Masennusta vai normaalia elämää synnytyksen jälkeen?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Heippa,

olen 26-vuotias ihanan poikavauvan äiti. Poika on jo viisikuinen ja nyt on mennyt varmasti kaikkien mittapuiden mukaan hyvin alun vaikeuksien jälkeen. (minut leikattiin vkolla 34 ja poika teho-osastolla 5 viikkoa, mutta nyt kaikki hyvin).

Olen pitkään jo miettinyt, että kärsinkö masennuksesta vai mikä minulla on. Jotku päivät tuntuvat raskailta tai oikeastaan harmailta. En jaksa iloita mistään aidosti. Yritän ja haluan iloita ja nauttia esimerkiksi äitiyslomasta, mutta kuitenkin mielen taka-aloilla kummittelee töihin meno ja mietityttää, että menenkö samaan työpaikkaan takaisin vai yrittäisinkö etsiä uutta.. Olen siis aika hukassa ammatti-identiteettini kanssa. Muutenkin haluaisin iloita elämästä, mutta tuntuu, että en osaa.. Toisaalta kaikki sanovat, että äitiyslomalla täytyy nauttia ja nyt koko ajan mietin, että miksi en nauti, miksi en nauti ja ehkä olen ottanut nauttimisesta paineita?



Päällisin puolin kaikki on hyvin. Minulla on ihana mies, valloittava lapsi, kaunis koti jne. Mutta silti toisina päivinä lapsen kanssa kotona oleminen tuntuu kuin seinät kaatuisi päälle. kun mies tulee töistä, lähdemme usein syömään, kauppaa tai minne vaan kunhan vaan pääsen pois kotoa.



Usein miehelle kerron olevani alakuloinen (se kuvaa mielialaani usein todella hyvin!), mutta syytä sen tarkemmin en osaa antaa. Tuntuu, että mikään paitsi lapsi ei jaksa kiinnostaa ja jään paitsi maailmanmenoista (joita en edes osaa nimetä). Tuntuu, että en voi määrätä tulevaisuutta ja joskus jopa tuntuu, että olisin voinut tehdä vaikka mitä, jos lasta ei olisi (vaikka hän on toivottu, haluttu ja rakastettu). Ja se tietysti tuo syyllisyyden tunteen, että miten voin ajatella näin vaikka minulla on ihana lapsi..



Tähän kaikkeen varmasti vaikuttaa myös se, että olemme vastikään muuttaneet uudelle paikkakunnalle ja en ole vielä löytänyt ketään samassa tilanteessa olevaa äitiä tai yleensäkään uusia ystäviä. Nyt olemme ilmoittautuneet äiti-lapsi jumppaan ja kerhoon, joten toivottavasti tämä asia korjaantuu.



Jaksan hoitaa lapseni hyvin, en ikinä ole tuntenut raskaaksi yöheräilyjä (joita tällä hetkellä on enää vähän). Nukun myös todella hyvin ja syömisessä ei ole tapahtunut muutoksia.



Kysymykseni kuuluu siis, että olenko masentunut vai onko tämä normaalia synnytyksen jälkeistä tunnemyrskyä? Voi olla, että tämä on ns. " kasvukipuilua" ja uuden tilanteen hyväksymättömyyttä, mutta haluaisin kuulla sen myös toisten suusta.



Kiitos, jos jaksoitte lukea tämän ja voimia kaikille syksyn varalle!

Kommentit (11)

Vierailija

Minun tarinani se vasta oudolta kuulostaakin. Olen itse tuolta odotuspuolelta. Rv 35 mennään ja toista odotellaan kovasti tähän maailmaan syntyväksi. Esikoisemme on 2 vuotta ja 7kk. Ehdin olla töissä vähän yli vuoden ennen tätä toista äippälomaa, joka muuten virallisesti alkoi tänään maanantaina 24.10.05.

Niin miksi tarinani oudolta kuulostaa, on mielestäni siksi, että esikoisesta muistan äippälomalta sekä hoitovapaalta sen yksinäisyyden mitä kotona ollessaan voikaan kokea ja tätä " PELKÄÄN" JO NYT ENNEN TOISEN LAPSEN SYNTYMÄÄ.

Esikoinen oli meillä myös ns. helppo lapsi. Söi ja nukkui hyvin. Sairastelu alkoi oikeastaan vasta vuosi sitten kun veimme hänet tarhaan. Yritin kyllä olla erittäin aktiivinen ystävieni suhteen (äippälomallani). Kävin vauvan kanssa kylässä ja pyrin itsekin harrastamaan liikuntaa, mutta kummasti sitä tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Ihmeellisesti tämä kaikki on nyt palautunut mieleeni, kun olen jäänyt jälleen kotiin. Selvennykseksi on todettava, että olen jo ollut kotona vähän yli pari viikkoa sairauslomalla.

Yritin virittää tästä keskustelua tuolla odotuspuolella, mutta kukaan ei tästä asiasta halunnut keskustella. Ehkäpä raskaus saa meidät naiset positiivisiksi emmekä halua ajatella mitään negatiivista. Joten IHANAA, että tästäkin keskustellaan!!

Yhteenvetona kirjoitan vielä, että minä ainakin nyt yritän saada itsestäni tsempattua sen, että lähden pois kotoa. Esimerkiksi juuri näihin äiti/lapsi tapahtumiin. Toivottavasti sieltä löydän muitakin kuin vain täydellisiä äitiä.

On julmaa, mutta realistista sanoa, että mieheni ja minun avioliittoni ei ole sellainen, että meille riittäisi vain toisemme. Olen huomannut, että mieheni ei ole mikään suuri keskustelija ihminen. Ja minä taas HALUAN keskustella asioista ja paljon. Töissä ollessa tämä tietenkin on mahdollista eri ihmisten kanssa, mutta nyt kun on kotona, niin keskustelukumppanit ovat harvassa. Jännästi oma parisuhdekin saa aivan uusia näkemyksiä, kun on enemmän aikaa olla yhdessä.



Anteeksi jos tekstini on hieman sekavaa ja hyppivää. Tarkoitukseni oli tosiaan tsempata kaikkia meitä :)

Vierailija

Niin, olen jäämässä uudestaan äitiyslomalle ja kieltämättä vähän jo etukäteen pelkään noita päiviä, jolloin seinät kaatuu päälle. Ja se tapahtui siis juuri niinä päivinä, jolloin sää oli liian huono/kylmä ulkoilulle ja mitään suunniteltua ohjelmaa ei ollut.



Äitiystävät, samassa elämäntilanteessa olevat, kerhot yms. ovat oivallinen keino torjua tuota masennusta. Usein ihan reipas kävelylenkki ja kuppi kahvia jossain kahvilassa piristi jo ihmeesti. Joten rohkaisen nyt hakemaan ystäviä ja hengenheimolaisia. Lasten/vauvojen kanssa tutustuu toisiin äiteihin helposti ja näitä suhteita kannattaa vaalia. Ihan reippaasti voi kysyä, että olisiko toisella aikaa lähteä vaikka kahville - yleensä sitä aikaa nimittäin on - runsaastikin. Kun lapsi kasvaa, on ns. ongelmia ja eri kehitysvaiheita mukava puida toisten kanssa, joilla on samanikäisiä lapsia.



Kun sinulla on kunnollinen viikko-ohjelma, niin päivät sujuvat mukavasti ja tekemistä riittää. Lapsen kanssa ei siis kannata jämähtää kotiin. Kotityöt hoituu kyllä iltapäivällä ja yleensä pidin perjantain siivouspäivänä.



Toivottavasti saat pikaisesti uusia tuttavuuksia ja saat sisältöä päiviisi! Kummallista muuten, että äitiysloma usein tuntuu kuluvan nopeasti, vaikka joskus yksittäiset päivät tuntuvat matelevan...

Vierailija

Minulla oli esikoisen kanssa samanlaista, mm. myös muutto uudelle paikkakunnalle maalle, jossa en tuntenut ketään jne. Myös ammattiin ja työelämään liittyneet pohdiskeluni! Ja kehoitukset nauttia! Milläs nautit, kun ahdistaa! Ja sitten ahdistaa lisää, kun ei osaa " nauttia" . Kuin olisin omaa tekstiäni lukenut!

Hyvä, että olet löytänyt äiti-lapsi -jumpan, sieltä saattaa löytyä seuraa ja ennen kaikkea - pääset hetkeksi pois neljän seinän sisältä! Onko sinulla mahdollisuutta tai halua ikiomaan harrastukseen, jumppaan, uimiseen tai mihin tahansa, jonne pääset hetkeksi ihan yksin, siis ilman vauvaa, toisten aikuisten seuraan?

Ammatti-identiteettikysymykseen sanon sen, mitä hoin&hoen itselleni: Asiaa ei tarvitse ratkaista nyt, anna asian hautua rauhassa. (Olen ollut pari lyhyttä ja osaviikkoista työjaksoa lukuunottamatta reilut 4 vuotta kotona, olemme saaneet sinä aikana esikoisen lisäksi pikkukakkosen ja kolmas tulossa - ja ammattiasia hautuu edelleen! Ja näillä näkymin saa hautuakin ;-) )



Tsemppiä vauvan kanssa ja - " ulos kävelemään, on raitis ilma tärkeää" , kuten eräässä laulussa lauletaan!

Vierailija

Eli mulla kolmas lapsi tulossa ja kaksi leikki-ikäistä kotona. Olin viime vuoden töissä ja elämä oli mallillaan. Nyt on pitkä kesäloma takana ja olen jäänyt jo äitiyslomalle. Mies on ollut nyt elokuun töissä kesäloman jälkeen ja huomaan jo nyt itsessäni niitä oireita, että seinät kaatuu päälle. Ei vaan huvittaisi olla täällä kotona, vaikka toisaalta haluankin...Kolmas lapsi on ollut myös toivottu ja odotamme hänen syntymäänsä kaikki kovasti. Mutta tämä oma jaksaminen vain pelottaa...Toisen jälkeen koin aika kovaa uupumusta lähinnä yöheräilyjen takia. Muuten lapseni ovatkin olleet suhteellisen " helppoja" hoidettavia. Tällä hetkellä minulle eniten ehkä ahdistusta aiheuttaa jatkuva samojen asioiden hokeminen (lapset kun eivät kerrasta usko) ja sitten huono omatunto siitä, kun joutuu lapsille suuttumaan ja huutamaan, jatkuva samojen asioiden toistaminen kotona (pyykinpesu, ruoanlaitto, siivoaminen...) ja läheisten äiti-ystävien puute...Mekin asumme uudella paikkakunnalla ja minulla on kyllä puolituttuja, mutta ei ketään todellista ystävää, jolle voisi soittaa ja jonka luo mennä näin päiväsaikaan...Mutta aktiivinen ainakin olen kehittämään lapsille (ja itsellekin) ohjelmaa eli esim. viime viikolla kävimme katsastamassa lähes kaikki paikalliset jutut, missä voisi käydä. Eli kävimme seurakunnan perhekerhossa, MLL:n perhekahvilassa, pomppukerhossa, yhden projektin perhetuvassa...Eli ainakaan siitä en voi itseäni syyttää, etten yrittäisi...Mutta tällä viikolla esim. tänään ei ole mitään ohjelmaa, toinen lapsi on kipeänä eli tuntuu jo nyt maanantaiaamuna, että seinät kaatuvat päälle. Ja vielä on kuitenkin vauva mahassa, joten hän ei esim. vie yöuniani...Mutta ymmärrän kyllä, että pelkästään vauvan kanssa kaikenmaailman " rientoihin" meneminen on vähän hassua (koska vauva ei vielä itse niin kovasti sitä kaipaa), mutta tuo äiti-lapsijumppa kuulostaa hyvältä idealta! Entä onko paikkakunnallasi jotain " vauva/perhekahvilatoimintaa" (esim. mannerheimin lastensuojeluliiton yhdistykset usein niitä pyörittävät)? Sellaisessa tapaa muita äitejä ja voi jutella ym. Eli sinnikkäästi vain tutustumaan ihmisiiin ja löytämään uusia ystäviä!! Voimia toivottaen,

Sinisiipi

Vierailija

Valitettavasti en ole tuolla odotuspuolella törmännyt juttuusi. Olen itsekin pari kertaa tehnyt aloituksen aiheesta kun pelottaa jäädä uudestaan kotiin mutta eipä niihin paljon vastauksia ole tullut.



Mulla vielä muutama kuukausi toisen syntymään ja esikoinen on 2,5 -vuotias. Tavallaan odotan töistä pois pääsyä mutta samalla pelkään miten jaksan kotona. Esikoinen oli aika vaativa tapaus ja tuntui imevän kaiken elämän minusta (kauhea sanoakin), tai ainakin se siltä silloin tuntui. Minä kyllä rullasin pitkin kaupunkia ym. kaiket päivät ja tuntui tosiaan että kuolen kotiin jos poika oli kipeänä. Edelleen on samoja fiiliksiä. Rakastan poikaani ja olen hänen kanssaan paljon (vaikka osa-aikaisesti töissä käynkin), mutta edelleenkään en viihdy kotona montaa päivää.



Ja edelleen, sama juttu kuin SKM:llä. Vaikka mieheni on hyvä isä ja aviomies, ei hän ole mikään maailman mahtavin keskustelija välttämättä. Itse taas olen kauhea pölöttämään ja kaipaan seuraa hirveästi - haluan puhua vaikka mistä. Valitettavasti silloin edellisen äitiysloman aikana tuntui että pelotin ainakin muutaman ihmisen pois kun kerroin että välillä ahdistaa jne. Todella tuntuu että äitiys on edelleen myytti, on näyteltävä että haluaa olla lapsen kanssa kotona 24/7 vaikkei haluaisikaan. Samoin itseäkin ahdistaa se että raskausaikana pitäis olla onnensa kukkuloilla mutta entäs kun ei olekaan - kun pelottaa tulevaisuus.



Taidan ensimmäistä kertaa katsoa tätä palstaa ja oli lähes helpotus lukea tätä viestiketjua - meitä on siis muitakin. Itse yritän psyykata itseäni ajattelemaan että olen hyvä tälläisenä äitinä, ja että ei olekaan ehkä normaalia tai välttämätöntä haluta olla kahden vauvan/lapsen kanssa kotona jne.



Vierailija

mainitsit että lapsi on ollut 5 viikkoa sairaala hoidossa joka on ollut teille varmasti erittäin raskasta! oletko päässyt puhumaan jälkeen päin asiasta kenellekkään ammatti ihmiselle??!



oma tarinani menee suurin piirtein näin



poika syntyi normaalisti alateitse, synnytys oli ihanan helppo, suht lyhyt jne. poika syntyi terveenä, täyskasvuisena normaali kokoisena.

pojalle ollessa 4vko:n ikäinen hän sairastui flunssaan.

siitä alkoi sairaala kierteemme joka loppui pojan täyttäessä 7-8kk.

ensin oltiin keuhkokuumeen, keuhkoputken tulehduksen, hengitystie vaikeuksien kanssa sairaalassa moneen eri otteeseen. astma todettiin ja lääkitys aloitettiin. jep, ihanaa vihdoin olimme kotona aloittamassa normaalia elämää...

niinhän luulin..

pojan ollessa 5kk alkoi ripuli. ripuloi viikon kotona, mentiin lääkärille... ei hätää, tavallinen ripuli vain totesi lääkäri.

no odoteltiin päivä ja sitten lähdettiin sairaalaan päivystykseen.

lääkäri vilkaisi poikaa ja meidät kiidätettiin osastolle.

viikko vierähti pojan kanssa osastolla, tilanne ei muuttunut paremmaksi, päin vastoin huononi. viikon jälkeen lääkäri ilmoitti pikaisesti että ambulanssi on tulossa, toiseen sairaalaan siirto. pojan tila huonontui pikaisesti.

toisessa sairaalassa olimme 5viikkoa yhteen kyytiin.

mies sai onneksi sairaslomaa töistä ja pystyimme näin vuorottelemaan sairaalassa oloa. poikaa emme voineet jättää yksin. levättyä ei kuitenkaan saanut kunnolla.



no maito allergia oli tämän kaiken syy....



pojan täyttäessä vuoden aloin itse oireilla.

kaikki oli hyvin, poika terve, ihana koti, jumalainen mies. mutta....

olo oli hirveä, en jaksanut mitään. mikään ei kiinnostanut, mikään ei tuntunut miltään!!! kroppa alkoi reistailla, särki ja kolotti sinne sun tänne ilman mitään fyysistä syytä.

marssin lääkärille ja kerroin että olen niin väsynyt kun en saanut nukuttua, särkyjen vuoksi... hän katsoi minua kerran ja kysyi mitä on viimeisen vuoden / vuosien aikana tapahtunut.

räjähdin aivan totaaliseen itkuun! keskustelimme pitkään ja päätin aloittaa kokeilu mielellä mielialalääkkeet.



itse vielä kaiken " huipuksi" olen ammatiltani mielenterveyshoitaja enkä ollut huomannut itsessäni minkäänlaisia merkkejä masennuksesta. mietin vain mikä kumma minua vaivaa kun olo oli niin outo!



juuri se että kaikki on jo hyvin mutta takana on paljon asioita mitkä saattaa olla käsittelemättä voi laukaista masennus tilan. itselläni oli lisäksi asioita lapsuudesta jotka putkahtivat mieleeni lapsen tulon myötä. asioita joita en ollut koskaan edes muistanut.



pääsin neuvolan ohjauksella keskustelemaan asioista ja sain tukea arkeen. syön pillerin vielä päivässä :) en olisi ikinä uskonut miten lääkkeillä voi olla niin positiivinen vaikutus. tietysti keskustelu apu on ollut korvaamaton.



suosittelen, ota asia puheeksi neuvolassa tai käänny oman lääkärin puheille terveyskeskukseen.

Vierailija

kotona oleminen tosissan vaatii veronsa. itselläni on 7 kk tytär ja todella rauhallinen vauva. ei ole sairastellut vielä ollenkaan ja muutenkin alusta asti ollut tosi unelman rauhallinen ja kiltti(kuten myös haluttu). mutta siitä huolimatta tunnen oloni yksinäiseksi ja jotenkin ulkopuoliseksi kaikesta.



heti raskauden alussa jouduin jäämään pois töistä raskauspahoinvointien vuoksi ja olin koko raskauden ajan sit sairaslomalla. valmistuin keväällä -04 että en töissä kerenny olla kuin sen kesän.. ihan sijaisuus sekin oli. haluan lähteä vielä jatko opiskelemaan, mut taloudellisen tilanteen vuoksi joudun menemään aluksi ainakin töihin..



kun ei vielä oikein itse tiedä mitä haluaa elämältä.. että ikä oikeasti on sellainen oma ammatti, sellainen mistä oikeasti pitää ja jaksaa tehdä. rasittaa kun ei osaa nauttia tästä kotona olo ajasta vaan koko ajan miettii tulevaa.. ollaan 3 kk sitten vaihdettu kaupunkia ja tämä kuopio on niin ison tuntuinen. olen itse lähtöisin tuolta kainuusta ja pieneltä paikkakunnalta, mut useita vuosia jo asunut muualla.



nyt ilmoittauduin mammakerhoon.. jospa tämä tästä alkais tuntua taas hyvältä. ehkä se ystävien puute on just se suurin ongelma. mut usoisin että kun saa ähän kontakteja toisten äitien kanssa ja löytää jonkun kohtalotoverin niin elämä helpottuu =) tsemppiä =)

Vierailija

Meidän esikoinen on pian 10 kk vanha ja tunnustan, samoja ajatuksia on minunkin päässä pyörinyt kuin sinulla. Paras neuvo on minultakin, että suunnittele joka päiväksi jotain ohjelmaa ja lähde pois kotoa. Lähteminen on välillä vaikeaa, mutta mieli kohoaa jo ulko-ovella. Minulle varsinkin talvi oli tosi vaikeata ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen tuntui epätoivoiselta. Mies kertoili työkavereistaan ja työjutuistaan ja tuntui siltä, että minulla ei enää ollutkaan mitään sanottavaa mihinkään. Nyt olen kuitenkin pääsemässä pois siitä inhoittavasta vähättelyn ja itsesäälin (sitähän se oli) tunteesta ja annan itse arvoa omalle kotiäitiydelleni ja koitan nauttia ihan joka päivästä. Meillä alkaa muskari ensi viikolla ja sieltä odotan uusia samassa elämäntilanteessa olevia kavereita (mekin asumme uudella paikkakunnalla), olen myös tavannut nyt enemmän vanhoja kavereita ja panostan enemmän myös kotirutiineihin, jotta päivät kuluisivat jouheammin. Kyllä se siitä alkaa helpottaa. Johtuu varmasti myös hormooneista sellainen epäsosiaalinen vaihe, mikä minulla ainakin oli ensimmäiset kuukaudet. Ihanaa, aurinkoista syksyä teille!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat