Äidiksi ilman oman äidin tukea, onko muita?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Hei olen tässä kohta vuoden verran muistellut äitiäni ja häneltä saamaani tukea. Äitini kuoli kaksi viikkoa ennen toisen lapseni syntymää. Usein tuntuu, kuin jotakin puuttuisi, kun ei saa enää tärkeää tukea omalta äidiltä. Aikaisemmin ensimmäisen lapsen aikana soittelin äidilleni päivittäin ja kerroin päivän tapahtumista, nyt voin toki soittaa isälleni, mutta ei se ole sama asia. Onneksi isäkin ilahtuu yleensä soitostani, joten soittemme ja tapaamme paljon. Sisarenikin ovat niin kaukana, että näemme harvemmin kuin ennen.



Onko muilla kokemuksia?

Lapsillakin on nyt vain yksi paappa, toinen mumma puuttuu.

Kommentit (12)

Vierailija

Hei erilaiset kohtalotoverit!

Äitini kuoli syöpään 6 v sitten, vuosi naimisiinmenoni jälkeen. Isäni lähti pois omasta toiveestaan jo yli 10 v sitten. Voi kyllä on äiskää ollut ikävä heti ensimmäisestä raskaudesta lähtien. Niin paljon olisin halunnut kysyä. Myös omaan lapsuuteni liittyen. On mulla ihana täti, mutta ei se muista tarkkaan minun ja siskoni kehityksestä, luonteesta jne. Mua niin suututtaa ettei äiti saanut tavata lapsia, eivätkä lapset saaneet mahdollisuutta tutustua äitiini. Tiedän että äitini olisi ollut unelmamummo. Toisaalta joskus lohduttaudun sillä, että hyvä etteivät tavanneetkaan (ennen äitini sairastumista syöpään), koska sitten lapseni olisivat joutuneet luopumaan mummosta.

Tällä hetkellä arkirumba 3,5v ja 1,5v kanssa on sellaista että en usein ehdi ajatella äitiäni. Mutta viimeviikonloppuna itketti. Tyttäreni (3,5v) näki perheportretin, missä oli siskoni, minä sekä vanhempamme. Tyttäreni kysyi ketä nämä aikuiset ovat. Sanoin että ne ovat minun äitini ja isäni. Hän vain pyöritteli silmiään. Kun sanoin että siinä on sinun mummo ja pappa hän sanoi : Mennään kylään!!! Nieleskelin kyyneleitä ja änkytin ettei se oikein käy. Siihen tyttö: No pyydetään heidät tänne kylään. Sitten en voinut pidätellä itkua. Sanoin ettei se onnistu kun he ovat niin kaukana. Nyt tyttö käy joka päivä katsomassa kuvaa ja toteaa, ettei voida tavat kun he ovat niin kaukana. Surullista. Voimia teille kaikille!

Vierailija

Meillä en myöskään ole saanut tukea omalta äidiltäni, vaikka hän onkin elossa ja melko hyvässä kunnossakin. En ole suoraan sanottuna lapsuuden kokemuksieni jälkeen osannut häneen luoda yhteyttä (Minut viety " hoitoon" isovanhemmille alle vuoden ikäisenä ja haettu kotiin takaisin 3v:na, jolloin itkin ja huusin halunneeni asua mummolla. Lisäksi vanhemmat erosivat ja äiti muutti käytännössä asumaan uuden miehen luokse ja minä jäin n.11v:na isosiskoni kanssa kaksin asumaan). Vasta äidiksi tultuani huomasin etten ikinä voi ymmärtää äitiäni ja sukupolvien ymmärrystä koin vanhaa mummoani kohtaan, joka minua pienenä hoiti. Häntä minä kiitinkin ja yritän olla hänen kaltainen äitinä, tuntuu vain etten läheskään pysty samaan!



Äitini on nyt yksineläjä ja eläkkeellä (sekä fyysisten, että psyykkisten syiden vuoksi). Hän soittelee minulle säännöllisesti ja keskustelee aina omasta elämästään, meistä hän ei kysele mitään. Tämä on rasittavaa. Minä en myöskään sitten kerro kuin pakolliset lasten kuulumiset ja muuten kyselen hänen elämästään. Meille hän tulee nykyisin mielellään käymään (sen jälkeen kun erosi miehestään), mutta minusta nämä vierailut ovat rasittavia (eletään äitini rytmissä ja hän seuraa perässäni kuin uskollinen koira ja tuijottaa vieressäni minua sanomatta sanaakaan). Lasten vuoksi haluan kuitenkin että nämä saavat olla mummonsa kanssa. Kyllä mummo sitten lasten kanssa onkin (sen ajan kun ei seuraa minua), vaikka lähinnä ohjelmoi lasten toimintaa, eikä hänellä ole herkkyyttä kuunnella lasten viestejä. Kyllä hän kuitenkin lapsistani tykkää ja yrittää olla hyvä mummo. Tässä siis ristiriitaisuutta ja mummona omaa sekä hyviä puolia, että toisia jossa olisi parantamisen varaa.



Meillä äitini on osittain kykenemätön normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen, tosin tätä ei ihan suoraan huomaa. Äidilläni on osittain mielialalääkitys päällä. Yritän hyväksyä äitini sellaisena kuin hän on, mutta en jaksa enää ymmärtää häntä. Tuntuu että koko elämäni ajan asetelma on ollut niin päin että minun pitäisi ymmärtää äitiäni, äidiltäni ei sitten tukea ja ymmärrystä kyllä minulle päin heru. Tähän olen joskus totaalisen kypsä. Eli vaikka äitini on elossa, en saa häneltä tukea omaan äitiyteeni, mutta olen todella onnellinen, että lapsillani on mummo.

Vierailija

Äitini kuoli n. kk ennenkuin lapseni täytti yhden vuoden. Siitä olen kiitollinen että äitini sai tyttöni kanssa edes sen vajaan vuoden elää. Onneksi tytölläni on tuffa ja kaksi mummua (isäni, isän vaimo ja mieheni äiti) ja vielä vanhamummo ja mummi (minun mummoni ja mummini) elossa. Mutta kyllä omaa äitiä kaipaa kovasti tueksi lapsenkasvatuksessa. Olisi niin paljon asioita joista haluaisi vielä puhua...

Vierailija

Nyt esikoinen on 2-vuotias hurmurihymypoika ja monesti käy mielessä miten valtavasti äitini häntä rakastaisikaan. Ja että " voi kun äiti tämän näkisi" kun lapsi oppii jotain uutta, kuten nyt juuri puhumaan. Raskausaikana olisi myös ollut paljon kysyttävää äidiltä, eihän niistä asioista ollut tullut puhetta aiemmin, kun ei ollut mitenkään ajankohtaista. Lapseni isovanhemmista kaksi on elossa, molemmat pitkästi yli 70-vuotiaita, toinen dementikko ja toinen kirkasjärkinen teräsmummu, joka asuu meren takana ja monen sadan kilometrin päässä meistä. Kyllä kateeksi käy niitä joilla on nuoret, terveet vanhemmat tukenaan ja apunaan ja ennen kaikkea lasten ilona. Aivan tukka nousi pystyyn kun yksi tuttu valitteli sitä kun hänen äitinsä soittelee ja käy niin usein. :( Minä kun ottaisin omani ja anopin vaikka joka päivä luokseni. Mutta se taitaa olla luonnon laki että asioita ja ihmisiä arvostaa kunnolla vasta kun on heidät menettänyt. Minäkin ymmärrän vasta nyt, äidiksi tultuani, miten valtavan työn oma äitini on eteeni tehnyt.

Vierailija

Haikeeta lukea, että on monia kohtalotovereita. Tässähän ihan herkityi, kun luki muiden ajatuksia, jotka ovat itsellä aivan saman kaltaiset.



Välillä vain huomaa, että yrittä kaikin tavoin sulkea pois ajatuksista sitä surua mikä sisällä on, kun ei ole sitä ÄITIÄ jonka kanssa nauraa. Kuinka samanlainen itse olen ollut, kuin omat lapset nyt. Nyt jotenkin on äidin kertomukset vasta loksahatneet paikalleen, kun poikana 2v9kk, touhoottaa menemään kuin minä pienenä. Lapseni tekevät usein sellaisia asioita joista muista äitini maininnut minun tehneen. Todellakin nyt tajuan, että äitini teki sittenkin valtavan paljon asioita eteeni, kun sai aikaan minusta näin tervejärkisen, suht fiksun ja lapsirakkaan äidin/ihmisen! Harmi kun ei voi ÄITIÄ asiasta enää kiittää!



Äidin eläessä tuli kait usein harmiteltua sitä mitä hän ei silloin tehnyt..heh.. ristiriitaista!



Voimia kaikille kohtalotovereille SYKSYN keskelle!

Vierailija

Olen tullut äidiksi ilman minkään laista äidin mallia. Olen kasvanut sijaisperheessä (=mummula kohdallani), ja minulla ei rehellisesti sanottuna ollut mitään käsitystä äidin tai isän roolista. Sain ensimmäisen lapseni 18- vuotiaana, eikä tarvitse olla psykoanalyysin taitaja ymmärtääkseen mikä minut ajoi hankkimaan perheen nuorena. Nyt on lapsia jo useampi, ja hengissä olemme selvinneet tähän asti (se äitiyden ydinkin on minulle jo tähän mennessä auennut ;)).

Oma äitini on kyllä elossa. Hän jätti munut aikanaan viikonlopuksi hoitoon anopilaansa, olin tuolloin n. 2-vuotias. Isäni oli kuollut pikkuisen ennen. Minulla ei siis ole omassa äitiydessäni ollut mtään tukea vanhemmiltani, eikä isovanhemmiltanikaan.

Toisaalta en osaa kaivata sitä mitä ei koskaan ole ollutkaan, toisaalta tuntuu epäoikeudenmukaiselta että lapseni eivät koskaan ole mummulassa, he eivät ymmärrä isovanhempien merkitystä (onko sitä?). Yksi sukupolvi puuttuu käytännöllisesti katsoen välistä. En itsekään osaa tätä puutetta paikata, miten osaisin? Ei minullakaan ole muistoja mummulareissuita, kun niitä ei ikinä ollut.

Vierailija

Mun äiti kuoli muutama kuukausi ennen kuin tulin raskaaksi esikoiselleni. Vaikeeta aikaa ja edelleen muistelen paljon äitiä. Ois niin paljon kysyttävää, niin paljon puhuttavaa. Itse olin vielä niin tyhmä aiemmin etten ollu herkistyny tällaisille asioille enkä kyselly paljoo omasta lapsuudestani ym. Vasta oman lapsen myötä äitin merkitys on kasvanut ihan uskomattomasti. Valitettavasti se on mun kohdalla vaan liian myöhästä. No, elämä ei oo aina reilua mutta eteenpäin on pakko mennä. Lisäksi isäni on kuollut jo kun olin murrosikäinen, samoin mieheni molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Poikamme kasvaa siis ilman isovanhempia. Onneks serkkuja ja tätejä, setiä on ja niihin yritetään pitää yhteyttä senkin edestä että juuret suvussa säilyisi kuitenkin.

Pidetään huolta rakkaistamme jotka meillä vielä tässä ajassa on!:)

Vierailija

Nyt meillä on pari vuotias lapsi ja kyllä on monta kertaa tippa tullut silmään, kun olisin niin halunnut, että oma äiti olisi lapseni nähnyt ja hänestä päässyt nauttimaan. Isänikin on kuollut jo ollessani itse lapsi, joten lapsellamme ei ole kuin isänsä puoleiset isovanhemmat. He rakastavat lapsenlastaan kovasti ja tiedän että oma äitini olisi rakastanut häntä myös kovasti ja välillä tunnen jonkinlaista kateuden sekaista surua siitä että hän ei ole mukana lapsenlapsensa elämässä samoin kuin appivanhempani. Ei ole ketään keltä kysyä mitä itse tein lapsena missäkin vaiheessa ja vaikka välit anoppiin ovat hyvät olisi se oma äiti kuitenkin se jolle asioista olisi kivempi kertoa. Eikä lapseni koskaan saa tutustua toisiin isovanhempiinsa kuin valokuvista ja minun kertomuksistani, surullista.

Vierailija

Hei!



Minunkin äitini kuoli runsas vuosi sitten, jolloin esikoiseni ja ainokaiseni oli vajaat 8 kk vanha. Äitini ehti siis nähdä lapsen ensimmäiset kuukaudet ja siitä olen iloinen. Sairastelut vaikuttivat tosin viimeisinä kuukausina hänen osallistumistaan lapsen elämään ja puhelutkin lyhenivät loppua kohden. Minulle tärkeä ihminen vauva-aikana ja myöhemminkin oli veljeni, jolla on hieman vanhempia lapsia, ja jonka kanssa saatoin jakaa kokemuksia.



Muistan kun lapseni oppi seisomaan tukea vasten vähän äitini kuoleman jälkeen ja minulle kirkastui etten voisi koskaan kertoa sitä hänelle (äidille). Se oli kova paikka. Olisin halunnut jakaa hänen kanssaan lapsen kehityksen ja kasvun. Kuulla enemmän omasta lapsuudestani, äitini kokemuksista jne. Iloinen olen siitä, että raskausaikana välimme lähenivät juuri yhteisten kokemusten ansiosta.



Suren myös kovasti sitä, että lapsella ei ole toista mummua etenkin kun toinenkin mummu asuu aika kaukana ja näemme harvoin. Ja en voi olla tuntematta välillä kateutta kun näen onnellisia isovanhempia lastenlasten kanssa ulkoilemassa.



Voimia sinulle.



Krepu

Vierailija

Minulle kävi ihan samalla tavalla 11vuotta sitten,olin viimisilläni raskaana kun äitini menehtyi syöpään.

Lapsemme syntyi 30.6 ja äiti kuoli 19.6 ja 1.7 oli hänen hautajaisensa ja minä suoraan synnytyssairaalasta hautajaisiin ja lapsella kotona hoitaja.

Täytyy sanoa että RASKASTA oli.Synnytys takana ja hautajaiset meni sumun peitossa..

Ja että jälkeen päin se kostautui..Suru jäi vauvan hoidon vuoksi surematta kukaan ei kysynyt miten jaksat eikä kukaan ymmärtänyt ohjata minua hakemaan apua en edes itse.

Neuvolassa en saanut sitä apua jota olisin toivonut.

Minulle tuli Kriisi josta olemme onneksi selvinneet.

Kyllä sitä monesti on toivonut että olisipa vanhemmat elossa niin voisi lapsia viedä lapsuudenkotiin ja äiti paistaisi heille hyviä lettuja ja voisi kysä tosiaan omasta lapsuudestaan..mutta näin ei ole.

Monesti on kyyneleet valuneet kun ajattelen omia lapsiani mistä he ovat jääneet paitsi jne..

Isänikin menetin nuorena eli lapsillamme ei ole kuin miehen puolelta isovanhemmat jotka ovat kylläkin tosi tärkeitä lapsille.

Olen kylläkin lapsille sanonut että katsellaan taivaalle missä on mummun ja papan tähti/pilvi ja nuorin lapsemme joka on 2v vilkuttaa taivaalle.

Onneksi asumme lähekkäin niin saamme apua tarvittaessa lapsen hoitoon ym.

Voimia kaikille jotka ovat menettäneet oman äitinsä/isänsä.

:o)











Onko muilla kokemuksia?

Lapsillakin on nyt vain yksi paappa, toinen mumma puuttuu.

[/quote]

Vierailija

Hei Lupita!



En toki tiedä perheesi tilannetta ja sitä miksi välisi äitiisi ovat huonot. Haluaisin kuitenkin sanoa, että jos äitisi soittelee sinulle viikottain hän todennäköisesti välittää. Ehkä hänen on vaikea kysyä asioistanne ja jos et kerro oma-aloitteisesti kysyminen vielä vaikeutuu. Koita aloittaa pikku hiljaa ja kerro ihan tavalisia juttuja lapsenne arkipäivästä (siitä ne mummit tykkää) ja soita joskus itsekin.



Meillä anoppi on sellainen, että ihan hysteerisesti pelkää puuttuvansa meidän elämään ja ei halua kysellä tai kommentoida (voi olla yksi vallankäytön muoto sekin, mutta silti..). Meillä itse asiassa välit anoppiin ovat parantuneet lapsen myötä paljon, kun on yhteinen keskustelun ja ihailun aihe!



Ja tosiaan eihän se suhde omaan äitiinkään aina paras mahdollinen ole ollut, mutta monet asiat tajuaa oman lapsen myötä ja sen myötä kun äidin lopullisesti menettää.



Et menetä mitään, jos yrität vähän parempaa suhdetta äitisi kanssa - ja jos ei onnistu niin ei, mutta tiedät ainakin yrittäneesi - jos onnistuu saat itsellesi tukihenkilön ja lapselle aktiivsen isovanhemman.



Kaikkea hyvää.



krepu

Vierailija

Tuntuu kivalta kuulla että jollakin on (on ollut) noin hyvät välit äitiinsä! Olkaa onnellisia siitä, kaikilla kun ei ole sitä tilannetta. MIelestäni se on vielä surkeampaa.



Oma äitini on elossa ja asuu toisella puolella Suomea, hän kyllä välittää lapsestamme mutta meillä on keskenämme todella huonot välit olleet aina, emmekä soittele koskaan (tai siis, minä en soittele) äitini kyllä soittaa n. viikon välein puheluita joissa selittää omia tekemisiään, ja tämä ärsyttää minua niin valtavasti!! Kun tyttömme syntyi, saattoi mennä kuukausia että äitini vaan soitti omia asioitaan eikä kysynyt yhtään mitään!!! PÄätin silloin etten kerro jos ei kysytä, ja sitten äitini ihmetteli kun kuuli kuulumisemme muilta sukulaisiltamme. Joten tilanne on mielestäni aika surkea, eikä minulle ikävä kyllä koskaan jää muistoa jossa olisin mielelläni rupatellut äitini kanssa saati kertonut huoliani / jakanut kokemuksia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat