milloin on katunut syntiään tarpeeksi?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Tuli tuossa yhtä ketjua lukiessa mieleeni tämä katumuksen ja anteeksisaamisen välinen yhteys.

Siis, että täytyy katua ja tehdä (tietoisesta)synnistä parannus, ennen kuin sen saa anteeksi. Etenkin kun puhutaan näistä " suurista" synneistä, jotka liittyvät yleensä seksiin ja alkoholiin.



No itse kysymykseen; milloin on tehnyt oikeasti parannuksen? milloin katumus on riittävää? Onko synnit " eriarvoisia" ?

Vai olisiko niin, että sen katumattomuudenkin ja parannuksen tekemättömyydenkin voi saada anteeksi?



Eikö oikean katumuksen vaatiminen toisaalta vie takaisin " lain alle" ?

Eräs lut.kirkon liturgian synninpäästön sanat sanovat asian, niinkuin itse sen ajattelen: " Raamatun sana vakuutta, että NE JOTKA OVAT KRISTUKSESSA JEESUKSESSA

Kommentit (11)

Vierailija

Sarina77:

Lainaus:

Entäs sitten jos tekee syntiä ja tietää sen ja ajattelee vain, että en saisi tehdä näin, mutta voin tehdä, koska saan sen kuitenkin anteeksi.

Tätä olen pohtinut jo kauan...




Ainakin tällaista termiä olen kuullut käytettävän. Ehkä on muitakin?



Ja tällainen ei tietenkään ole kristinuskon mukaista. Armo ei ole kauppatavaraa. Mm. tällaisesta ajattelustahan Luther aikanaan halusi eroon.

Vierailija

Yhdyn Essain kommenttiin! Armon varastaminen (jota termiä muuten Laestadius käytti) on juuri sitä, että armo otetaan vastaan katumatta.



Innstuinpa nyt taas etsimään pätkän Laestadiuksen saarnasta:



" On vaikeampaa ymmärtää Johanneksen sanoja: " Jos meidä sydämemme ei tuomitse meitä, niin meillä on turva Jumalaan" . Nämä sanat ovat itsessään tosia, kun ymmärrämme ne oikein. Armonvarkaat kuitenkin käsittävät ne väärin ja puolustavat niillä itseään. Kun armonvarkaan sydän ei tuomitse häntä milloinkaan, hänkin saattaa ajatella, että hänellä on turva Jumalaan. Kuitenkin hänen turvansa on väärä luottamus Jumalan armoon. Oma vanhurskaus ei suinkaan syytä armonvarasta, niin kuin se syyttää katuvia ja uskovia. Jos oma vanhurskaus rupeaisia syyttämään häntä, että hän on rietas ja saastainen, totsisesti armonvarkaalle tulisi semmoinen pelko, että hänen täytyisi langeta epäilykseen ja mennä helvettiin.

Kun sydän ei kutienkaan tuomitse armonvarasta, niin tämä turvaa Jumalaan, ettei Jumalakaan tuomitse häntä. Sen tähden hän sanookin usein: " Ei Jumala tuomitse minua tästä synnistä" . Kuinka armonvaras voisi tietää, mitä kuolemansyntejä hänellä on ja mitkä synnit häntä hallitsevat? Mistäpä sokea sen tuntisi? Armonvarkaalla on niin huono muisti, etei hän illalla muista, mitä syntiä hän on tehnyt päivän kuluessa. Hän ei muista ehdollisiakaan syntejä saati sitten ajatuksen syntejä"



En tiedä, oliko tästä mitään hyötyä valaisemaan asiaa, siitä voisi saada kokonaisemman kuvan jos lukisi koko saarnan. En vain ruvennut kopioimaan koko saarnaa tähän :) Laestadiuksen tekstit voivat kyllä olla vähän vaikeaselkoisia niihin tottumattomille.



Olen muuten itsekin miettinyt tätä asiaa, koska olen huomannut itsekin syyllistyväni armonvarkauteen. Esim. saatan haukkua jotain ihmistä ja oikein nauttiakin siitä, vaikkat tiedän sen olevan syntiä...

Mutta ei siinä muu auta, kun uskoa sekin vaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja rukoilla, että vastaisuudessa saisi voimia vastustaa tuota kiusausta...

Vierailija

Olen itse tätä joutunut hyvinkin syvältä pohtimaan elämässäni.



Katumuksellamme me emme voi ansaita armoa. Emme, vaikka itkisimme verikyyneliä. Se ei hyödytä mitään. Ainoa, jonka kautta voimme saada pelastuksen, on Kristus.



Katumuksen täytyy kyllä tapahtua, kuten Lars Leevi Laestadius sanoo, mutta se ei tapahtu ihmisen toimesta. Katumus, kuten kaikki muukin hyvä, tulee Jumalalta. Itsessämme olemme niin paatuneita, että tuskin ilman Jumalaa pystyisimmekään katumaan.



Omanvanhurskauden ja uskovan pyhitystien välinen ero on hiuksenhieno. Jos lähdemme vähänkään perustamaan autuuttamme mihinkään omaan, edes katumukseen, se on hyvin vaarallista. Itse tekaistu katumus ei kelpaa Jumalalle.



Tässä nyt jotain hajanaisia ajatuksia...

Vierailija

vaikka olisi kuinka kova, kylmä, paatunut ja katumaton. (tai tuntee itsensä tunteettomaksi ja katumattomaksi)



Juuri, se, että tunnet, ettet kadu etkä tunne mitään, on merkki siitä että olet uskossa. Kuolleessa uskossa oleva tuntee aina olevansa lähellä Kristusta, hän ei koskaan tunne heikkoutta, kylmyyttä, kovuutta, katumattomuutta...



Jos olet uskossa, katumus on tapahtunut sinussa. Se on Jumalan työ, et välttämättä edes itse tiedosta sitä.



Laitan myöhemmin jotain, vastasin nyt kovassa kiireessä.

Vierailija

" Katumuksen täytyy kyllä tapahtua, kuten Lars Leevi Laestadius sanoo, mutta se ei tapahtu ihmisen toimesta. Katumus, kuten kaikki muukin hyvä, tulee Jumalalta." kirjoitti joku



Vaan entäpä, jos ei kertakaikkiaan kadu. Ei suostu katumaan tai omatunto ei herää kolkuttamaan.

Kattaako armo myös sydämen kovuuden? senkin, että joissakin asioissa olen katumaton, vaikka tiedän tehneeni väärin? Tai luulen toimineeni oikein, vaikka itseasiassa olenkin tehnyt väärin?



Siis, missä kulkee armon rajat? Tätä kysymystä haluaisin herätellä.



Riittääkö että kaikkinensa turvaa vain ja ainoastaan Kristukseen, olipa katumusta tai ei ja olipa tunteet mitä tahansa. Itse uskon, että se riittää. Muuten ollaan hyllyvällä suolla, ainaisessa epävarmuudessa milloin on kaduttu riittävästi, milloin uskon riittävästi, milloin teen mitäkin riittävästi.....

Vierailija

että jos autuutemme olisi kiinni katumuksestamme, esim. jos emme tiedä jonkun asian olevan syntiä ja olemme tehneet sitä, niin kuka meistä silloin pääsisi taivaaseen? Ei kukaan! Emmehän edes tiedä kaikkia syntejämme. Joku on sanonut, että jos todella ymmärtäisimme syntisyytemme, emme kestäisi sitä.



Ja jos autuutemme olisi kiinni katumuksesta, mihin Kristusta tarvitsisimme? Silloinhan Kristuksen sovintotyö olisi turha. Usko perustuu yksin Kristukseen, katumus on vain osa prosessia uskoon tulossa.



Katumus on oikeastaan siinä, että tarvitsee armoa. Ei siinä sen kummempaa tarvita: olen syntinen, enkä selviä ilman Kristuksen armoa.

Vierailija

Ensinnäkin meikämamille ihan viimeiseen kappaleeseen. Halu tehdä syntiä ja heikkoudessa syntiin joutuminen ovat kaksi eri asiaa. Eli jos haukut jotain ihmistä, tuskin olet suunniellut etukäteen että nytpä puhun siitä pahaa olkoon vaan syntiä.. vaan tulet tilanteeseen, kiihdyt ja puhut sopimattomia ja sitten kadut. Tuskin mietit haukkuessasi että pyydänpä siten anteeksi. Minusta ero armonvarkauden ja syntiin joutumisen välillä on juuri siinä.



Katumuksen riittävyydestä. Ihminen joka ei ole vielä uskonut syntejään anteeksi, ja astunut jalkaansa rauhantielle tarvitsee sellaisen katumuksen, ettei hän näe muuta tietä kuin kristuksen armon. Hän ei siis tunne jaksavansa syntiensä kanssa yksin vaan tarvitsee apua että voisi jatkaa elämäänsä eteenpäin. Silloin katumusta on tarpeeksi. Ihminen joka jo uskoo, mutta on joutunut syntiin, on tarpeeksi katuvainen jo ajatellessaan että olispa tuokin saanut jäädä tekemättä, puhumatta ajattelematta.

Vierailija

" Lutherin uskon ydin on se, että ihminen ei saa omantunnon rauhaa siveydellään eli omalla parannuksellaan. Herännyt ihminen ei saa omantunnon rauhaa lain kirouksesta eli omantunnno soimauksesta. Ihminen ei voi maksaa katumuksellaan syntiään, vaikka tuska olisi kuinka suuri. Jos hän ei halua vajota kokonaan helvettiin, hänen täytyy uskoa, että katuville on armo tarjona, että ihminen luetaan vanhurskaaksi uskosta, että Vapahtajan ansion kautta hän tulee sovitetuksi ja hänen verellään puhdistetuksi. Tätä Paavali tarkoittaa kun hän sanoo, että Kristus on lain loppu ja täyttymys vanhurskaudeksi niille, jotka uskovat"

Vierailija

Siis mikään kadotustuomio ei kohtaa niita JOTKA OVAT kristuksessa Jeesuksessa.



Anteeksisaaminen ja armo ei ole riippuvainen meidän kyvystämme katua tekojamme tai tehdä parannus.

Ihmisellä on toki vastuu teoistaan ja tekemättäjättämisistään. Jumalan edessä kaikki on anteeksiannettu, mutta toisten ihmisten tähden olisi pyrittävä välttämään synnintekoa, (synnin määritelmä onkin sitten eri juttu sinänsä. Minulle synti on kaikkea sitä, millä vahingoitetaan toisia tai itseä tai luontoa)

Vierailija

Aika nopeasti voi lipsahtaa omavanhurskauden puolelle, jos yrittää tarkoituksella katua mahdollisimman hartaasti ja pitkään. Uskon että tärkeintä on sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, halu tehdä parannus ja turvautuminen armoon.



Sitä paitsi kaikkia syntejään ei edes tiedosta aina. Joskus voi vaikkapa vasta jälkikäteen tajuta, että siinä ja siinä asiassa on tullut ajateltua ihan muulla tavalla kuin Jumalan mielen mukaisesti. Kamalaahan se olisi, jos Jumala vaatisi meitä tilille joka ikisestä tällaisesta synnistä erikseen!



Meillä on taipumus tehdä syntiä, ja se taipumus on kaikenkattava - siis missä tahansa asiassa on mahdollista langeta syntiin. Myös armo ja anteeksiantamus koskee meitä kokonaisina ihmisinä. Kristuksessa ihminen on täysin armahdettu.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat