Sektion jälkeinen masis

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Onkohan ketään muuta, joka on masentunut tai pettynyt siitä että on kokenut sektion? En väheksy ketään jolle sektio on tehty, että olisi huonompi äiti tai muuta vastaavaa, mutta minusta kokemus oli masentava.

Ensinnäkin pelkäsin leikkausta, vaikken yleensä leikkauksia tai nukutusta pelkää. Tällä kertaa pelkäsin kuollakseni leikkauspöydällä kun väki touhusi ympärillä eikä puhunut juuri mitään minulle, ja kaikki tapahtui suhteellisen nopeasti vaikkei hätäsektiosta ollutkaan kyse (kiireellinen sektio). Kauhistuin ajatusta että pian vatsani avataan ja voin pian kuolla, itkin jopa esikoistytärtäni etten tule häntä koskaan näkemään enää jos kuolen. Ehkä järjettömän kuuloisia juttuja, mutta jostain kummasta mulle iski kamala kuoleman pelko. Tuntui että olin toisten armoilla, joka tietysti pitikin paikkansa, enkä mahda asialle mitään.

Olisin halunnut kokea normaalin alakautta synnytyksen kuten esikoiseni kanssa. Olin odottanut synnytyksen käynnistymistä jo pari viikkoa. Olihan mulla ollut tiedossa että ehkä päädytään suunniteltuun leikkaukseen koska istukka oli osittain kohdunsuulla. Mutta viimeisessä ultrassa todettiin että kyllä voin synnyttää alakautta, kun istukka oli sen verran noussut eikä pitänyt olla esteenä.

Sitten yhtenä iltana alkoi kamala verenvuoto ja ambulanssilla lähdettiin sairaalaan. Ei hätää sinänsä vielä ollut mutta ilmeisesti olin jo jonkin verran menettänyt verta. Verenvuoto hilliintyi kuitenkin ja sitten alettiin seuraavana päivänä käynnistellä synnytystä, joten vielä siinäkin vaiheessa normaali synnytys oli näköpiirissä ja odotin innolla supistuskäyriä. Mutta sitten alkoi tuo verenvuoto uudestaan sen verran rajuna, että lääkäri päätti leikata melko kiireellisesti. Romahdin. Itkin ja vollasin etten halua leikkaukseen. Olin varmaan hysteerinen kaikkien mielestä ja luulen että olinkin jonkinlaisessa shokissa ehkä jo sen verenvuodonkin takia.

Sitten mut kiikutettiin huoneeseeni ja laitettiin leikkauspaitaa ja katetri ja ties mitä. Mä vaan itkin ja joku yritti rauhoitella ettei tässä mitään hätää ole. Vauvalla oli hyvät sydänäänet, ei siis siinäkään hätää.



Mies ei tiennyt mitään, oli vasta tulossa sairaalaan kun luuli että mua käynnistellään. Häneeen ei saatu yhteyttä, ja hänelle oli yllätys sairaalaan saapuessa, että vauvamme makasi jo lämpökaapissa ja minut oli leikattu. Olin siis aika yksin koko jutun kanssa, vaikka äkkiähän se tapahtui.

Heräämössä oli inhottava nainen joka ei ottanut kuuleviin korviinsa mun valituksia kun sattui vaikka kipulääkettä oli lisätty. Itkin sielläkin ja sain tylyn vastauksen: " Mitäs sä nyt siinä vielä itket" . Tuntui pahalta. Porukkaa oli sielläkin mutta kukaan ei tuntunut välittävän. Kuulin vihdoin että poika oli syntynyt, siinä kaikki. En meinannut maskini takaa pihisevällä äänelläni edes saada mitään sanotuksi. Oli tosi tapettu fiilis! Henkisesti ja fyysisesti. Koko vauvan olemassaolo tuntui epätodelliselta. Ei mulla ollut mitään onnentunteita. Oli vain sietämätön kipu, vankina olemisen tunne ja mitättömyys siitä että olenko edes inhimillisen kohtelun arvoinen.



Sainhan sitten viimein tuon vauvan rinnalleni, olin kyllä niin tokkurassa etten muista siitä enää paljon mitään. Kuvat on muistona mutta tunteitani tai ajatuksiani en muista. Kaikki oli usvaa, eikä vauva tuntunut samalla tavalla omalta kuin esikoisen kanssa.



Näin kuukauden jälkeen sektiokivuista selvinneenä, olen tietysti kiitollinen että kaikki meni lopulta hyvin eikä tullut komplikaatioita ja vauva on terve ym.



Mutta silti tunnen edelleen jonkinlaista masennusta siitä etten kokenut " oikeaa" synnytystä. En kuullut vauvani ekaa parkaisua, en ollut hänen lähellään ensimmäisinä hetkinä. Hänet vain kiskaistiin mahasta ja sitten en tiedä edes mitä kaikkea on tapahtunut. Mulla on olo etten ole edes synnyttänyt. Sellaista vahvaa rakkauden ja ihastelun tunnetta ei ole juurikaan ollut mitä oli esikoisen kanssa, kun sain hänet heti rinnalle hamuilemaan rankan synnytyksen jälkeen.



Tuskin olen ainoa tunteitteni kanssa, mutta en tiedä puhutaanko näistä. Vaikka syntymä on hieno asia, tapahtui se sitten miten tapahtui, niin jotain tärkeää jäi puuttumaan. Ehkä nää tunteet laimenee ja menettää merkityksensä myöhemmin. Mutta nyt tuntuu tältä ja tiedän että mulla on oikeus tuntea näin. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta miksi tuntuu että olen menettänyt jotain arvokasta, jota odotin 9 kuukautta.



Ei voi puhua miehen kanssa synnytyksestä, jakaa tunteita ja muistella että miten mikäkin tapahtui. Ei ole kuvia ensihetkistä, pesemisestä, pukemisesta tms. Ei ole muistoja että kätilö sanoisi että nyt se pää näkyy jo ja on tukkaa yms.



Olenko naurettava? Ehkä joku teilaa minut näistä tuntemuksistani sanoen että mitä siinä valitat kun kaikki on hyvin... Mutta näin vain on.

Tunsin jonkinlaista kateutta sairaalassa niitä synnyttäjiä kohtaan, jotka näyttivät niin raikkailta ja punakoilta kun olivat synnyttäneet ja kävelleet vielä synnytksen jälkeen osastolle hyvissä voimin. Minä olin kalpea kuin kuollut, hyvä kun pyörtymättä jaksoin vessaan kävellä. Enkä ollut " edes synnyttänyt" .



Oisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan sektiosta. Vai olenko ainoa jota asia vaivaa? Tiedän kyllä että iloksi tämä muuttuu ja onhan se kallisarvoinen kokemus tämäkin.



t. peppirella + poika melkein 1kk

Sivut

Kommentit (26)

Vierailija

Mulla sektiosta nyt 7,5 kuukautta. Synnytys käynnistettiin rv 42 ja lähtikin ihan hyvin käyntiin. Kohdunsuun avautuminen kuitenkin pysähtyi kuuteen senttiin ja tehtiin sektiopäätös. Siinä vaiheessa olin aika helpottunut, että tuskat pian loppuisivat. Käynnistyksestä tytön syntymään meni 19h 51min ja olin todella kipeä kun kipulääkitys ei ottanut toimiakseen.



Mies ei päässyt leikkaukseen mukaan, koska kyseessä oli päivystyksellinen sektio. Kätilöt jopa laittoivat hanttiin, kun pyysin miestä saattamaan leikkuriin ja pitämään mua kädestä edes sinne asti, kun pelotti. Sanoivat vaan, ettei kannata lähteä kun ei kuitenkaan pääse leikkaukseen mukaan...



Sektion jälkeen olin pari tuntia heräämössä ja sen sulkeuduttua mut vietiin takaisin synnytyssaliin. Siellä vasta sain vauvan ekan kerran syliin, kun kyselin, että voisko joku edes kertoa minkä kokoisen lapsen olen saanut. Tässä vaiheessa en tiennyt missä mies tai vauva oli, mutta kätilö lähti etsimään vauvan tietoja ja toikin sekä miehen että vauvan tullessaan. Leikkaussalissa vauvaa näytettiin pikaisesti kapaloituna ja muistan miettineeni, että onko tuo oikeasti se joka vielä hetki sitten potki mun mahassa? Ettei lääkärit vaan ole tempassu sitä jostain pöydän alta..?



Itse leikkauksesta mulla ei ole pahaa sanottavaa, kaikki sujui hyvin ja toivuin suht nopeaan. Henkilökunta oli ystävällistä ja pitivät ajantasalla.



Kotiin päästyämme kuitenkin alkoi mielessä pyöriä ajatuksia epäonnistumisesta. Mulle tuli joku hirveä tarve päästä synnyttämään alateitse, saada vauva siihen rinnalle heti sen synnyttyä. Koin itseni jotenkin epäonnistuneeksi, vaillinaiseksi. Kroppa petti mut pahemman kerran eikä toiminut yhtään niinkuin piti. Eräällä toisella palstalla kirjoittelin näitä tunteitani ja siellä muutamat ihmettelivät miten voi tuntea epäonnistuneensa kun on saanut terveen lapsen. Niinpä... Ja siitä tuli entistä pahempi mieli, kun ei edes ollut oikeutta näihin tunteisiin.



Mä tilasin sitten jälkeen päin oman synnytyskertomuksen sairaalasta. Se jotenkin helpotti, kun sai lukea mitä on milloinkin tapahtunut (itsellä ei selkeää mielikuvaa tapahtumista). Ja neuvolalääkärin kanssa juteltiin synnytyksestä, hän sanoi että voin sen kertomuksen kanssa mennä hänen luokseen uudestaan, niin käydään yhdessä läpi. Ajan kanssa tää on kuitenkin helpottanut, enkä enää niin kauheasti asiaa mieti. Kieltämättä seuraava synnytys pelottaa, vaikken vielä raskaana olekaan. Mitä jos käy samalla lailla?

Vierailija

Tämä ketju ilahduttaa minua päivittäin! Opin ymmärtämään paremmin tunteitani sektion jälkeen. En ole edes kirjoittanut synnytyskertomustani, koska tuntuu " etten synnyttänyt oikeasti" . Sitten kun synnytyskertomus ilmestyy näille sivuille olen varmasti ymmärtänyt, että näin pikkuisen pitikin syntyä. Ainoa asia mitä vielä pähkäilen on se, että enhän varmasti " kerjännyt" sektiota" itseni takia, vaan se määrättiin vauvan takia. Toisaalta kun lukee noita pelkosektio tarinoita niin eipä tuo sektion saaminen omasta tahdosta tunnu olevan helppoa. En myöskään itse kertaakaan maininnut sektiota, mutta olimme mieheni kanssa kyllä miettineet, hyviä päiviä, jos sektioon päädytään. (Herra leikattiin sitten 6.6. oikein kiva syntymäpäivä!) Vaikka sain itse sanoa sektiolle " kyllä" , kun sitä ehdottiin ja valmistautua tilanteeseen melkein vuorokauden asian ymmärtäminen tuntuu kuitenkin vaikealta. Tarvii vaan olla onnellinen, että en joutunut kokemaan hätä/kiireellistä sektiota. Niiden läpikäyminen on varmasti vielä vaikeampaa!



Ehkäpä kolmannella kerralla onnistun saamaan vauvan oikeaan synnytysasentoon :-) Esikoinen kun oli avotarjonnassa ja tämä toinen peräjalkatarjonnassa.

Vierailija

No mä sain sun kirjoituksesta sen käsitytksen että olet vannoutunut alatiesynnytyksen kannattaja.Anteeksi jos pahoitin mielesi!Kyllä minullaki oli pettymyksen tunteita mutta ei ehkä noin voimakkaana.ja olen ihan varma että vielä niitä tunteita herää ja sitoudut ja rakastat lastasi yhtälailla ku olisit synnyttänyt alakautta.Tosiaan onneks on lääketiede niin kehittynyt että meitä kapealantioisia pystytään auttamaan(sektiolla).Nyt vain on se pettymys niin pinnalla,kun on tunteet herkässä(niinku kaikilla vasta synnyttäneillä)ja että ne kokee paljo voimakkaammin (hormoonit hormoonit).Saa mielipiteitä sanoa,,,tottakai.Ehkä olin liian herkkä arvostelee kirjoitustasi mutta koska olen kokenut sen aiemmin kuinka sektiota vähätellään,niin tahdon helposti oikaista...

Vierailija

Hei,



Juuri tämäntyyppistä keskustelua etsinkin kun ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen pääsen palstailemaan. Että millaisia kokemuksia sektiosta ihmisillä on.



Laitoin juuri Odotus-palstalle oman synnytyskertomukseni. Lyhykäisyydessään: avautumisvaihe kesti 28 tuntia ja kivut koveni koko ajan. Leikkaukseen päädytiin vauvan veren laskeneen happipitoisuuden takia kiireellisesti, muttei hätäsektiona, joten mies pääsi mukaan. En ollut sektiopäätöksestä pettynyt, rehellisesti sanottuna helpottunut, koska olin kipuihin jo hyvin väsynyt ja oksentamisen jälkeen huonovointinenkin. Kohdunsuu suvaitsi aueta em. aikana 3 senttiä! Myös se, että päätökselle oli hyvät lääketieteelliset perusteet tuntui hyvältä - enpä ollut itkemässä sektiota omien kipujen takia. Vaikka olen kyllä varma, että jos olisi vielä jatkettu toinen vuorokausi, niin tämänkin olisin varmasti tehnyt.



Kun spinaalipuudutus alkoi purra siunailin kipujen loppumista ja olin tähän tyytyväinen vielä heräämössä, aivan euforisessa tilassa verrattuna avautumisvaiheen loppuvaiheeseen. Leikkaus ei pelottanut, luotin hoitohenkilökuntaan täysin. Silti halusin, että mieheni puhuisi minulle jotain ¿harhauttaakseen¿ ajatukseni itse leikkauksesta. Valmisteluja jaksoin seurata vielä jonkinasteisella mielenkiinnolla, onhan leikkaus iso operaatio, johon liittyy yhtä sun toista ei-niin-arkipäiväistä. Sain siis ensi kertaa eläissäni kokea niin katedrin kuin tipankin. Jeah.



Tuntuu ikävältä sun puolesta, että joku hoitsu on ollut niin töykeä siellä heräämössä. Omaksi onnekseni sekä leikkaava että hoitava henkilökunta oli ystävällistä, varmasti olisi tuntunut tosi pahalta, jos joku olisi tullut siinä tilanteessa vittuilemaan tms.



Hieman ikävältä tuntui kun heräämöstä tultua vauvaa tultiin tuomaan tissille. Arvaattekin, että olin aika poikki ja jalat vielä tunnottomat. Hoitaja pyysi minua kääntymään kyljelleen ja takamus tarttui kiinni muoviliinaan enkä mitenkään saanut itseäni hilattua kyljelleen, mitä hoitsu vähän ihmetteli (??? itse en kyllä ihmetellyt). Eihän sitä maitoa tullut koko päivänä ja vauvakin oli itselleen otollisen vaiheen ohittanut ja halusi vain nukkua. Niin minäkin...Siinä tilanteessa oli tosi hyvä, että mies oli vielä vierellä!



Nyt jännään leikkaushaavan paranemista ja pyrin ottamaan iisisti. Kiinnostaisikin, milloin leikkaushaavan kivut ovat hellittäneet ja miten nopeasti toipuminen on kullakin edennyt. Musta tuntuu, että oma toipuminen on ollut vähän hidasta, kun oli se raskas avautumisvaihe takana. Onneksi mies on hoitanut nyt kaikki hommat täällä kotona, sormia kyllä syyhyä jo tehdä jotain ja harmittaa niin vietävästi tämä liikuntaestoisuus.



En ollut synnytykseen pettynyt, vaan se oli kaikesta huolimatta positiivinen kokemus. Kävimme miehen kanssa Haikaranpesän valmennuksissa ja minä luonnollisen synnytyksen kurssilla (Kurssilla oppimastani synnytyslaulusta oli kyllä hyötyä synnytyksen aikana.). Yritin kuitenkin tietoisesti olla asettamatta mitään paineita synnytykselle, imetyksen onnistumiselle ja tässä vaiheessa kestovaippojen käytölle. Myös aiemmin pannassa olleet kipulääkkeet ovat saaneet suuren ¿armon¿, en halua kärsiä/hidastaa omaa toipumistani enää pätkääkään.



Niin, kyllähän yksi kaverini kysyi Kättärillä, jotta tuntuuko minusta pahalta, kun en saanut synnyttää alakautta. Niin se vaan on, että asiaan on jostain syystä ladattu ennakko-odotuksia aika paljon. Olisihan se ollut hieno kokemus, mutta omani oli tällä kertaa tällainen.



Päivä kerrallaan,



Minea23&vempsu





Vierailija

Ymmärrän ajatuksesi ja tiedän hyvin että tarkoitat niillä vaan omaa kokemustasi (etkä siis vähättele muita). Olen kuullut hyvin saman tapaisia juttuja tuttaviltani jotka ovat vasten tahtoaan sektioon joutuneet, varsinkin jos sektiopäätös tuli yllättäin ja kiireellä.



Omat kokemukseni ovat olleet aivan päinvastaiset. Itselläni on takana kiireellinen sektio rv37 ja sektiopäätöksen tulo säikähdytti. Kuitenkin kun lääkäri vakuutteli vauvalla olevan kaikki hyvin ja että sektio on lapselle turvallinen tapa syntyä, pääsin nopeasti sinuiksi tilanteen kanssa. Helpotusta toi synnytystä kohtaan tuntemani pelko (pelko on varmaan liian vahva sana, mutta sinnepäin).



Saatiin pari tuntia aikaa valmistautua, mies pääsi kameroineen mukaan ja sain olla hereillä koko ajan. Vauvasta ei tarvinut olla erossa kuin ehkä vajaa 20min yhteensä (5min heti syntymän jälkeen ja vartin verran odottelin yksin heräämössä). Muuten pääsi vierihoitoon heti ja oma vointini leikkauksen jälkeen oli mainio, ei oikeastaan lainkaan kipuja =) Ja henkilökunta oli todella mahtavaa!



Eli minä koin sektioni erittäin positiivisena kokemuksena, olen sitä kertonut ystäville sun muille omana " synnytyskertomuksenani" . kuitenkin olen saanut jotenkin oudoksuvia kommentteja. Monien mielestä minun pitäisi olla pettynyt sektiooni, pitäisi jäädä kaipuu oikeaa synnytystä kohtaan, tunne että minulta vietiin jotain todella tärkeää. Itse en tunne kaipaavani mitään, olen täysin tyytyväinen " synnytykseeni" . Olenko teidän mielestänne jotenkin outo?

Vierailija

Kyllä mulla ainakin on vieläkin sellanen tunne et synnytys jäi väliin kun jouduin toimenpiteeseen nimeltä sectio. Mullakin oli istukka kohdunsuun lähellä ja jo lupailtu alatiesynnytystä, mut toisin kävi. Eli hurjan verenvuodon takia ambulanssilla lähettiin ja kun vihdoin ja viimein löyty sydänäänet ni kiiruusti lähettiin leikkuriin. Ukko ei ehtiny mukaan ollenkaan. Oli kyllä sitten nähny vauvan ennenku se vietiin osastolle. Leikkurissa itkeskelin kun oli niin paha olla siinä ja kova huoli vauvasta. Vauvan näin vilaukselta ja itkua kuulin. Spinaalipuudutuksessa tehty leikkaus sujui hyvin ja kohtelu oli erittäin hyvää, mutta henkinen puoli ei ehtinyt mukaan. Leikkauksen jälkeen olin tosi kipeä ja kipulääkkeitä söin vielä pari viikkoa jälkeenkin. Neljän alatiesynnytyksen jälkeen jouduin leikkaukseen ja olin pettynyt. Ehkä tunne olisi toinen, jos olisi ollut suunniteltu sektio. Mutta vaikka itse olisin mieluummin synnyttänyt alateitse, en kuitenkaan väheksy sectiolla synnyttäneitä, eihän se sitä äitiyttä ja vanhemmuutta mihinkään muuta. Sectiolla on monta äitiä ja lasta pelastettu, joten hyvä että tällainen on mahdollista! Olisi kiva keskustella enemmänkin kohtalotoverin kanssa, kun ei neuvolastakaan oikein ymmärrystä ole löytynyt.

Vierailija

...jonkin verran samanmoisen kokemuksen omaavana. Itselläni kävi niin, että raskaus päästettiin yliaikaiseksi huolimatta siitä, että vauvan epäiltiin olevan suurikokoinen. Pääsin kontrolliin 40+5 ja siellä otettiin röntgenkuvat ja päätettiin, että lapsi saa syntyä sektiolla seuraavana päivänä koska painoarviokin oli 4,2-4,7kg. Tutkimusten jälkeen alkoivat säännölliset supistukset ja pääsin osastolle yöksi. Siellä oli hirviökätilö, joka ei uskonut ensin, että aloin synnyttää. En kuulemma näyttänyt tarpeeksi kivuliaalta!!! Itkin yksin huoneessani kurjaa kohtaloani(minulla oli yhden hengen huone) kunnes viimein kivut tuntuivat todella sietämättömiltä. Vaadin paikalle lääkärin, joka totesi synnytyksen käynnistyneen ja pääsin/jouduin päivystysleikkaukseen. Jouduin kuitenkin viisi tuntia odottelemaan leikkausta supistusten kourissa ilman minkäänlaista lääkitystä, koska olin saanut ruokaa...



Leikkauksesta minulla on jäänyt samanmoisia mielikuvia peloistani, kuin sinullakin. Olin todella kipeä ja leikkaussalin henkilökunta kohteli minua tosi törkeästi, esim. nauroivat ja huusivat minulle, kun en pystynyt olemaan liikkumatta puudutuksen aikana. Puudutus meni pieleen, minulta melkein meni tajut ja lähestulkoon jouduttiin nukuttamaan. Heräsin leikkauspöydältä, kun lääkäri huusi " Perkele, pitääkö tämä vielä nukuttaakin" Minut leikkasi joku apulaislääkäri ja menetin verta litran. Mieheni ei päässyt mukaan, koska sairaalan käytäntöjen mukaisesti kiireelliseen sektioon ei pääse mukaan.



Lapsi syntyi ja painoi vain 3,4kg, mutta oli ollut avo/kasvotarjonnassa, eikä tästä johtuen päässyt laskeutumaan synnytyskanavassa alaspäin. Lantioni ei myöskään ole kovin tilava, lapsen pää oli suhteessa suuri (36,5) synnytyskanavan kokoon nähden. Lapseni oli ehtinyt niellä vihertävää lapsivettä ja joutui teho-osastolle seurantaan ja antibioottihoitoon muutamaksi vuorokaudeksi.



Leikkaushaava repsahti auki vielä sairaalassa ollessani ja minuun nousi korkea kuume: tämän epäiltiin johtuvan alkavasta rintatulehduksesta, sillä mitään esim. kohtutulehdukseen viittaavaa ei löytynyt ja tulehdusarvokin oli suhteellisen normaali. Pääsin kotiin kuudentena päivänä leikkauksesta....



Aikamoisen v-mäinen olotila kaikesta jäi ja paljon hampaankoloon. Syytin itseäni aluksi, lääkäreitä, kirosin koko elämäni, että miksi minulle kävi niin kuin kävi! Muutaman kuukauden ajan tunsin alemmuudentunnetta muita synnyttäneitä kohtaan. Loppujen lopuksi kun olen kuullut heidän kokemuksiaan, eivät nekään kaikki niin kovin mieltäylentäviä ole. Minä kävin keskustelemassa lääkärin kanssa lävitse synnytykseni ja suurimpaan osaan kysymyksistäni sain kuin sainkin jonkin sortin vastauksenkin.



Nyt tästä on kulunut jo aikaa 1v.2kk eikä nuo asiat enää pyöri mielessäni päivittäin, enkä jaksa niitä edes ajatella. Vähitellen opin nauttimaan ja olemaan ylpeä itsestäni: vaikeistakin kokemuksista selviytyy. Niin sinäkin olet tehnyt ja aivan yhtä oikealla tavoin olet tuonut lapsesi tähän maailmaan. Älä syyllistä itseäsi ja ota rohkeasti yhteyttä sinua hoitaneeseen lääkäriin, että saat keskusteltua jonkun ihmisen kanssa näistä asioista! Hoitotyöntekijöiden ajattelemattomat kommentit kannattaa tyystin jättää omaan arvoonsa, jos haluat voit valittaa hänen esimiehellensä hänen käytöksestänsä.



Nauti nyt jokaisesta päivästä kun lapsesi on pieni, aika menee niin äkkiä...älä kuitenkaan turhaan liiaksi mieti menneitä, tulevaisuus on edessäsi ihanan lapsesi kanssa! Onneksi olkoon sinulle lapsesi johdosta!



*Halauksia!!!* *vilkuttaa tervehdyksen myös laamalle*



Näköjään tällaisen keskustelun merkeissä taas " tavataan" ...! :D



Itse en ole oppinut kokemuksistani näköjään mitään, sillä olemme aloittaneet yrittämään toista pienokaista...Arvaatte varmaan, että pelottaa!!!!

Vierailija

Hei vaan!!!! Mä oon jo monesti miettinyt et mitä mahtaa sulle tätä nykyä kuulua ;). Olit mulle silloin talvella kovasti avuksi, kiitos vielä! Mä en sit koskaan aloittanut edes ehkäisyä tässä välissä - vaikka eipä tässä vieläkään raskaana olla eikä menkkojakaan oo näkynyt. Pelottaa kyllä mahd. tuleva sektio edelleen!! Mutta en jaksa sitä vielä murehtia - justhan mä vasta tästä oon kuntoutunut. Paitsi että alaselkä (vas) jäi tosi pahaan kuntoon kun sitä puolta sektiohaavasta enemmän varoin kun oli kipeämpi. Nyt pitäis keksiä joku konsti saada selkä kuntoon..



Sulle tsemppiä kakkoskierrokselle - niin tärppiin, odotukseen kuin ennen kaikkea synnytykseenkin ;))!!



laama

Vierailija

Mä kanssa luulen, että tunteet olis ollu vähän toisenlaiset jos kyseessä olis ollu suunniteltu sektio. Ainakin siihen olis ehtiny valmistautua, eikä olis turhaan haaveillu alatiesynnytyksestä. Se vaan tuli sitten niin yllättäen, kun monta tuntia on alateitse yrittäny ja sitten kiikutetaan sektioon...

Vierailija

Oli jännää lukea kirjoitustasi. Se tuntui melkein omalta, vaikka tilanteesi oli erilainen. Minullakin esikoinen syntyi alakautta. Synnytys oli vaikea: ponnistusaika yli 2 tuntia. Imukuppiakin yritettiin, mutta ei onnistunut, irtosi. Oli pitkään kipeä synnytyksen jälkeen, mutta salaa todella ylpeä, onnistuimpa!



Pikku kakkonen oli koko raskausajan pienempi, kuin isoveljensä. Viikolla 38 vielä 2,8 kiloa. Ainoa ongelma oli perätila, ihan alusta asti. Tein kaikkeni, että vauva kääntyisi: konttasin, pyllistelin ja suostuin ulkokääntöyritykseen. Lantio myös mitattiin, hyvin mahtuu perätilassakin.



Synnytys alkoi lähestyä. Minä kärsin viime kerrallakin kipeistä supistuksista, mutta mitään ei tapahtunut. Kohtu aukesi kyllä 3 cm, mutta ei senttiäkään enempää. Nukuin sairaalassa 2 yötä lääkkeillä, ei lisää unettomia öitä minulle. Vihdoin itkien pyysin käynnistystä, en kestä enää. Silloin lääkäri totesi, että ei tätä vauvaa voi perätilassa käynnistää, kaiken lisäksi ulos ekana tuleva osa oli muuttunut jalaksi, ei pyllyksi ts. tätä lasta ei voi synnyttää alakautta. Minulla oli siis mahdollisuus valita suunniteltu tai myöhemmin kiireellinen sektio. Suostuin suunniteltuun, koska haluasin nähdä lapseni synnytyssalissa ja silloin mieskin sai tulla mukaan. Jo heräämössä vakuuttelin, että en itse sektiota halunnut, jota tädit siellä kovasti ihmettelivät.



Tunnen kuitenkin syyllisyyttä: en pysty lapsiani itse synnyttämään. Toivuin sektiosta nopeasti, itseasiassa nopeammin kuin alatiesynnytksestä. Sekin tuntuu hassulta. Lapsi on erityisen söpö ja kiltti. Lääkäri jo sanoi, että tulee tässä jo minullekin vauvakuume, kun vauva on niin söpö. Mietin usein olisinko jollain tavoin pystynyt synnyttämään alakautta. Minulle suuri lohdutus on kaverin sanat:" Onko lapsi terve?" ja " Miten sinä voit?" Vastaukset: on ja hyvin. Siihin hän sanoi: ole onnellinen siitä, riskisynnytyksessä vauva voi kärsiä hapenpuutteesta tai saada lonkkaluksaation. Olisitko koskaan antanut anteeksi itsellesi, että vain voidaksesi synnyttää alakautta vammautat lasta.



Myös tieto siitä, että yhden sektion jälkeen on vielä mahdollista synnyttää alakautta ilahduttaa. Ehkä kolmas kerta (jos sellainen tulee) toden sanoo ja onnistun synnyttämään vauvan ihan luomuna.



Tsemppiä sinulle. Ymmärrän sinua tosi hyvin! Päivä päivältä tilanne paranee, kun sinulla on aikaa miettiä tilannetta.



Vompatti ja pojat 2/03 ja 6/05

Vierailija

Heippa



Itse en voi sanoa olleeni masentunut mutta tietynlainen kriisi kyllä seurasi sektiosta.



Esikoinen on syntynyt alateitse imukupilla 55min ponnistuksen tuloksena. Palautuminen oli nopeaa. Häntä epäiltiin isokokoiseksi ja silloin tutkittiin mahtuuko tulemaan vai olisiko sektio yksi vaihtoehto. Silloin koin että mikäli en saa synnyttää alateitse ei se mikään synnytys ole ja olin todella pettynyt kunnes päätös sitten tuli, lapsi mahtuu ulos.



Toista olin ponnistanut saman 55 min kun päätös kiirellisestä sektiosta tehtiin. En kokenut pelkoa tai ahdistusta, pikemminkin helpotusta siitä että nyt todella tapahtuu jotakin.



Tarinamme eroavat siltä osin että minä tiedän missä lapsi oli kun olin heräämössä. Mies hoiteli häntä sillä aikaa. Luulen että meillä mies koki sen suurimman pelon kun hoiteli vastasyntynyttä sen 1,5h kun itse olin heräämössä. Hänelle lykättiin vauva syliin mutta kukaan ei kertonut minusta mitään.



Sairaalassa palautuminen oli nopeaa mutta aivan erilaista kuin alatiesynnytyksessä. Koen vahvasti synnyttäneeni lapseni ja korostan sitä kaikille jotka " vähättelevät" sektiota, olen synnyttänyt tämän lapsen. Kiintymisessä lapseen en huomannut mitään eroa. Maitokin nousi kolmantena päiväni ihan kuin ensimmäisen kanssa.



Kolmas lapsi on minulle se kriisin paikka. Voisin kyllä olla raskaana ja hoitaa lasta mutta se synnytys. Minulle on jo luvattu toisen synnytys keskustelussa että synnytys tapa kolmannen kohdalla arvioidaan tarkkaan. Sektiota en halua ja ymmärrän myös että minun alapäälläni ei ilman suurta tuskaa ja apua sitä lasta ulos ponnisteta. Olen läpikäynyt tätä kriisiä sillä että minulla on kaksi tervettä lasta joihin olen tyytyväinen ja iki onnellinen siitä että kaikki ollaan hengissä!



Ota rohkeasti yhteyttä esim neuvolaan jotta voit keskustella jonkun kanssa tunteistasi, minua puhuminen ja kaiken läpikäynti on helpottanut suuresti.



Vierailija

Tuli tässä tätä ketjua lukiessa mieleen oma pikkumiehen synnytyksen jälkeinen olotila. Siis ensinnäkin huomatkaa, että SYNNYTYKSEN. Kyllä minä koen kokeneeni synnytyksen ihan täysillä, vaikka poikani syntyikin lopulta hätäsectiolla minun nukkuessani. Ehdin kyllä kokea kaikkea mahdollista alatiesynnytykseen liittyvää monta tuntia ja 8 cm:iin asti, vaikka lopullinen ponnistusvaihe jäikin kokematta.



Section jälkeinen masennus on minulle tuttu juttu. Minulle syntyi ihana pikkuinen poika, joka oli täysin terve kaikesta mahdollisesta huolimatta. Sectio tehtiin siis hätänä käynnistetyn perätilasynnytyksen lopputuloksena. Itse toivuin ihan hyvin, ongelmia tuotti lähinnä vaikea kohtutulehdus (korkea kuume ym.) ja kovat kivut, jotka osittain johtuivat leikkaushaavasta ja osittain tuosta tulehduksesta. Sairaalassa elin kuin unessa, kotiin pääsimme 5:nä päivänä. Kotona oli hyvä olla, mutta uni jatkui vielä jonkin aikaa... En edes tiedä kuinka kauan. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen huomasin ajattelevani, että tätäkö tämä ihana vauva-arki nyt on. Olin pettynyt siihen, etten osannut rakastaa lasta, vaikka hän olikin ihana, suloinen unelmien täyttymys. Koin, etten silti rakasta tarpeeksi ja se ihmeellinen huuma, jossa elin koko raskausajan, oli haihtunut. Jollain lailla olin onnellinen, mutta silti ikäänkuin tyhjä. Ja sehän vasta pahensikin oloani, että tunsin vielä syyllisyyttäkin siitä, etten nyt olekaan tarpeeksi hyvä äiti.



No, ne jotka ovat kokeneet synnytyksen jälkeisen masennuksen jonkin asteisena, tietävät varmasti mitä kävin läpi. Kun olen tuosta diagnoosista jälkikäteen lukenut, olen löytänyt sieltä itseni.



MInulla " blues" kesti n. 3 kk. Lapsen ollessa 3-kuinen heräsin vain yhtenä aamuna huomaten, että hei, minä rakastan tuota lasta ylikaiken, meillä on elämä edessä, minulla kaikki hyvin. Yhtäkkiä ympärilläni oli ilmaa ja elämää, osasin taas hengittää ja kaikki todella muuttui kuin taikaiskusta, yhtäkkiä. Asiaan vaikutti mm. se, että aloin kulkea ihmisten ilmoilla vauvan kanssa ja yksin, siis ilman miestäni. MInulla ei missään vaiheessa diagnosoitu mitään masennusta, mutta seuraava " blues" tuli lapsen ollessa n. 8 kk ja sitä seuraava lapsen ollessa 1,5 v.



Ajat olivat alavireisiä ja ilottomia jollain lailla, mutta kukaan minua itseäni lukuunottamatta ei varmastikaan huomannut mitään erityistä. Sitten lapsen ollessa 2v. minulla diagnosoitiin yhtäkkiä, yllätyksenä minullekin, vaikea-asteinen työuupumus. Lakkasin nukkumasta enkä jaksanut mitään, en saanut mitään aikaiseksi töissä ja kotona joko makasin vaan apaattisena tai siivosin hullun lailla. Psykologikäyntieni tuloksena työuupumusdiagnoosini muuttuikin ns. äitiysuupumukseksi, joka on läheistä sukua synnytyksen jälkeiselle masennukselle tai oikeastaan sen jatke. Se vain yhtäkkiä puhkesi, kun takana oli tuo " piilottelemani" synnytyksen jälkeinen olotila ja vielä yli 2v. kestänyt (jo raskausaikana alkanut) unenpuute.



Jälkeenpäin olen tullut siihen johtopäätökseen, että jos olisin osannut hakea apua silloin heti synnytyksen jälkeen olotilaani, olisin puhunut siitä edes jollekin, olisin säästänyt itseäni, säästynyt turhilta syyllisyydentunteilta, jotka seurasivat minua pitkään - seuraavat kai vieläkin ajoittain. Nyt osaan tunnistaa itsessäni " riskit" , milloin menen äärirajoilla ja pysäytän filmin ajoissa -ainakin yritän.



Minulla on ihana 3-vuotias, joka on kaikkeni. Hän syntyi sectiolla ja siitä en suostu tuntemaan syyllisyyttä enkä alemmuutta. Mikäli sectiota ei olisi vaihtoehtona ollut, ei meitä kumpaakaan todennäköisesti olisi enää elossa. Ainoa asia, mitä kadun lapseni synnytyksessä on se, että edes yritin lapseni hengen riskeeraamalla alatiesynnytystä, vaikka olisin saanut suunnitellunkin section. Todennäköisesti suunniteltu sectio olisi ollut helpompi alku meille molemmille - minäkin olisin saanut lapsen heti syliini, toisin kuin nyt.



Minulle muuten eräs lääkäri sanoi tässä taannoin, että section jälkeen synnytyksen jälk. masennus on yleisempää kuin alatiesynnyttäneillä. Osasyy on biologinen: elimistön hormonitasapaino järkkyy eri tavalla, koska keho ei tee " luonnollisesti" synnytystyötä. Osavaikutus on myös sillä, että sectioäiti ei tästä syystä tunne samanlaista yhteenkuuluvuutta lapsen kanssa heti, varsinkin jos ei saa heti lasta syliinsä, kuten minullekin kävi. Itselleni lapseni ensihetket olivat suuri syyllisyyden aihe alkuaikoina: miksi minä en voinut olla pitämässä lasta sylissäni, oliko hänellä kaikki hyvin, huolehdittiinko hänestä? Onneksi meidän poikamme oli hetimmiten n. 5 min sisällä viety isänsä luo ja mieheltäni kyselinkin ekat 3 kk kyllästymiseen asti sitä, mitä kaikkea pikkuisemme ensihetkiin mahtui...





No, tämän pitkän kirjoituksen loppulausuntona voin kuitenkin sanoa, että te kaikki, jotka tunnette syyllisyyttä, alemmuutta, muuten vain pahaa oloa lapsenne synnytykseen/vauva-aikaan/itseenne tm. liittyen , jutelkaa jonkun kanssa. Ehkä näistä palstoistakin on apua? terv.keskuksissa on psykologi, synnärillekin voi varmasti soittaa ja sitä vartenhan neuvolatkin ovat. " Tyhmiä" asioita ei ole olemassakaan, pienetkin huolet on hyvä jakaa. Kaikki minkä jättää taakseen käsittelemättömnä, löytyy edestä ennen pitkää - siksi kannattaa hakea apua ajoissa!

Vierailija

Kiva kuulla, että olet toipunut ja saanut selvitettyä asioita itsellesi. Kiitos kysymästä, ihan hyväähän tänne-hitsi vaan, miten paljon jännittää tuleva! Siis vaikka en edes tiedä vielä olenko raskaana vai en. Jännityksen täyteisiä päiviä eletään, kp 23/28. Pientä oireilua siihen suuntaan on ollut, mutta lienevätkö äidin vilkkaan mielikuvituksen tuotosta vain?! :D



Itseasiassa soitin terveydenhoitajalle (joka muuten on eri kuin viimeksi, sillä olemme muuttaneet saman kaupungin sisällä toiseen paikkaan) ja kerroin tästä jännittyneestä olostani. Hän oli todella ystävällinen, empaattinen ihminen ja kannusti meitä rohkeasti vain yrittämään toista. Lisäksi hän tuumasi, että " ei ihme että sua pelottaa, kun sun kohdallas tavallaan kaikki meni " pieleen" vaikka lopputulos ihana onkin" Hän lohdutti, että edellisestä kerrasta myös lääkärit ovat jotain oppineet ja tutkivat tarkeemmin, ei kovin suurella todennäköisyydellä tarvitse samanlaista sinun kokea."



Kait nuo asiat tiedän itsekin, mutta jotenkin tuli helpottunut olo. Saatan silti joutua pistäytymään pelkopolilla, sitten kun se plussa tulee ruutuun. :) Ajattelin käydä tarkastuttamassa paikat kertaalleen myös jollain yksityisellä gynekologilla, että varmasti on vehkeet kunnossa seuraavaa rasitusta varten... :D Oli se synnytystapa sitten mikä hyvänsä.



Mukavaa ja väriloistokasta syksyä teidän perheellenne! Joko kuumeilet kolmatta?! :)



Kiva, jos tästä jotain hyötyä on ollut. Kyllä minuakin helpotti kokemuksistani kertoa. Kiitos, että jaksoit lukea ja jakaa niitä kanssani! :D

Vierailija

Mulle tehtiin kiireellinen sektio yllätysperätilan vuoksi tammikuussa ja mä olin sen jälkeen IHAN RIKKI! Tiesin järjellä tasan tarkkaan, että kaikki meni loppujen lopuksi hyvin: tyttö syntyi terveenä. Mutta ei se järkeily siinä paljoa auttanut kun tuntui, että synnytyksessä mikään ei mennyt niinkuin olisi etukäteen toivonut.



Mun eka synnytys oli ihana alatiesynnytys, jossa kaikki meni mun näkökulmasta huipusti ja olin onneni kukkuloilla. Vauvakin tuntui heti niin omalta ja rakkaalta ja olin ítse hyvässä kunnossa. Oikein odotin seuraavaa alatiesynnytyskokemusta. Kaikki ilo loppui kuitenkin tutkimushuoneeseen, jossa todettiin, että vauva väärässä tarjonnassa siinä vaiheessa kun olin auki 5cm. Mä LAMAANNUIN. Enhän mä ollut koskaan mitään sektiota halunnut ja nyt se olisi pakollista. Pää ei pysynyt mukana niin vauhdilla kaikki sit tapahtui. Yhtäkkiä mun maha oli viilletty auki ja mulle oli syntynyt vauva. Mä olin ihan pihalla.



Mulla meni varmaan 3viikkoa aikaa tajuta, ettei tapahtunutta voi perua tai uusia ja että se vauva jota hoidin todella oli sama vauva, jota olin sisälläni kantanut. Sektiossa ei ollut mielestäni mitään kivaa, eikä henkistä lamaannusta auttanut yhtään se, että olin TOSI kipeä ja sektiosta toipuminen vei mulla 4-5kk. Sitä ennen en juuri pitkiä matkoja voinut edes liikkua - niin kovat olivat tuskat. Henkinen toipuminen kesti vähintään sen saman verran.



Mä olin sektion jälkeen niin itkuinen, että pelkäsin oikeasti masentuvani. Avuksi tuli se, että sain soitettua äitipolille, josta mulle annettiin heti aika mut leikanneelle lääkärille. HÄnen kanssaan kävin synnytyksen kaikkineen läpi - ja hän osasi oikeasti kuunnella mua ja ymmärtää vaikka isompiakin tragedioita lie kohdannut kuin alatiesynnytystä toivoneen äidin, jolla kuitenkin terve vauva jota hoitaa. Mutta pakko toi kaikki oli käydä läpi, että asian kaa voi elää. Siksi en vähättele yhtään sun tunteita: käy ne läpi perusteellisesti - joko yksin tai jonkun kanssa!



Kyllä mua pelottaa ajatus mahdollisesta toisesta sektiosta. En tiedä miten sen kestäisin, vaikka luultavasti siihen voimavarat jostain tarpeen tullen löytyisi. En silti yhtään haluaisi samaa enää kokea: mulle sektio oli kaikesta huolimatta enemmän leikkaus kuin synnytys, ja vielä kovin kipeä sellainen.



Voimia sulle! Onneksi nuo vauvat osaavat kyllä valloittaa vanhempansa tulotavasta riippumatta ;)).



laama

Vierailija

järkiperäisesti. Ensinnäkin tiedosta mistä pettymys johtuu. Kokemukseni mukaan suurin osa ihmisten pettymyksistä johtuu siitä että johonkin asiaan on ladattu tiettyjä ennakko-odotuksia. Niinpä ei sinuakaan ehkä oikeasti harmita se että lapsesi syntyi turvallisesti sektiolla, vaan se että unelmasi synnytyksestä ei toteutunut. Synnytys ei mennytkään kuten kuvittelit. Mutta harva asiahan elämässä menee kuten suunnittelet. Synnytys ei tee kenestäkään äitiä tai ' oikeaa naista' joten mieti miksi oikeastaan olet pettynyt, käsittele se järkiperäisesti ja unohda koko juttu. Oikeasti synnytyksellä ei ole mitään väliä vuoden päästä.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat