Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Mikä on ollut teistä itsestänne vaikeinta muuttaessanne vieraaseen maahan?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Meillä on miehen ulkomaankomennus luultavimmin edessä ja mielessä pyörii tauotta eri kysymyksiä.



Käytännön järjestelyt ovat tietysti oma lukunsa, mutta paljon mietin myös sopeutumistamme. Mies tulee tekemään mahdottoman pitkiä päiviä, minä olen lasten kanssa kotona. Jotenkin minua mietityttää oma sopeutumiseni.



Lapset luovat tietysti rytmin päiviin ja touhua varmasti riittää. Miehelle muodostuu työpaikalla varmasti oma sosiaalinen verkostonsa. Mutta kuinka käy minun verkostoni? Uppo-outo kieli, ihan erilainen kulttuuri, ei yhtään tuttua ihmistä... Jotenkin kaksi vuotta vieraassa maassa, lasten kanssa kotona ilman yhtäkään ystävää, miehen ollessa jatkuvasti pois kotoa, tuntuu ajatuksena aika kurjalta, vaikka komennus noin pääasiassa tuntuu mukavalta ja rikastuttavalta kokemukselta ja varmasti kokeilemisen arvoiselta.



Tiedän olevani kovin itsekäs, kun melko päälimmäisenä ajatuksena on oma viihtymiseni. Olen tietysti mielissäni miehelleni tarjotusta hienosta mahdollisuudesta, toistaalta uskon pienten lastemme viihtyvän miltei paikassa kuin paikassa. Tunnen siis syyllisyyttä omasta itsekeskeisestä huolestani oman viihtymiseni ja ystäväverkoston luomisesta.



Olisin kysynyt, mikä teistä noin tunnetasolla on ollut hankalinta ulkomaille muutossa? Onko ollut vaikea jättää oma ja rakas koti Suomessa kenties vuokralle, oletteko olleet yksinäisiä, kauanko sopeutumisenne on kestänyt? Oletteko jotenkin yltiösosiaalisia, että olette saaneet ystäviä uudesta kotimaastanne vai voiko tällainen perussuomalainen, hieman varauksellinenkin luonne onnistua ja kokea viihtyvänsä vieraassa paikassa?



Mikä teistä on siis ollut vaikeinta? Pahotittelen sekavaa tekstiäni, pääni on vaan niin kysymyksiä täynnä, että niiden siisti ja koordinoitu niputtaminen on hankalaa. Olisin silti kiitollinen jos viitsisitte muutamalla sanalla vastata minulle=)

Kommentit (10)

Vierailija

Aluksi olin siis yksin kotona kahden alle 3-vuotiaan kanssa, mutta noin neljän kuukauden jälkeen sain kotiapua. Sen jälkeen kaikki on luistanut todella hienosti. Olen päässyt opiskelemaan paikallista kieltä ja tutustunut siellä ihmisiin. (Jotka ovat tosin muita ulkomaalaisia.)Lapset ovat olleet silti todellinen apu tänne sopeutumisessa. Olen kaikenlaisten lasten kerhojen ja harrastusten kautta tutustunut moniin ihmisiin ja saanut muitakin kuin hyvän päivän tuttuja. Olen myös tunkenut itseni mukaan vapaaehtoistoimintaan ja sitä kautta saanut itselleni kontakteja. Enkä ole mielestäni mitenkään yltiösosiaalinen, ihan tavallinen suomalainen.



Mutta se täytyy kyllä todeta, että ilman tuota kotiapua olisin luultavasti pakannut jo kamani, ja muuttanut takaisin Suomeen. Alussa todella tuntui siltä, että hautaudun elävältä kotiin. Nyt elämme viikot täysin erillistä elämää miehen kanssa. Näemme illallis- ja aamiaispöydässä, muuten yhteiselämä keskittyy viikonloppuun.

Vierailija


Itse olen muuttanut ihan äskeittäin (n. kuusi viikkoa sitten) ulkomaille kanssasi hyvin samanlaiseen tilanteeseen. Eli mies tuli tänne töihin pariksi vuodeksi ja minä olen sen ajan kotona pojan kanssa. Kokemukseni on toki vielä hyvin vähäinen (kulttuurishokki ei ole vielä ehtinyt iskeä), mutta ainakin täällä Saksassa pieni poikani on auttanut mahdottoman paljon oman tuttavapiirin luomisessa (tai sen aloittamisessa). Naapureiden kanssa on tullut mukavaa keskustelua ja heti ensimmäisellä viikolla takapihan talon vanhempi rouva talutti mut kädestä pitäen paikalliseen äiti-lapsi-kerhoon. Sitä kautta taas tutustuin samalla kadulla asuvaan samanikäisen lapsen äitiin, jonka kanssa käymme nyt useamman kerran viikossa kävelyllä/kahvittelemassa ja olemme jo harrasteneet useampia " perhetapaamisiakin" . Samoin olemme tutustuneet mieheni kollegan (myös saksalaiseen) lapsiperheeseen, jonka kanssa satumme olemaan hyvin saman tyyppisiä .



Kielitaitoni on ruostunut lukiosaksa, pientä pohjaa siis on vaikkakin välillä puhuminen tuntuu toki kovin kankealta ja monesti varmaan vastailen kysymyksiin sinne päin - varsinkin lapsiryhmässä missä on ääntä ja vilskettä olen usein vain arvannut mitä toinen on mahdollisesti sanonut/ kysynyt.



Lisäksi täältä on löytynyt mukava määrä tosi kivoja suomalaisia (naisia), töissä täällä tai mies tai opiskelut. Tosin he kun ovat päivisin töissä, niin en niin kovin paljon vielä ole ehtinyt näkemään, useampia tapaamisia silti.



Eli siis lyhyellä kokemuksellani kannustaisin kyllä lähtemään. Varmasti mulla on ollut alkuun pääsyssä tolkuttoman hyvä säkä ja ilmatkin ovat suosineet. Olen/mme toki tarttuneet kiinni kaikkiin tutustumistilaisuuksiin ja puhuneet paljon saksaa silläkin uhalla, että aika usein olen varmasti vaikuttanut suhteellisen tyhmältä. Mutta alkukokemus on, että erityisesti lapsen kautta on helppo luoda uudessa paikassa kontakteja. Tosin meillä kun on vain yksi lapsi, niin kenties silloin aktiivinen lähteminen on helpompaa kuin isomman porukan kera.



Aurinkoisin terveisin ja jos lähdette niin hyvää reissua!

Vierailija

Siis että minkälainen pitäis olla... :) Mä oon tähän mennessä sopeutunut kolmeen maahan, joka paikkaan kiitettävästi, sekä kielen että sosiaalisen verkoston suhteen. Kannattaa olla itse vakuuttunut lähtemisestä ulkomaille, ettei ala syytellä puolisoa kun harmittaa. :) Siis, että sitoudu suunnitelmaa itse myös, että päätät ottaa sen elämänvaiheen vastaan jne. Itse pitää olla aktiivinen ja etsiä kontakteja. Lasten kanssa se tulee olemaan sulle vähän varmaan hankalaa. Toisaalta lasten kautta saa paljon small talk-tuttuja, kun vaan puhua pälättää itsekin ja kertoo lapsista vähän enemmän kuin kukaan kysyy :) Siis vastaa kysymyksiin niin, että se antaa aiheen jatkaa keskustelua. Suomalaiset on liian tarkkoja omista asioistaan. Ympäripyöreitä omia asiota kantsii kertoa avoimesti, eikä turhaa olla tarkkana siitä mitä joku ajattelee tms. (Mikään ei ole suomessa ollessa ärsyttävämpää kuin se että jokainen panttaa omia asioitaan... :) ) Siis avoimuutta ja rohkeutta iso annos mukaan.

Kulttuurishokki iskee aina ennemmin tai myöhemmin, mutta siitä selviää jos on realistinen ja hyväksyy tosiasian, että on kaikki uutta ja vaatii sopeutumista. Lapset selviää hyvin. Sun kannattaa hommata omia ystäviä, että et ole miehen sosiaalisen verkoston varassa tai pahimmillaan odotat mieheltäsi kaikkea mitä puolisolta ja isolta ystäväpiiriltä normaalitilanteessa yhteensä. Se käy rankaksi puolin ja toisin. Jos sulle on mahdollista, niin mene heti kielikurssille, että selviät nopeasti arkiaskareista ja asioista. Se auttaa tosi paljon sopeutumisessa. Tai sitten etsi kansainvälisiä piirejä joissa ei tartekaan osata paikallista kieltä. Joka tapauksessa kannattaa etsiä seuraa nopeasti. Sitten ei tunnu niin irralliselta ja ankealta. Tietysti kaikki riippuu siitä minkä luonteinen olet itse ja kuinka suuri motivaatiosi on lähteä ulkomaille. Sitä on toisten vaikea arvioida. Ja tietysti sekin vaikuttaa minne menette. Mutta mun mielestä se on toisarvoista siinä suhteessa, että enemmän se on ihmisestä kuin paikasta kiinni miten sopeutuu tai on sopeutumatta... no, en tiedä auttoiko yhtään, mutta tällasia ajatuksia on tullut mieleen kun oon noita vaiheita käynyt jo useamman kerran läpi. Mikä on mukavaa huomata, on se että kerta kerralta tämä näyttää käyvän helpommin.... :) Kysyit koti-ikävastä tms.myös. Ikävöin vaan perhettäni ja joskus romantisoin suomen luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua... oikeesti en ikinä haluis siellä rapsutella jäitä autonikkunoista montaa kuukautta, joten turha hehkuttaa sitäkään... jotkut on enemmän kotimaalaisia, minä kai sitten en...

Vierailija

Lapset ovat 2- ja 4-vuotiaat, kolmas tulossa alkuvuodesta, ja miehen takia siis täällä ollaan vielä hyvä tovi.



Mikä on ollut vaikeinta..?

Aluksi vaikeaa oli hyväksyä sitä, ettei täällä ne käytännön asiat hoidu ja suju niin nopeasti ja mutkattomasti kuin Suomessa. Kaikki kaupassa käymisestä lähtien tuntui hirveän vaikealta ja mahdottomalta, johtuen paljolti siitä että oma kielitaito oli niin onneton, ja tunsi itsensä niin tyhmäksi ja avuttomaksi kun ei osannut vastata yksinkertaisimpaankaan kysymykseen (täällä ei paljon englannistakaan ole apua).



Katujen talvikunnossapito järkytys ja vaikeutti eteenpäinmenoa ihan kirjaimellisesti. Missään ei oltu otettu huomioon rattailla liikkuvia eikä ulkomaalaisia.. päinvastoin joka paikassa tuntui että nämä yrittävät vain hankaloittaa juuri minun elämääni ja vähintäänkin lypsää kaikki rahat heti kun avaan suuni ja paljastan etten ole paikallisia... Eli siis arjen vastoinkäymiset olivat mulle ne pahin juttu, aika ajoin ulosmeneminen tuntui tosi vastenmieliseltä enkä tahtonut saada illalla nukutuksi ym. oireita. Sen jälkeen tulivat raivon tunteet... eikö nämä täällä osaa ja ymmärrä yhtään mitään.. ei tämä voi olla tällaista, hulluja ovat kaikki! ;)



Toinen odottamattoman vaikea asia oli hyväksyä oma roolinsa " kotirouvana" että on täysin miehen tulojen varassa eikä yhtäkkiä olekaan enää mitään sanomista raha-asioihin. Juu tietysti rahat ovat yhteisiä jne. mutta kun on käynyt 14-vuotiaasta asti töissä ja tottunut itse ansaitsemaan, niin vaikka mies sanoisi mitä, sitä tuntee silti olevansa jossain määrin syöttiläs. ONneksi olen tuosta päässyt yli, ja nykyään käytän toisen tienaamia rahoja jo ihan sujuvasti. ;)



Eli vaikeuksia on ollut mutta missään vaiheessa en kuitenkaan ole kokenut ettei täällä voisi elää, siis ollut sellaisissa luovutustunnelmissa, vaan nämä negatiiviset tunteet ovat olleet enempi päivästä kiinni ja kohdistuneet sinänsä pieniin asioihin. Jaksamista ovat parantaneet ja auttaneet suomalaiset tuttavat ja ystävät joiden kanssa voi jakaa näitä arjen selviytymiskokemuksia, vaihtaa kuulumisia ja nauraa itselleen ja venäläisille. :) Paikallisiin en ole tutustunut, en kyllä ole edes yrittänyt, kielitaitoni ei anna siihen mahdollisuuksia, sitä paitsi olen ollut ihan tyytyväinen jo siihenkin että on edes suomalaisia tuttavia.



Yksi tärkeä asia viihtymisen kannalta on ollut tarpeita vastaava, riittävän tilava ja hyväsijaintinen asunto. Meillä on tällä hetkellä neliöitä enemmänkin kuin tarvitsisimme mutta eipä ole seinät alkaneet vielä ahdistaa, ei silloinkaan kun talo on täynnä vieraita. Eli jos mahdollista niin kannattaa miettiä asuntoasia huolellisesti, se voi olla ratkaiseva tekijä.



Kuten on jo tullutkin esille, niin myös kotiapua on järkevä hankkia jos vaan suinkin pystyy. Ainakin minulla asioiden hoitaminen vie täällä enemmän aikaa kuin Suomessa ja asuntokin kun on iso että yksin kaikista taloustöistä selviytyminen olisi vähän liikaa. Meillä käy tällä hetkellä siivooja kerran ja lapsenhoitaja pari kertaa viikossa, se auttaa jo kummasti äidin jaksamista. Ei kannata kuvitella selviytyvänsä kaikesta yksin, siksi toiseksi " henkilökunnalta" voi saada arvokasta apua ja käytännön vinkkejä moneen muuhunkin asiaan. :)



Tärkein on että antaa itselle aikaa: vaikka yksi päivä olisi tosi ankea ja kaikki menisi pieleen, seuraava voi olla parempi ja joka tapauksessa kaikki tuntemukset ovat ihan normaaleja silloin kun kaikki on uutta. Jos päätätte lähteä niin yritä verkostoitua ja selvittää asioita jo Suomessa ja käynnistä kieliopinnot mahdollisimman nopeasti.

Vierailija

Arki pienten lasten kanssa nyt on arkea missä vaan, ja sitten kun siihen päälle vielä lisää uuteen maahan, kieleen ja kulttuuriin sopeutumisen, niin kyllä se on aika rankka paikka. Tässä muutama ajatus oman kokemuksen pohjalta:



- Kannattaa muuttaa hyvissä ajoin, niin että ehditte saada uuden kodin kuntoon ja tutustua hiukan jo maahan ja asuinympäristöön ennen kuin siipan työt alkavat



- siihen kannattaa varautua jo etukäteen, että työpäivät miehellä ovat paaaaljon pidemmät kuin koto-Suomessa eikä edes odottaa sitä, että toinen ilmestyisi kotiin klo 16. Ja hankkia mahdollisimman pian se lastenhoitaja, että saa itsekin joskus hetkisen itselleen. Puolison apuun voi tuskin luottaa, kun töitä paiskitaan kovasti



-Lähteä kodin ulkopuolelle leikkikerhoihin lasten kanssa ja tarttua jokaiseen mahdollisuuteen luoda jonkinlaista omaa sosiaalista verkostoa



-Jos se oman kodin vuokraaminen tuntuu kovalta, niin voi lohduttautua sillä, että sitä ei kuitenkaan tarvitse myydä. Jotkut ovat siinäkin tilanteessa, että ulkomaille lähdetään loppuelämäksi



- Jos vain pystyy olemaan kamalasti vertailematta kohdemaata Suomeen, niin säilyy ehkä parempi mieli kaikille



- Usen lapset sairastavat paljon enesimmäisen ulkomaanvuoden aikana. Se on kypsää, koska lääkärissä ei ole ehkä kiva juosta puutteellisen kieitaidon vuoksi, mutta tähänkin jos pystyy varautumaan, niin ei tule yllätyksenä



Lopuksi vain tsemppiä! Takaisin tulet ihan erilaisena ihmisenä ja se on kyllä ulkomailla olemisen hienous!

Vierailija

Minunkin tilanteeni oli hieman erilainen kuin sinulla. Muutin Englantiin 20-vuotiaana " maailmaa katsomaan" . Suurin virheeni oli ehka ujo luonteeni ja lisaksi se etta asuimme pienehkolla paikkakunnalla ja harrastusmahdollisuudet eivat olleet haappoiset. Ensimmainen vuosi meni koti-ikavaa potiessa, mutta jotenkin se siita helpotti ja nyt alkaa tuntea itsensa " ulkomaalaiseksi" Suomessa :-) (Talta osin yhdyn Stonybridgeen. Tunne on oikeastaan aika outo ja tavallaan surullinen)



Neuvona voisin antaa, etta mene mahdollisimman paljon mukaan paikalliseen elamaan. Lasten kanssa se on oikeastaan helpompaa kuin " yksin" Pallerokerhoissa keskustelu pyorii tietysti aika paljon lasten ymparilla, mutta se avaa portteja muuhunkin. Kutsu toisia aiteja lapsineen kotiinne leikkimaan ja kay itse ahkerasti ulkona. " Kantapaikka" on hyva idea. Silloin oppii tuntemaan ihmisia paremmin.



Alkuaikoina varmasti paikallinen suomalaisyhteiso tai kansainvalinen seura on hyva tuki ja turva, koska kaikilla on jotain yhteista. Ulkomaan vuosista saa kuitenkin paljon enemman irti, jos paaset mukaan " tavallisten" ihmisten elamaan (se ei kuitenkaan kaikissa maissa ole valttamatta helppoa).



Et todellakaan ole itsekas miettiessasi omaa sopeutumistasi. Sinusta riippuu paljon kuinka mukavaa lapsillasi on!

Vierailija

Tosi hyviä vinkkejä ovatkin edellä kirjoittaneet antaneet selviytymiseksi!



itsellä kamalinta oli tänne kotiin lasten kanssa " hautautuminen" ilman että oli mahdollisuuksia päästä pois hetkeksikään. Tosin en pahemmin pyristellytkään. Miehen työajat ei oikein antaneet mahdollisuutta harrastaa. Au pairin avulla nyt onneksi olen päässyt kieltä lukemaan



Täällä ruotsissa onneksi on paljon suomalaisia, joten heidän kautta olen saanut onneksi erittäin mukavaa ja monipuolista sosiaalista elämää sekä lasten kera että ilman heitä. Jos ei suomalaisia ole niin varmasti löytyy muita seuraa kaipaavia muista sikäläisistä " ulkomaalaisista" tai toki myös paikallisista jos hekin ovat esim. kotona lasten kanssa kuten saksassa. Niin ja kauempaakin kannattaa seuraa lähteä hakemaan! Eli liikkumismahdollisuuksiin lasten kanssa kannattaa mielestäni panostaa!



Eli kyllä sitä yltiösosiaalisuutta vaaditaan, jotta ei jää täysin yksin. Hyvin sanottu edellä, että kannattaa vähän enemmän kuin tarpeellista kertoa vaikka lapsista jotta juttu jatkuu...



Erittäin hyvin joku oli todennut, että jos ei lähde positiivisella mielellä niin helposti sortuu syyllistämään miestä. Itse lähdin suhteellisen positiivisella mielellä, mutta kyllä sitä aina tulee tiukan paikan tullen suhistua hampaiden välistä " .. sinun takiasi tässä kirotussa maassa ollaan..."



Sopeutumisesta en sitten tiedä :-) Aluksihan on se kuherruskuukausi, kun kaikki on uutta ja hienoa, sitten iskee se kulttuurishokki, jos on iskeäkseen. Onneksi sen jälkeen ei ole kuin ehkä vuosi jäljellä parin vuoden komennuksesta... vaikka tosin yht' äkkiä voi tuntua että hei, täällä hän voi jopa asua...



Netistä muuten voi löytää uskomattoman paljon uusia tuttuja siellä vieraassa maassakin! Hyvä paikka aloittaa on huhuilla täällä paikallisia tai vaikka http://groups.yahoo.com/group/expatriatemoms





Tsemppiä!!

Vierailija

Itselläni oli sellainen tilanne lähtiessä, että olin ollut lasten kanssa kotona 2,5 vuotta. Eli maiseman vaihdos tuli tarpeeseen!



Lähtiessä otin sellaisen asenteen, että olen täällä maassa turistina tämän ajan. Opiskelen kielen, ja nuuskin uteliaana kaikkea mahdollista.



Kuvittelin alussa tapaavani paljon perheitä päivisin, mutta todellisuudessa kaikki ovat päiväsaikaan jossain: koulussa, kerhossa, päivähoidossa. Niinpä otiin selvää, ja ilmoitin 2,5 vuotiaan pojan kerhoon.



Nyt olen jo havainnut, että tärkein väline komennukselle on " jenkkisasenne" . Kuten joku edellä kirjoittikin, puhu reilusti vaan kaikille lapsista, Suomesta ja kohdemaasta. Olen saanut leikkipaikkatuttuja hyvin helposti pienellä suun avaamisella.



Eräät tuttuvamme lähtivät komennukselle sellaisella mentaliteetilla, että he tutustuvat vain paikallisiin. Kahden vuoden aikana kävikin niin, että heidän tuttuvapiirinsä oli tosi pieni, ilman yhtään paikallista ystävää. Otinkin heti kaikki ihmissuhteet kansalaisuuteen katsomatta ilolla vastaan. Tutustuimme kahteen suomalaisperheeseen sattuman kautta, kaupan kassajonossa. Kyselemällä ja netissä surffaamalla olen myös tutustunut moneen ihmiseen.



Mukavaa reissua! Täällä on tosi kivaa, kun vaan ymmärtää ottaa ilon irti kaikesta, myös juustomyymälän tädistä!

Vierailija

Sopeutuminen riippuu paljon maasta johon olette menossa, osaatko kielta, onko kulttuuri yhtaan tuttua jne.



Jos nyt itse joutuisin miehen tyon perassa muuttamaan jonnekin jossa olisin kotirouvana, niin ensimmainen mita etsisin on aiti-lapsi-ryhmat ja lapsille harrastusmahdollisuuksia joissa voit saada itselle tuttavuuksia jotka auttavat sopeutumisessa.



Toinen minka tekisin, mikali mahdollista, on etsia hyva lastenhoitaja joka voi kayda hoitamassa lapsia muutaman kerran viikossa etta paaset itse harrastuksiin: kielitunnit, kuntosalin jumpat, jooga jne. Johonkin " ryhmaan" kuuluminen auttaa valtavasti sopeutumisessa. Lisaksi useasti ulkomaankomennuksilla paiskitaan valtavasti toita, joten miehesi tulee varmasti tekemaan pitkaa paivaa jolloin sinun taytyy jarjestaa itsellesi vapaa-aikaa lapsista.



Kolmanneksi tutustuisin heti alkuun ymparistoon, valitse itsellesi kiva kampaamo, deli, kahvila, leimpomo ja tee siita " kantapaikka" jossa opit tuntemaan henkilokunnan. Kay katsomasa nahtavyydet heti alkuunsa ja tutustu kaupunkiin/paikkaan muutenkin. Lue opaskirja huolellisesti ja paikallinen sanomalehti joka paiva jotta paaset sisaan paikan kulttuuriin.



Neljanneksi, jarjesta treffeja miehesi kanssa, eli kahdenkeskista aikaa siipan kanssa. Kaykaa ulkona syomassa, baarissa drinkeilla ja nauttikaa elamasta.



Vierailija

Olin siis 19 ja minulta jäi Suomeen vain lapsuudenkoti, jonka olisin siinä vaiheessa jättänyt muutenkin.



Paha sanoa, mikä olisi alkuun ollut hankalinta sopeutumisessa. Tietenkin kesti aikansa, että tottui kieleen ja paikalliseen murteeseen, ja alkuun oli kovin turhauttavaa, kun juttu ei meinannut luistaa, vaikka ystävällisiä ihmisiä tuli hieromaan tuttavuutta.



Sanoisin, että oikeastaan se koko ensimmäinen vuosi oli tavallaan yksi hämmentävä (mutta toki mielenkiintoinen ja ihana) stressikokemus - kaikki oli uutta, en tiennyt, miten virallisia asioita hoidetaan eikä oikein ollut ketään keltä kysyä, asumisen tasossa tuli vastaan kulttuurishokki jne. Samalla tuntui siltä, että oli " pakko" koettaa rakentaa tuttavapiiriä ja ihmissuhteita uudessa maassa, koska ajatus siitä, että sitä olisi ihan yksin vieraassa maassa, oli aika pelottava. Olen itsekin aika varauksellinen luonne, mutta alkuun kyllä tuli käytyä läpi sellainen ylisosiaalinen vaihe - hamstrasin harrastuksia ja menin aina mukaan minne vain, minne pyydettiin, ihan vain tutustuakseni ihmisiin. Se jäi sitten pois, kun ajan myötä luontevien yhteyksien kautta alkoi

Lainaus:

oikeasti

saada muutamia paikallisia ystäviä (ja aviomieskin löytyi).



Vaikea on siis sanoa yhtä asiaa, joka oli muutossa vaikeinta. Sanoisin, että älä " eristäydy" kotiin vaan lasten kanssa, vaan mene rohkeasti harrastuksiin taikka vaikka edes lasten kanssa puistoihin ja leikkiryhmiin tms. vaikka varautunut oletkin. Koeta päästä edes pinnallisesti tutustumaan paikallisiin, äläkä jätä sosiaalista elämää vaikkapa samalla paikkakunnalla asuvien muitten suomalaisten varaan (tunnen tällaisiakin ulkosuomalaisia). Alussa on varmaan enemmän tai vähemmän rankkaa, koska muutos entiseen voi olla suurikin.



Jos pitäisi sen sijaan sanoa, mikä ulkosuomalaisuudessa minusta noin kokonaisuudessaan on vaikeinta (ei siis vain siinä muutossa vaan ihan ulkosuomalaisena elämisessä), sanoisin itse, että " kuulumattomuus" . Sitä on suomalainen, mutta ei ihan kuitenkaan, ja eron huomaa kun Suomeen menee. Sitä on paikallinen omassa asuinpaikassaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Tekisi tavallaan mieli kuulua kumpaankin, mutta kokonaan ei osaa kuulua kumpaankaan... Jospa joku vaikka ymmärtäisi, mitä tarkoitan? :)



Lainaus:

Olisin kysynyt, mikä teistä noin tunnetasolla on ollut hankalinta ulkomaille muutossa? Onko ollut vaikea jättää oma ja rakas koti Suomessa kenties vuokralle, oletteko olleet yksinäisiä, kauanko sopeutumisenne on kestänyt? Oletteko jotenkin yltiösosiaalisia, että olette saaneet ystäviä uudesta kotimaastanne vai voiko tällainen perussuomalainen, hieman varauksellinenkin luonne onnistua ja kokea viihtyvänsä vieraassa paikassa?



Mikä teistä on siis ollut vaikeinta? Pahotittelen sekavaa tekstiäni, pääni on vaan niin kysymyksiä täynnä, että niiden siisti ja koordinoitu niputtaminen on hankalaa. Olisin silti kiitollinen jos viitsisitte muutamalla sanalla vastata minulle=)

Uusimmat

Suosituimmat