JOS EROAN PÄRJÄÄNKÖ 3 LAPSEN YKSIN HUOLTAJANA?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia? Miten voi pärjätä varsinkin rahallisesti? Mitä tukia ja avustuksia voi saada? Kumpi on parempi vaihtoehto; elää köyhyydessä ja muuten onnellisena ilman julmaa miestä vai uudessa omakoti talossa ja lapsilla kivat vaatteet päällä mut mies on ankara ja pelottava isä.

Kommentit (11)

Vierailija

Lohduttavaa kuulla että jotkut on pärjännyt. Kunpa osaisin ja uskaltaisin tehdä oikean päätöksen. Voi kun olis joku joka tulis ja sanois et tässä sulle nippu rahaa ja olkapää johon tukeutua niin luulen että päätös olisi helppo. Vaan kun sitä on niin yksin... Mistä voin tietää mikä on varmasti lapsille se oikea ratkaisu? Miehelleni olen joskus sanonut että mene reissu töihin ettei me nähdä sua kuin hyvin harvoin. Sekin olisi joku ratkaisu vaikkei hyvä.. Ja missä se väkivallan raja menee? Onko väkivaltaa jos tönäisee tai puristaa kädestä tai pitää puserosta kiinni? Onko väkivaltaa jos pitää toisen vieressä pelätä että milloin toinen lyö vaikkei ole koskaan lyönyt? Tai jos mies puhuu lapselle vain silloin kun sitä pitää komentaa? On tää vaikeaa. Vastatkaa nyt vielä jos jaksatte, kaipaan keskustelu seuraa. Näistä asioista ei oikein kehtaa puhua ystäville eikä sukulaisille. T; eevasilvia

Vierailija

Eihän se aina helppoa ole ja harrastuksista ym. ei samalla tavalla tule mitään paitsi rahan mulla myös aikapulan vuoksi - olen käytännössä ihan todella yksin kolmen poitsuni kanssa. jonkun verran mummo toki autaa (onneksi), mutta ei koskaan kuskaa. Mutta rankkaa ei ole pelkästään rahan puute vaan juuri tuo, ettei rahkeet tunnu riittävän... Itse olen jonkin aikaa joutunut syömään masennuslääkkeitäkin - mutta onneksi ne ovat auttaneet ja tämä syksy on pyörähtänyt käyntiin kevättä valoisemmissa merkeissä! :o)



Mun eroni syyt ovat omista syistäsi suuresti eroavat, joten on vaikea kommentoida sitä osaa. Perheväkivaltaa ja persoonallisuushäiriösen isän lapsena kokeneena sanoisin kyllä, että omat vanhempani ainakin erosivat n. 15 vuotta liian myöhään!! Toisin sanoen, mieti tarkkaan kuitenkinl astesi parasta - kaikki puolet huomioiden, mikä on tietenkin hurjan vaikeaa ja muistettava on lisäksi, että äidin onnellisuus on pitkälti heidänkin onnensa mitta! Oikeesti... Eli, pohdi ja puntaroi paras ratkaisu sulle JA lapsille - mikä se sitten lieneekin.



Ja vielä sanoisin, että lasten isä tulee kuitenkin säilymään lasten isänä - sitä sinä et voi eikä sinulla ole edes oikeutta viedä heiltä, edes vaikka isä ei mikään pitkäpinnainen pallonpotkija-kalastelija olisikaan. On kuitenkin heidän isänsä - paras ja ainoa... :-/ Aiva eri asia on toki, jos asiat ovat mahdottomalla tolalla = jos ankaruus tarkoittaa jopa pahoinpitelyä tms. - silloin on sinulla VELVOLLISUUS tehdä asioille jotain... Lapsilla on tosiaan oikeus isään, mutta heillä on myös ihmisoikeudet ja alaikäisinä he eivät voi, osaa, eikä heidän edes tule osata pitää puoliaan, vaan sinun (tai jonkun aikuisen) velvollisuus on taata heille lapsuus...



No, tuskinpa autoin paljoakaan. Onnea päätöksentekoon - ja parasta mahdollista syksyä teille! Kyllä sä pärjäät! ;o)



PS: Ei ne tuet muuten ihmeellisiä ole... Asumistuessa otetaan huomioon tietty perhemuoto + koko jne., lapsilisään saa yh-korotuksen/lapsi, joka ei ole päätä huimaava jne. Suurimman vaikutuksen tuloihin tekevät ehkä elatusmaksut, ja sekin tietty riippuu elatusmaksujen koosta... Ts. pääsette sopimukseen kohtuullisesta korvauksesta (riippuen lastesi isän tuloista) vai saatko minimin (joku 118¿/kk/lapsi). Mä esim. saan minimin, mutta se on toisaalta juuri se summa, jota ilman emme tulisi lainkaan toimeen, joten... Joskus yh:lle tulee takkiinkin: esim. meidän perhe päivähoitomaksuja määriteltäessä on kaksihenkinen = minä ja pk-ikäinen, koska mulla on myös kaksi alakoululaista... Niistä saa jonkun könttävähennyksen bruttotuloista maskuja määriteltäessä, mutta tässänäitä yh-elon ihanuuksia ja lainsäädännön epäkohtia, joita armaasti aviossa elävät ystäväni eivät tahdo millään uskoa... ;o)

Vierailija

Niin, mikä on väkivaltaa riippuu mielestäni vain ja ainoastaan kokijan tunteesta. Kyllä se on mielestäni väkivaltaa, jos joutuu pelkäämään lyömistä (vaikka vielä ei olisi lyötykään). Täytyy muistaa, että väkivaltaisista ihmisistä vain todella harva on senkaltainen psykopaatti, joina heidät elokuvissa kuvataan. Suurin osa käyttää väkivaltaa vain sen verran kun on tarpeen. Ja suurin osa pystyy pitämään käytöksensä suurimman osan aikaa aikalailla kontrollissa. Kehotan sinua käymään turvakotien nettisivuilla, niin saat valotusta tuohon kysymykseen.



http://www.turvakoti.net/



Minulla oli exääni pitkä, yli kymmenvuotinen suhde. Nyt kun aikaa on jo sopivasti soljunut, pystyn jo jotakuinkin ulkopuolisena suhteemme kiemuroita tutkailemaan. Ei hänkään mikään totaalikauhu ollut, mutta loppujen lopuksi hän (osin tahtomattaan) manipuloi minut väkivaltaa käyttäen elämään aikalailla omituista elämää. Aikuisena kuitenkin opin nopeasti " pelin hengen" , ts. osasin lukea miestäni ja tiesin odottaa tietyntyyppisiä reaktioita, joita vaihtelevasti pystyin välttämään. (esim. antamalla lapselle periksi, sain lapsen hiljaiseksi, jotta mies ei äkäpäissään saanut syytä tulla lasta kurittamaan). Tätä tarkoitin sillä ,kun puhuin aiemmin siitä, miten aikuinen kestää tilannetta eritavalla kuin lapsi.



Minun ex oli suhteessa lapsiin hyvin äkkipikainen ja arvaamaton. Yhtenä päivänä hän suorastaan orkesteroi ruokapöydässä leikkiä, toisena päivänä ruoan ääressä piti olla hiirenhiljaa. Uskon, että komentelevaa tapaa pahempi on juuri tuollainen arvaamattomuus. Mutta ei isä-lapsi-suhteelle hyvää tee, jos ei pysty rakastavaa suhdetta muodostamaan. Yritä kuvitella itsesi lapsena omien lastesi asemaan, yritä nähdä asiaa heidän silmin. Miltä isän käytös tuntuu?



Käy siellä turviksen netissä. Ja jos olet pääkaupunkiseudulta, voin kertoa että heillä on loistavia tyyppejä avopuolella, joiden kanssa voi käydä luottamuksellista keskustelua. (varmaan vastaavia on muuallakin Suomessa) Jos haluat, voin antaa sähköpostini.



Raskainta asiassa on se, että sen kanssa on todellakin yksin. Sitä vatvoo vaihtoehtoja puolin ja toisin, eikä tunnu pääsevän minnekään. Sillä hetkellä, kun on saanut asian ratkaistuksi, suurin painolasti putoaa. Mutta raskainta todellakin on se, että kukaan muu ei voi tehdä päätöstä puolestasi, etkä koskaan voi varmuudella tietää, teitkö oikean ratkaisun. Kai sen loppujen lopuksi sydän kertoo ja järki perustelee.



voimia

Vierailija

ajattelin laittaa tähän vähän lapsen näkökulmaa itselläni on ollut isä joka on hyvin äkkipikainen ja arvaamaton. n.12vuotiaasta asti toivoin, että vanhempani eroaisivat ja minun ei tarvitsisi olla tekemisissä isäni kanssa vihasin häntä ja nyt asuttuani useamman vuoden poissa kotoa olen vähän päässyt yli näistä ajatuksista. jossain vaiheessa olin varma, että joku kerta meille tulee kunnon nyrkkitappelu isäni kanssa. sitä ei ainakaan vielä ole tullut. isäni saattoi antaa litsarin silloin tällöin n. kerran puolessa vuodessa ja muuten käytti enimmäkseen uhkailua ja tavaroita lensi kun oikeen suuttui. yleensä suuttui aivan ihme asioista. itse en toivoisi lapselleni sellaista isää koskaan. sitä paitsi myös lapset ottavat mallia aikuisista, joten helposti lapsistasi voi tulee aikuisena samanlaisia omia lapsiaan kohtaan ja heidän voi olla vaikea oppia toimimaan oikein ja fiksusti jos malli on aina ollut vääränlainen. isäni on onneksi ollut ihan hyvä isoisä lapsilleni joskin sekin rajoittuu tosiaan siihen, että hän leikkii heidän kanssaan hetken ja tekee lopun aikaa muita juttuja eikä yleensä osallistu heidän hoitoonsa mitenkään, mutta sen olen hyväksynyt enkä häntä yleensä pyydä lapsiani hoitamaan.



usein olen ollut myös ahdistunut äitini puolesta ja toivonut että hänen ei olisi tarvinnut kärsiä isäni ahdistuksista tai mielialan vaihdoksista. silti he ovat yhdessä ja äitini sanoo että isässäni on paljon myös hyviä puolia ja olen hänen päätöksensä yrittänyt hyväksyä vaikka en sitä aina ymmärrä. Itse en halua elää pelossa ja ahdistuneena.



tämä on tosiaan vaan minun omia kokemuksia ja vieläpä sekavia sellaisia. Itse teet omat ratkaisusi, mutta ei sitä eroakaan kannata liikaa pelätä kyllä kolmen lapsen kanssa on ihan mahdollista selvitä niin rahallisesti kuin muutenkin. tosiaan turvakoti on hyvä aloituspaikka ja sosiaali työntekijöiltä yms. voi saada keskusteluapua ja ystävät ja omat vanhemmat? ovat myös mahdollisesti auttamassa, kunhan vaan pyytää. Minulle voi laittaa sähköpostia jos haluat enemmän vaihtaa ajatuksia. Asun pääkaupunkiseudulla ja ainakin täällä omasta mielestäni apua on saatavilla ihan kodinhoidosta lähtien. tsemppiä sulle ja jaksamista. Puntaroi miehesi hyvät ja huonot puolet ja tee sen mukaan ratkaisusi.



murmeliitta (e-mail:murmeliitta@hotmail.com) itselläni on kolme lasta ja se hiukan välillä vie aikaa, joten välillä olen hieman harvemmin tietokoneen ääressä. :)

Vierailija

ken siihen liittyvän laskujen maksusta siivoukseen. Joskus aina olen rahallista apua mieheltäni saanut esim. autoon uudet renkaat tai hän on maksanut jonkun vakuutusmaksun tms.

Mutta kysyit tuosta että mikä on väkivaltaa. Itse olen pohtinut sitä samaa ja yrittänyt löytää siitä syytä erota ilman tunnontuskia.

Minun mieheni on kaksi kertaa käynyt minuun kiinni. Ei ole lyönyt mutta on ottanut paidan etumuksesta kiinni ja heittänyt lattiaan tai seinään. Näin kirjoitettuna tekstinä se näyttää ja kuulostaa aika kamalalta enkä tiedä miksi sitä asiaa päässäni kaunistelen.

Lisäksi mieheni saa suuttuessaan kamalia raivokohtauksia jolloin ilkeät sanat ja nimittelyt lentelevät, ei siinä paljon minulle sanansijaa jää.

Myös minä pelkään näiden raivokohtausten aikana että käykö mies kiinni vai ei.

Jos järjellä ajattelen niin väkivaltaahan tuo on, niin henkistä kuin fyysistäkin.

Itse olen eroa miettinyt jo ainakin vuoden ja tuonut tahtoni julkikin. Mieheni on luvannut muuttua ja käymmekin nyt perheterapeutilla. Miehen käyttäytyminen on muuttunut mutta miten pitkäksi aikaa? En jaksa siltikään uskoa pysyvään muutokseen.

Mielessä pyörii myös että miten tässä pärjätään ja jaksetaan ja miten lapsille selität asiat. He kuitenkin rakastavat isäänsä ja hän on heidän isänsä kaikesta huolimatta.

On tämä vaikeaa, tsemppiä sinulle!

Vierailija

Tämä perheen pyöritys tosiaan vie aikaa ettei paljon kerkeä tietokoneella istua. Nytkin pienin pyörii jaloissa eikä keskittymisestä oikein tule mitään. Olen tosi iloinen että olette vielä kirjoitelleet tästä aiheesta. Mä olen pistänyt nyt asiat rullaamaan koska en jaksa enää tätä kireyttä meidän perheessä. Kävin neuvolassa puhumassa asiasta ja sainkin todella purettua sydäntäni ihanalle terveydenhoitajalle. juttelimme melkein pari tuntia. Hän suositteli perheasiain neuvottelu keskusta jonne varasin ajan ens viikolle. En tiedä vielä lähteekö mies mut aion lyödä kovat tiskiin niin eiköhän se lähde. Puhuin anopille ongelmastamme ja jännitin kovasti kumman puolelle hän asettuu, onneksi minun. Eilen anoppi puhutteli poikaansa ja nyt meillä on viikon loppu tiedossa kahdestaan että saamme puhua asioista. Jos mies on valmis muuttumaan ja yrittämään niin olen minäkin, vielä kerran. Mutta se on kyllä tosi että voinko luottaa siihen että mies muuttuu? ja kuinka kauan sitä kestää? On tämä niin stressaavaa että huh huh! Asun muuten pohjanmaalla aika pienellä paikkakunnalla joten täällä ei ole turvakotia. Oletteko puhuneet tästä aiheesta ystävillenne? Mun on ainakin vaikea puhua kun jotenkin häpeän. Ja se sitten on kamalaa kun on vieraita ja mies rupeaa huutamaan mulle tai lapsille niin saa pelätä et kuinka se taas käyttäytyy ja voi kuinka itseä hävettää... Mut pakko lähteä iltapalan laittoon. Tulen huomenna tai viimeistään maanantaina katsomaan onko kukaan kirjoitellut. Olette ihania ihmisiä kun olette osoittaneet myötätuntoanne,kiitos siitä.

Vierailija

Olin jokunen vuosi sitten vastaavassa tilanteessa. Kolmas lapsi juuri syntynyt, kaikki muuten hyvin, mutta mies julma ja äkkipikainen räiskähtelijä. Toisinaan väkivaltainenkin, vaikkei mihinkään äärilaitaan asti. Kun huomasin, miten lapset joutuvat kasvamaan perhekuviossamme kieroon (jouduin antamaan lapsille periksi lähes kaikessa, jotta pysyisivät hiljaa, jotta isä ei saisi aihetta suuttua), ymmärsin ettei näin voi jatkua. Olin eroa ajatellut jollain tasolla pitkään. Aiemmin elin luulossa, etten mitenkään voisi pärjätä. Lopulta rahallinen syy jatkaa liittoa oli mitätön peruste. En voinut muuta kuin erota, pärjäsin tai en.



Kyllä aikuinen ihminen jotenkin kestää henkistä ja fyysistä väkivaltaa, mutta lapselle se on liikaa. En halunnut lasteni jatkavan sitä samaa sukupolvien ketjua, minkä tiesin olevan mieheni käytöksen takana. Pelkästään se, että itse rakastan ja olin lasteni tukena, ei riittänyt. Kesti kauan tajuta, että en voi kompensoida isän liiallista ankaruutta osoittamalla ylenpalttista rakkautta.



Toivotan sinulle voimia ja sisäistä vahvuutta. Ja kykyä nähdä tulevaan,

Vierailija

Häpeä on tuttu tunne myös minulle. Ei sitä halua omaa epäonnistumistaan koko maailmalle levittää, ajattelin (vaikka vapautuminen alkoi silloin, kun rohkenin ottaa asian esille). Siskon kanssa muistan puhuneeni miehen julmuudesta ja arvaamattomuudesta suhteessa lapsiin. Hän on varhaiskasvatuksen ammattilainen, joten usein haen häneltä apua lapsia koskevissa kysymyksissä. Hän kehotti meitä vanhempia sopimaan " jäähyistä" , ts. siitä että toisella vanhemmalla on oikeus komentaa toinen jäähylle ilman sen kummempia perusteluja, jos näyttää siltä että pinna liiaksi palaa. Siis voisit sanoa miehellesi esim. " Mene pienelle kävelylle." Ihan rauhallisesti vain ja sopimuksen mukaan mies poistuu tilanteesta heti, rauhoittuu ja palaa vasta sitten. Tärkeää olisi se, että molemmat vanhemmat toimisivat siten, että kummankaan auktoriteettiä ei lasten edessä horjutettaisi. Siis, että ei sanota: " Älä kohtele lapsia tuollain!" lasten kuullen, vaan hoidetaan vaikea tilanne salasanamaisesti alta pois, sitten myöhemmin vanhemmat omassa rauhassa pui tilanteen läpi.



Toimiko se meillä? Sain jotakuinkin vastentahtoisesti miehen sitä yrittämään. Muutaman kerran meni ihan ok - mies poistui pyydettäessä. Mutta aika pian hän antoi ymmärtää, ettei käskyä tottele, koska omasta mielestään hänessä tai hänen käytöksessään ei ollut moitteen sijaa. Oltiin siis pian takaisin lähtöpisteessä. Mutta ota toki tämäkin keino miehesi kanssa puheeksi, tiedä vaikka teillä auttaisi.



Millään muotoa en halua sanoa, että eroaminen on tämänkaltaisissa tilanteissa ainoa oikea ratkaisu. Minun kohdallani tilanne oli edennyt kuitenkin jo yli sen pisteen, jonka jälkeen suhteen parantuminen olisi mielestäni ollut mahdollista. Siinä kohtaa ratkaisussani olin todella itsekäs, minä en vain halunnut enää yrittää lähentyä mieheeni. Pelkkä ajatus kuvotti. Mutta pystyn hyvin kuvittelemaan, että väkivaltainenkin suhde on pelastettavissa, vaikka siihen voi mennä vuosia.



Kuvaava esimerkki luottamuksen rakentamisen vaikeudesta: nainen ollut turvakodissa, mutta yhdessä miehen kanssa päättävät jatkaa suhdetta. Myöhemmin nainen soittaa turvakotiin ja sanoo: " Se menetti malttinsa taas! Löi ovia, pelottaa!" Mies puolestaan kuvaa saman tilanteen näin: " Kiihdyin, mutta pystyin pitämään itseni kontrollissa. En lyönyt vaimoani, vaan pystyin purkamaan kiukkuni oven karmiin!" Tilanne, jossa mies kokee onnistuneensa, onkin naiselle pelottava. Siinäpä se. Mutta jos luottamuksen uudelleenrakentaminen on vaikeaa aikuisille, niin sitä se on myös lapsille.



Toivottavasti saitte puhuttua asioista miehesi kanssa etenkin lasten näkökulmasta. Vaikkakin tämäntyyppiset kriisit elämässä ovat vaikeita käydä läpi, niin ne myös samalla tarjoavat mahdollisuuden pysähtyä tarkastelemaan omaa ainutlaatuista elämäänsä ja omia pyhimpiä arvojaan. Ja se ei ole huono asia. Selkeitä vesiä ja kirkkaita ajatuksia toivoen.

Vierailija

Saat korotettua lapsilisää. Minä sain sossusta alussa paljon tarpeellista tavaraa ja muuttoavun. Asumistukikin oli alkujaan maksimissa, joten maksoimme vain omavastuun. Päiväkoti oli ilmainen. Jos nämäkään eivät riitä voit saada myös toimeentulotukea.



Lasten isä on velvollinen maksamaan elatusmaksua, meillä mies maksoi minimiä.



Kaiken kaikkiaan: suurin osa ihmisistä selviää jotenkuten toimeentulon minimillä. Varmaan sinäkin.



Ja muistutuksena: en usko että tulet olemaan koko elämäsi yksin lasten kanssa. Asioilla on tapana järjestyä.

Vierailija

Lola: hyvä kun käytte jossain suhteestanne puhumassa. On täysin mahdollista, että se siitä parantuu. Silloin kun itse puin näitä asioita läpi, mietin myös tuotakin vaihtoehtoa: erolla uhkaamalla olisin saanut miehen suostumaan perheterapiaan (johon hän ei aiemmin ollut ollut halukas millään muotoa). Mutta mietin myös sitä, että vaikka suhdetta näin oltaisiin hoidettu, niin miten kauan kuitenkin pelkäisin miehen reaktiota (siis mitena kauan kestäisi luottamuksen syntyminen). Ja mietin, miten vaikeaa minun olisi muuttaa omaa käytöstäni suhteessa (sekä mieheen että lapsiin). Kaikki oli kuitenkin perustunut siihen peliin, jossa yritettiin ylläpitää tasapainoa. Yritin olla rehellinen, enkä uskonut voivani itse muuttua (siis jos olisin jatkanut yhteistä elämää hänen kanssaan) - enkä myöskään voinut uskoa hänen pystyvän pysyvään muutokseen. Ehkä vuosi pari olisi mennyt hyvin, mutta entä sitten kun tulee seuraava kriisi (tai vaikka esikoisen murrosikä).



Minusta tuntui, että panokset tässä uhkapelissä olivat liian suuret. Etenkin lasten tulevaisuus, se malli jonka haluaisin heille perheestä antaa. Mitä tarkempaan noita asioita mietti, sitä selvemmältä kaikki alkoi tuntua.



Ei väkivaltaa voi ajatella keppihevosena helppoon eroon. On totta, että se antaa itselle perustellun syyn, mutta helppoa se ei ole. Alisteisuudesta nouseminen, omanarvontunteen kerääminen ja itsenäisyyden löytäminen ovat valtavia haasteita. Sen lisäksi täytyy omaksua uusi tapa kommunikoida lasten etävanhemman kanssa.



Lola: Ei isyys lopu eroon. Minä tunsin syyllisyyttä viedessäni lapsilta isän (ja toisinpäin). Mutta ei se niin ole. Olen määrätietoisesti kannustanut lasten ja isän välien ylläpitoa, vaikka toisinaan olen toivonut tuota houkkaa alimpaan helvettiin. Olen uskonut minua viisaampia siinä, että on parempi että lapset tuntevat isänsä, vaikka isä muutamaan kertaan oli valmis jättämään kaiken taakseen. Lohdutan itseäni sillä, ettätällä tavalla lapset saavat kokea isänsä parhaimmillaan. Isä jaksaa skarpata sen päivän ja yön. Lapset tuntevat isänsä (mutta eivät joudu hänen tyranniansa nujertamiksi), isä tuntee lapsensa.



Miehille suunnattuja perheväkivaltajuttuja. Jos vaikka jonkun mies rohkaistuisi menemään. Lisää tietoja saa:



http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/2toiminta/3jussi.html

http://www.saunalahti.fi/jussitpa/jussitra.html

http://www.lyomatonlinja.fi/



Eevasilvia: Oletko vielä kuulolla? Pelkään, että nämä ovat sittenkin liian kipeitä asioita kohdata. Toivon etten ole loukannut.

Vierailija

ti on tosi tiukkaa myös. Kukaan ei voi käsittää sitä haikeutta, millä katselen perheitä, joissa isä osallistuu lastensa elämään ja perhe on siis koossa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat