Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Onko kaikkien muiden odotusaika onnellista ja auvoista, leppoisaa elämää?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Tuntuu esim. kun lukee maalismussukoiden viestiketjuja (joihin itsekin siis " kuulun" - ja kivahan niitä on lukea silloin tällöin kun ehtii ja joskus kirjoitellakin), että kaikkien odottajien elämä on jotenkin tosi mukavaa, tasaista ja turvallista.



Itsekin iloitsen tästä raskaudesta tosi paljon ja ihmeekseni olen voinutkin tosi hyvin - alussa oli vähän pahoinvointia mutta se ei kestänyt kauaa.



Mutta elämäntilanne muuten rassaa - mies on potenut masennusta joku aika sitten ja tuntuu että vieläkin se hermostuu hirveän helposti kaikesta. Raskasta olla jatkuvasti varuillaan, aina onnistuu sanomaan jotain väärin.

Ja alkoholinkäytöstä meillä on tasaiseen tahtiin edelleenkin erimielisyyttä, vaikka tilanne on huomattavasti parempaan päin esim. vuoden takaisesta tai viime keväisestä (pakotin sen lopulta A-klinikalle). Mutta koko ajan pelottaa miten tämä tästä jatkuu - raskasta olla taas varuillaan ja pelätä pahinta, ja kuitenkin pitäisi osata nauttia elämästä ja niistä hyvistä hetkistä.



Lisäksi töissä on hirveästi töitä ja stressiä (vaikkakin sain tosi mielenkiintoisia lisähommia/vastuita kun kollega lähti pois, ja käytännössä joutuisin tekemään samat hommat kuitenkin vaikka olisin kieltäytynyt tästä lisävastuusta - vain se " hauskin" osa olisi jäänyt pois ja PELKKÄ raataminen jäljelle.)

Ja iltaopinnotkin aloitin juuri - ja tietysti toivoisin että kotona olisi henkilö johon voisin luottaa, että saisin tukea enemmän vanhempien lasten kasvatukseen. Koulustakin tulee viestiä tasaiseen tahtiin että ei oikein hyvin suju.



Ja koko ajan pelkään ettei raskaus sujuisi ok, alussa olin TOSI peloissani - nyt rv 18+4 jo HIEMAN rauhallisempi. Mutta esim. äidillenikään en ole vielä uskaltanut kertoa, en ennen toista ultraa jos ei ole pakko.

Ärsyttää kun töissä olen osalle kertonut ja sanonut että muut eivät vielä tiedä, niin eikös ole juttua levitelty, ja sitten niillä on tapana jonkun asiasta tietämättömän läsnäollessa kysyä " jokos kerroit uutisestasi" - no eihän siinä sitten enää voi sanoa " joo en" , vaan on pakko kertoa myös ihmisille joille ei ihan vielä olisi välttämättä halunnut.



Mietin aika usein eroa/erilleen muuttamista miehen kanssa, kun tuntuu että sen mielialan vaihtelut on niin kestämättömiä + ryyppäämään alkamiset, etten enää jaksa. (Söi se masennuslääkkeitäkin 1 1/2 v. mutta ne ei auttaneet mítään).

Mutta kun en JAKSA enää hoitaa muuttoa: kämpän hommaaminen, tavaroiden pakkaaminen, nykyisen ehkä myyminen... (tähänkään en rahallisesti voi enkä haluaisikaan jäädä!) Juuri ja juuri sinnitellen jaksan hoitaa työn ja kait opiskelun ja lasten asiat jotenkuten ja kotityöt (joissa mies kyllä välillä auttaa ihan kivastikin) mutta en jaksaisi enää hoitaa muuttoa tähän päälle!

Ja pelottaa miten sitten yksin pärjäisin - joten kai se on parempi toistaiseksi kestää vaan tätä tilannetta ja miehen oikkuja - on meillä paljon hyviäkin hetkiä.



Mutta silti tunnen itseni tosi väsyneeksi etenkin henkisesti, alkuraskauden herkkä ja itkuinen mielentila tuntuu vain jatkuvan.

Olen neuvolassakin vähän puhunut asioistani, mutta kun en oikein itsekään tiedä mitä apua tarvitsisin vai tarviinko mitään.

Sais joku ton miehen pääkopan kuntoon niin ois mullakin hyvä olla. Mutta sepä taitaa olla vaikeampi homma.

Kommentit (3)

Vierailija

Minulla miehellä aivovamma, saanut autokolarissa v. 96. Se on sellainen, joka ilmeni vasta useampi vuosi tapahtuman jälkeen. Tasoltaan hän on kuin teini-ikäinen. Lasten kanssa pärjäilee kun on kunnon ohjeet, mitä mihinkä aikaan.

Samalla käydä itse töissä ja kaikki " hoidettavat" asiat ovat vain minun harteilla. Rahasta jatkuvasti riitaa... Kun minä pihtaan, totuus on, kun ei ole niin ei ole.

Ensin kärsimme lapsettomuudesta 8 vuotta, kun ensimmäinen ilmoitti tulostaan, miehenikin tilanne alkoi selvitä minulle, vuokrat maksamatta 6 kk ja häätökirje saapui, Siihen asti mies oli moitteetta hoitanut raha-asiat. Selvisimme sukulaisten avulla. Toisen halusin vähän ensimmäisen kaveriksi, mutta ajatus oli, ettei niitä varmaan enempää tule, kun ei ollut aikaisemminkaan.

Seuraava kuitenkin syntyi, ja jouduin lähtemään töihin kun vauva 4 kk ikäinen saadakseni mieheni pois töistä, jossa vakivirka. Lääkärit ei ottaneet tosissaan minun puheita miehen tilasta ja hänen töistä alkoi tulla viestiä, ettei hommat suju entiseen malliin. Ainoa pelastus pitää vakivirka oli lastenhoito kotona, jos vaikka miehelleni olisi jokin hoito ja tulevaisuudessa pystyisi palaamaan töihin.

Mies ei juo viinaa, ei polta, muttei myöskään pysty ottamaan vastuuta elämämme suunnittelusta tai mistään kotihommista ilman erillistä huomautusta. Ei ole keskusteluja niinkuin aikaisemmin, jos yritän puhua meistä tai jostain, hänen ajatuksensa on karannut muualle ja vastaus on puuta heinää. Keskustelen siis aidasta ja mies aidan seipäästä.

Välillä mietin onko meidän yhdessäolossa mitään järkeä. Seksiä on sormilla laskettava määrä vuodessa, ja kuinkas ollakaan...

Olen 15 viikolla ja ajatus tulevasta pelottaa, onneksi tässä on vielä kuukausia aikaa totutella ajatukseen, että minusta tulee jälleen äiti, nyt se tuntuu vielä kaukaiselta. Isommat lapsetkin on vielä niin pieniä 4 ja 2. Toisaalta aivan ihanaa, mutta tulevaisuus huolettaa, jaksanko, kestänkö, pysyykö minulla järki päässä ja kuinka taloutemme kestää äitiysloman.

Jaksamista myös muille joilla joskus vaikeaa, kyllä elämä kantaa, täytyy vain luottaa siihen.

Vierailija

Täällä odotus ollut aika lailla yksinäistä.

Mielialan olen koittanut pitää kaikesta huolimatta korkealla.



Silleen, että tämä raskaus tuli yllätyksenä ja mies kiristi eronkin uhalla keskeytykseen. mutta päätin pitää vauvan, vaikka sitten olisin yksin sen kanssa.

Valitsin kuitenkin sitten elämän ja mies sitten pysynyt " tukena" niinkuin sanoo, että vastuu täytyy kuitenkin kantaa.



Yhteen muutettiin, mutta henkisesti olen ollut todella yksin odotuksen kanssa.

Miestä ei kummemmin kiinnosta vauvaan liittyvät jutut ja ei muutenkaan pahemmin puhu vauvasta, kuin enimmäkseen negatiiviseen sävyyn.



Ja mies myös aika oikukas välillä luonteeltaan.

Ja on myös pahoittanut moneen kertaan minun mielen odotusaikana juuri turhalla kiukuttelullaan.



Odotusaikana tunteet ovat hyvin herkät naisilla ja tilanteet voivat tuntua hyvin vaikeilta joskus parisuhteessa.



Itsekkin joudun melko usein harkitsemaan tuota eroa.

Nyt kuitenkin koitan keskittyä vauvan tuloon, koska odotukseni aika lopuillaan.



Jos miehestä ei sitten ole ns. isäksi,kun vauva syntyy. Niin luultavasti muutan sitten yksin vauvan kanssa, mielummin kun kuuntelen miehen turhaa kiukuttelua.



Voimia sinulle.

Ehkä ero ei kuitenkaan ole aina se paras ratkaisu...

Vierailija

muidenkin kokemuksia - rankkaa siis näyttää olevan joillain muillakin, ja kuitenkin selväjärkisinä pysytte...

kai naisilta vaan löytyy uskomattoman paljonkin voimavaroja tiukan paikan tullen.

Uusimmat

Suosituimmat