmin joskus vaikkapa tukiperheenä, mutta tällä hetkellä meille on tärkeintä tämä lapsi ja mahdollinen tuleva sisarus :o) Kaikki nuo vaihtoehdot ovat minusta kuitenkin hyviä ja arvokkaita. Jokaiseen pitää vaan ryhtyä täydellä sydämellä minusta.



Vierailija

" Mutta tällä hetkellä se ei onnistu koska en varmaan kestäisi sitä että saisin lapsen johon kiintyä, mutta joka voisi joku päivä palata omien vanhempiensa luokse.



Minulle sijaislapsi ajatuksena oli helpompi ennen omaa lasta. Nyt kun minulla on oma lapsi, pelkään hänen puolestaan. Jos sisarus lähtee, jos hän oireilee kovasti jne. Itse kyllä kestäisin kun olisi pakko mutta miten lapsi ymmärtäisi kaiken.



" Tukiperheenä toimimista tosin mietin koko ajan, tuntuu että kun tämä odotusaika on hyvin pitkä niin voisin käyttää aikaa hyödyllisemminkin ja jos siitä vielä olisi apua jollekin tukiperheen tarpeessa olevalle lapselle...

Mutta osaako joku viisaampi vastata että kuinkahan paljon se sotkisi adoptioneuvontaa?"



Tukiperheenä olo ei sotke adoptioneuvontaa mitenkään. Lapsien hoitaminen viikonloppuisin voi olla hyvä tapa harjoitella lasten hoitoa ja voihan se vakuuttaa valitsijaraadin siitä että teillä on jo paljon kokemusta lapsista ja suuri sydän. Meillä on useampi tukiperhelapsi, ja nämä hetket lasten kanssa ovat olleet elämäni parhaita kokemuksia oman lapsen ohella. Tukiperhelapsestakin tulee vähän niin kuin " oma" , yhteisiä muistoja joille nauretaan. Me mm. kertaamme aina yhden jo murrosikää lähestyvän lapsen kanssa hänen ensimmäistä vierailua 8-vuotiaana kun hän kiukutteli ja huuteli kaikenlaista meille, nyt häntä naurattaa ihan kauheasti nämä jutut.

Vierailija

kara75:

Lainaus:




Hymis, ensimmäinen neuvonta on teilläkin takana. Kiva kuulla, että se meni hyvin! Meillä on vieläkin aika ristiriitaisia tunteita tästä koko prosessista. Olen oikeastaan edelleen sitä mieltä, että olisi varmasti helpompi saada ajatuksensa järjestykseen, jos neuvontoja olisi useammin kuin puolen vuoden välein.



Millä perusteella te kaikki muuten olette valinneet kotimaisen tai ulkomaisen adoption? Vai onko se kysymys vielä monella auki? Mihinkähän saakka sitä voi miettiä?



Hyvää loppusyksyä!








Teidän puolen vuoden neuvonnan odotteluajat tuntuu kyllä pitkähköille, voisikohan se johtua teidän mahdollisista hoidoista? Tai onkohan teilläpäin niin paljon neuvonnassa että he eivät siksi voi antaa useammin neuvonta-aikoja?

Tai pyrkiiköhän ne nykyisin kotimaan adoptiossa kahden vuoden neuvontaan?



Meillä on neuvontaaikoja suurin piirtein kolmen kuukauden välein, kesällä oli pitempi tauko. Eli meillä menee neuvontaan noin vuosi. Nyt alkaa kyllä tuntua että onkohan se vähän liian lyhyt aika?!

Mutta tuntuu että ainakin tähän saakka aikataulu on ollut hyvä, ehtii sopivasti miettimään tehtäviä ja kysymyksiä, samalla saa henkisesti valmistautua kohti mahdollista adoptiota. (En vieläkään muistanut kysyä että saako kaikki neuvonnassa oelvat lapsen ja en oikein osaa luottaa siihen mitä muille on sanottu, sillä tuntuu että tilanteet on eri puolilla Suomea hyvinkin erilaisia.)



Kysyit että kuinka kauan voi miettiä kumman valitsee: kotimaan vai ulkomaan adotion. Minä luulin, että valinta piti tehdä jo neuvonnan alussa! Tosin olen kuullut että jotkut ovat ensin valinneet kotimaan ja kumminkin jossain vaiheessa vaihtaneet sen ulkomaahan pitkien odotusaikojen vuoksi.

Jos ette ole vielä tehneet ratkaisua niin se kannattaa tehdä pian, sillä olen ymmärtänyt että neuvonta on ulkomaan adoptiossa lyhyempi, koska siinä joutuu odottamaan vielä nimeämistä yms valitussa maassa.



Mukavaa syksyn jatkoa sinulle ja muillekin!

Vierailija


Mielestäni kotitehtävät on olleet aivan kivoja. Sosiaalityöntekijämme kertoi että niiden tarkoitus onkin pistää ajatukset liikkeelle ja tuletkin kyllä huomaamaan että kysymyksiä ja niihin vastauksia saattaa ajatella ihan omituisissa paikoissa:)



Tehtävät ovat kirjallisia niinkuin jo tuossa aikaisemmin mainittiin.

Niissä kysellään esim molempien perheistä, suhteista heihin, elämänarvoista, mikä on herättänyt kiinnostuksen adoptioon, parisuhteestanne, menetyksistänne ym ym ym. Molemmat joudutte luonnollisesti kirjoittamaan omat vastauksenne. Nämä vastaukset lähetetään soskun- tätille ja hänen kanssaan vielä keskustellaan näistä asioista sekä kaikesta muusta mikä askarruttaa.

Meillä ilmeisesti ensikerralla on aiheena kasvatus ja hänellä on joku kolleega matkassa puntaroimassa meitä:)

Onnea sinulle ja miehellesi Kara että saitte otettua ratkaisevan askeleen. Nyt ei muuta kuin odotus käyntiin!!!

Vierailija


Kävimme nyt sitten vihdoin siinä ensimmäisessä neuvonnassamme Helsingin Pelalla. Se kesti noin puolitoista tuntia ja oli lähinnä tutustumiskäynti. Meiltä kyseltiin kaikki peruskysymykset: perustietoja meistä, miten aloimme ajatella adoptiota, onko lähipiirissä adoptiolapsia, ollaanko käyty lapsettomuushoidoissa ja aiommeko jatkaa niitä. Lisäksi saimme lisää tietoa kotimaan adoptioprosessista (osittain samaa mitä kuulimme jo infotilaisuudessa ja osittain uutta).



Tällä hetkellä on ilmeisesti hyvin pitkät jonot kotimaan adoptiossa. Odotusaika neuvontoineen on yhteensä 4-5 vuotta. Sen takia neuvonnassa ei pidetä kiirettä, vaan puolen vuoden (!) välein pidetään yhteensä 3-6 neuvontakertaa. Pelassa ajatellaan, että varsinainen odotusaika olisi näin lyhyempi. Itse olen vähän hämmentynyt tästä: miten sosiaalityöntekijämme oppii tuntemaan meitä ollenkaan, jos tapaamme kaksi kertaa vuodessa ja siinä välissä hänellä on kymmeniä vanhoja ja uusia asiakkaita.... Ja ennen kaikkea MEIDÄN on vaikea päästä " kiinni" tähän prosessiin tällaisella aikataululla. Vaikka pidämme paljon lapsista ja haluaisimme lapsia ja olemme miettineet paljon tätä adoptiovanhemmiksi ryhtymistä, tulee välillä sellainen olo, että miettii, onko adoptiolapsi sittenkään " meidän juttu" . Olisiko parempi olla kaksin, jos omia lapsia ei tule? Uskon, että se johtuu pitkälti siitä, ettei meillä ole riittävästi tietoa kaikesta adoptioon liittyvästä. Tietysti voi lukea alan kirjallisuutta jne., mutta odotin neuvonnalta jotain konkreettista apua ajatuksen selkiinnyttämiseksi, ja ehkä siksi olen vähän pettynyt.



Oletko ajatellut (tai oletteko ajatelleet miehesi kanssa), että menisitte tapaamaan jotakin yhdyshenkilöperhettä, jolla on kokemusta koko prosessista adoptiolapsen vastaanottamisesta lapsen kasvattamiseen ja lapsen kanssa elämiseen? Itse aloin miettiä asiaa enemmän tuon neuvonnan ja jatkon aikataulusuunnitelman jälkeen. Onkohan ensimmäisen neuvonnan jälkeen liian aikaista vai missä vaiheessa kannattaisi ottaa yhteyttä johonkin tällaiseen perheeseen?

Vierailija


" Sitten päässäni pyörii vielä yksi ajatus,jota en oikein osaa muotoilla. Ehkä kuitenkin koetan, jos vaikka saisin jotain kommenttia muiltakin. Minusta joskus adoptio tuntuu ajatuksena vaikealta, koska sen toteutuminen tarkoittaa samalla että joidenkin muiden pitää kokea kärsimystä, jotta minun toiveeni toteutuisi. Tälläkin palstalla on kirjoiteltu, ettei adoptio ole mikään hyväntekeväisyysteko. Minua kuitenkin helpottaa ajatella, että samalla kun täytän omaa toivettani, teen hyvän teon; avaan sydämeni perheettömälle lapselle.



Tämmöisten ajatusten parissa täällä askarrellaan :) Olisi mukavaa kuulla muiden mietteitä, pelkoja ja toiveita. Niin ja jo lapsen saaneiden kommentteja myös!"

----------------------------------------------------------------------------------

Minusta on tuntunut vähän samalta, eli haluan kovasti tietää montako lasta on tulut vaikkapa tänä vuonna adoptioon ja jos niitä on tosi vähän niin tuntuu että nyt moni adoptioperhe jää ilman lasta.

Samalla huomaan että se että joku saa adoptiolapsen tarkoittaa jonkun äidin ja lapsen kohdalla niin suuria vaikeuksia että he eivät voi olla perhe. Adoptio on siis surullinen asia, kuten kirjoititkin!



Tänä päivänä perheitä tuetaan paremmin kuin ennen ja on olemassa turvakoteja yms. Mutta kaikkia ei voi auttaa, joillekin lapsille on paras ratkaisu että he saavat heille sopivimman adoptioperheen. Ratkaisun adoptioon päätymisestä ja sen etenemisestä tekevät bioäiti ja apuna on sosiaalityöntekijä, emme voi muuta kuin antaa heidän tehdä oma ratkaisunsa. (Esim. voi olla että auttamallakaan joku äiti ei halua pitää lasta joka on jo seitsemäs tai yhden illan juttu.)



Sijais- tai tukiperhe lapsi on taas eri asia, eli siinä äiti on ottanut äidin tehtävät mutta ei niitä jostain syystä pystykään hoitamaan.



Minulle on nyt adoptio numero yksi, mutta jos adoptioprosessi tuntuu tosi raskaalta ja pitkältä, niin voi olla että jos saan adoptiolapsen niin olen kiinnostunut ottamaan hänelle sisarukseksi sijaislapsen.

Ja se taas johtuu siitä, että tiedän lapsia jotka elävät hankalassa elämäntilanteessä ja heille pysyvä sijaisperhe olisi hyvä paikka elää. Toivon että joskus olemme valmiita vastaamaan jonkun sijaislapsen tarpeisiin. Mutta tällä hetkellä se ei onnistu koska en varmaan kestäisi sitä että saisin lapsen johon kiintyä, mutta joka voisi joku päivä palata omien vanhempiensa luokse.

Tukiperheenä toimimista tosin mietin koko ajan, tuntuu että kun tämä odotusaika on hyvin pitkä niin voisin käyttää aikaa hyödyllisemminkin ja jos siitä vielä olisi apua jollekin tukiperheen tarpeessa olevalle lapselle...

Mutta osaako joku viisaampi vastata että kuinkahan paljon se sotkisi adoptioneuvontaa?



(Ulkomaillakin on paljon avun tarpeessa olevia lapsia, mutta tuntuu että tällä hetkellä energia ei riitä kummilapsi yms kuvioihin, mutta ehkä myöhemmin. Ja jos siihen alan niin minusta tuntuu että haluaisin sitten käydä jossain vaiheessa myös tapaamassa kummilasta.)



Jos ymmärsin ajatuksesi oikein, niin olen vähän samoilla linjoilla kanssasi. Tuntuu välillä että tämä lapsettomuus saa ajatukset paljon laajemmalle, kuin se että jos olisin saanut biolapsen. Onkohan tällä joku tarkoitus...

Vierailija

Kenenkään ei tarvitse ryhtyä sijaisvanhemmaksi tai adoptiovanhemmaksi vain sen takia, että näitäkin perheitä tarvitaan, vaan minusta tärkeintä on tehdä ratkaisut sydämestään ja omalle perheelle sopivasti.





***** Eli tarkoitan nimenomaan lapsen kannalta, koska jokainen perheeseen tuleva lapsi ansaitsee tulla odotettuna, haluttuna, toivottuna, omana itsenään.

Vierailija

eli takana on kaksi käyntiä ja edessä on vielä kolme käyntiä.

Kotitehtävien kanssa on kova tekeminen, mutta muuten homma on ok.

Kovasti vaan mietityttää se että lapsia ei tunnu enää millään tulevan adoptoitavaksi. Joten saa nähdä miten tässä käy. Olen siis vähän samalla mielellä kuin Mansikka.

Vierailija

kiitos kommentistasi. Niin sitä katsoo ja kokee erilailla toisten sanomiset. Ymmärsin jo ohjelmaa katsoessa, että niin nuorelle naiselle on jo ennättänyt tullut monta kovaa kolhua vastaan.



Saanko kysyä yhtä henkilökohtaista asiaa liittyen tähän:

---------------------------------

Monesti olen adoptioäitinä itse miettinyt myös äitiyttäni sitä kautta, että olen aina myös lapselleni vasta 3. vaihtoehto, ensin olisi ollut parasta, jos hän olisi saanut elää onnellisessa biologisessa perheessään, hän olisi voinut myös päästä hyvään adoptioperheeseen synnyinmaassaan ja koska näin ei käynyt, tiemme kohtasivat kansainvälisen adoption kautta. Vaikka hän on minun oma rakas lapseni, on tämä aina osa hänen taustaansa ja identiteettiään ja vuorenvarmasti sitä tulee lapsi vielä käsittelemään. Meidän adoptiovanhempien tehtävä on sitten tukea lastamme tässä :o)

-----------------------------------





Mietitkö koskaan, että voitko tehdä mitään, mikä auttaisi vaihtoehtoja 1 ja 2 tapahtumaan (ehkä teetkin)? Tämä kysymys liittyy tuohon edellisen viestini pohdintaan siitä, että minun onneni edellyttää toisten epäonnea. Mietin sen yhteydessä sitä, että voisinko tehdä ( ja aivan varmasti voisin, paljonkin) ylipäätään enemmän lasten hyväksi. Toimimalla tukiperheenä, sijaiskotina jne. Silti minä vaan itsekkäästi haluaisin oman lapsen. Olen ajatellut, että sijaiskotina/tukiperheenä toimiminen tulisi vasta sen jälkeen.







Vierailija

on käsittääkseni niin, että " jonossa" voi olla 5 vuotta, jonka jälkeen, jos lasta ei ole vielä sinä aikana saanut, joutuu jonosta pois. En osaa sanoa, kuinka usein näin käytännössä tapahtuu, mutta periaatteessa on siis mahdollista, että lasta ei tule. Kotimaan adoptioon luovutetaan lapsia tänä päivänä melko vähän, joten siitä siis tämä.



Kansainvälisessä adoptiossa en ole kuullut, että luvan saaneet perheet olisivat jääneet lapsettomiksi, mutta kai sekin mahdollista on...???



Mutta pääsääntöisesti kyllä adoptoivat perheet saavat lapsen, toki se ei koskaan 100% varmaa ole, kuten ei mikään elämässä :o)



Vierailija

Laitoimme paprut menemään jo keväällä, mutta jouduimme toimittamaan muutaman lisäselvityksen. Niiden lähettämisen kanssa venyi erinäisistä syistä johtuen. Osaksi siksi, että olin aivan puhki ja halusin kesän ajatella jotain muuta kuin hoitoja/lapsettomuutta/adoptiota. Hoidotkin olivat kesän ajan katkolla. Paprumme olivat vasta äskettäin täysin kasassa ja nyt saimme luvan soittaa ensiaikaa kuukauden päästä.



Kohdemaa olisi (kai) kotimaa, saa nähdä muuttuvatko ajatukset neuvonnan myötä. Hirveästi emme ole asiaa pohtineet, vaan ajatelleet että neuvonta on myös sitä varten että ajatuksemme selkiävät. Meillä on kanssa alkioita pakkasessa, ne nyt tietysti käytetään (menossa siirtoon ensi viikolla). Jatkoja hoitojen suhteen emme ole paljoakaan miettineet. Päätämme asian sitten kun adoptiokelpoisuutemme selviää, jos emme kelpaa niin varmaankin jatkamme hoitoja, muuten keskitymme adoptioon.







Vierailija

riitujosefiina, olet aivan oikeassa, hyvin voi olla katkera vanhemmilleen ilman adoptiotaustaakin. Itseasiassa monet ovat. Itselläni on ollut onni omata rakastavat vanhemmat, jotka eivät ole asettaneet rakkaudelleen ehtoja. Se onkin ollut arvokkainta mitä voi saada, kokea tulleensa hyväksytyksi omana itsenään. Enemmän kai huolehdin siitä, että kykenenkö itse samaan. Ja tätä samaa asiaa pohdin jo silloin kun vielä kuvittelimme lapsemme tulevan biologisesti. Tosiaankaan kyse ei ole lapsen taustasta, vaan siitä miten ylipäätään osaan olla vanhempi.



Ohjelman nuori nainen ei ollut enää mikään murrosikäinen, vaan nuori aikuinen, työelämässäkin jo mukana. Keskustelussa hän totesi ettei ollut saanut biologiselta äidiltään mitään. Hän oli kuitenkin saanut äidiltään elämän lahjan, olisihan äiti ehkä voinut tehdä toisinkin, en tiedä. Toisekseen nuori nainen toi esille sen,. ettei adoptioäidit osaa/halua puhua oikeista asioista. Adoptiossa minua mietityttääkin paljon se, miten osaan tukea lasta niin, ettei hänestä tule katkera. Miten osaan käsitellä lapsen kanssa adoptiota niin, ettei hylkäämiskokemus jää häntä vaivaamaan, ettei hän toimisi jatkuvasti hylkäämisen pelossa, vaan voisi luottaa siihen että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on.



Sitten päässäni pyörii vielä yksi ajatus,jota en oikein osaa muotoilla. Ehkä kuitenkin koetan, jos vaikka saisin jotain kommenttia muiltakin. Minusta joskus adoptio tuntuu ajatuksena vaikealta, koska sen toteutuminen tarkoittaa samalla että joidenkin muiden pitää kokea kärsimystä, jotta minun toiveeni toteutuisi. Tälläkin palstalla on kirjoiteltu, ettei adoptio ole mikään hyväntekeväisyysteko. Minua kuitenkin helpottaa ajatella, että samalla kun täytän omaa toivettani, teen hyvän teon; avaan sydämeni perheettömälle lapselle.



Tämmöisten ajatusten parissa täällä askarrellaan :) Olisi mukavaa kuulla muiden mietteitä, pelkoja ja toiveita. Niin ja jo lapsen saaneiden kommentteja myös!





Vierailija


Pahoittelut negasta! Taisit sitä jo odottaakin, kun kerroit, että samanlaista on ollut kuin aikaisemmissakin negakierroissa? Kyllä se silti vetää mielen apeaksi.



Me emme oikeastaan mitään muuta tulosta enää olla odotettukaan viimeisissä hoidoissa, varsinkaan PASseista. Viimeksi tuoresiirrossa oli vähän enemmän toiveita plussasta, koska pääsimme ensimmäisen kerran pitkään viljelyyn ja siirtoon valittiin kaksi parhaiten selviytynyttä alkiota. Pieleen meni silti. Ne eivät vaan kiinnity. Ikinä. Jotenkin en jaksa uskoa noihin PASseihin, vaikka jotkut ovat niistäkin plussanneet.



Tällä hetkellä meillä on siis kahdessa tai kolmessa oljessa alkioita (en enää muista edes montako niitä olkia oli!!), jotka aiomme katsoa, koska rankka pistoshoito on kuitenkin niiden eteen tehty. En varmaan enää liity mihinkään " piinalistoille" enää tuolla toisella keskustelupalstalla, koska oikeasti se parin viikon piina on minun osaltani piinaa vain siksi, että ottaa päähän se lugerumba....



Pistoshoitoihin emme enää aio ryhtyä PASsien jälkeen. Siitä ei näytä olevan apua kohdallamme ja asenteet ja odotukset hoitojen suhteen ovat tällä hetkellä niin pessimistiset, että en jaksa enää käydä läpi sitä kaikkea. Yritämme nyt keskittyä ajattelemaan tätä adoptioasiaa ja päättämään, jatkammeko sitä vai elelemmekö tyytyväisinä kaksistaan. Ei sekään kuulosta itse asiassa pöhkömmältä ajatukselta. Puolensa siinäkin.....



Tällä hetkellä kuitenkin kallistun enemmän adoption puolelle ja samaa mieltä tuntuu miehenikin olevan. Se hyöty tuosta ensimmäisestä tutustumiskäynti-neuvonnasta ainakin oli, että koko adoptiomahdollisuus tuli jotenkin konkreetisemmaksi. Aikaisemmin se oli vain ajatus, jota pyöritteli mielessään, mutta nyt se on jotakin todellisempaa. Eli kyllä siitä käynnistä jäikin sitten enemmän käteen kuin miltä aluksi tuntui.



Perhevierailuista ei puhuttu vielä kovin paljon siellä Pelassa, mutta jäin siihen käsitykseen, että saisimme sieltä yhteystiedot, ja ottaisimme itse yhteyttä, mutta en tosiaan tiedä, miten se käytännössä hoidetaan. Voihan olla, että Pela järjestää tapaamisen, mutta jokapaikassa kun tuntuu olevan resurssipulaa, niin hassua, jos Pela haluaa sekaantua tapaamisen järjestämiseen. Kerro, jos aiotte käydä jossain, ja miten meni.



Vierailija

Piti noista liikuntaharrastuksista vielä sanoa, että samaan minäkin nyt päädyin. Aiemmin elin todella varoen siirtojen jälkeen. Nyt en jaksa enää välittää. Harrastan juuri niin paljon kuin mieleni tekee, sillä esim. reipas ratsastus saa minut niin hyvälle tuulelle, että sillä varmasti on enemmän hyvää kuin huonoa tekevä vaikutus kiinnittymisen suhteen. Stressi vähenee, ajatukset ovat muualla jne. Hoidot (ja lääkkeiden otot) olen yrittänyt ajatella vain tapahtumaksi kalenterissani, ihan kuin mikä tahansa muu palaveri. Iloisen odottava tunne ja toiveikkuus, mitä ekoissa hoidoissa tunsin, on kyllä kadonnut.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat