Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

eräs vaikea ongelma...

Vierailija

mulla on ollut todella vaikea ja paha elämä tähän asti...



minua käytettiin hyväksi pienenä, mulla oli mieleneterveysongelmainen äiti (väkivaltainen), vuosia jatkunut koulukiusaaminen ja väkivaltaiseksi hulluksi paljastununut ensirakkaus ja avomies. Kävin lähellä kuolemaa erään riitamme päätteeksi...

seuraavat vuodet ajelehtimista, alkoholisimia, lisää väkivaltaisia suhteita.



Pari vuotta sitten löysin nykyisen mieheni josta on alkanut elämäni onnellinen jakso. Nyt meillä on vauva. Olen ihan mielettömän onnellinen hänestä, rakastan häntä aivan suunnattomasti. Viinan olen jättänyt.



Kaiken tämän onnen keskellä mieleeni hiipii hirveä pelko, että tämä kaikki otetaan minulta pois koska minun " kuuluu" olla onneton, koska aina minulle on sattunut jotain pahaa...pelkään koko ajan menettäväni vauvan ja mieheni, pelkään hysteerisesti esim. jos ovat yhdessä autoajelulla, olen varma että onnettomuus tapahtuu, se on väistämätöntä...



Onko muilla " huonon elämän" eläneillä vastaavaa?

Kommentit (6)

Vierailija

Vaikka itselläni ei noin rankkoja kokemuksia ole, niin tuo menettämisen pelko on tuttu tunne. Menetin pienokaisen 38+6, juuri ennen syntymäänsä. Nyt odotan vauvaa ja vaikka onkin terveitä lapsia muita, niin en tahdo välillä päästä tunteesta, että jotain kamalaa kuitenkin taas tapahtuu. Jokainen iltaan eletty päivä ilman uutta surua tuntuu ihmeeltä. En uskalla nauttia odotuksesta, vaikka se niin toivottu olikin ja onkin, koska pelottaa, että menettää... Sitä ikäänkuin varautuu pahimpaan, ettei pettymys ja suru olisi niin suuri jos jotain sattuisi.

Onneksi vauvan kuolema opetti luottamaan, että kaikki on mahdollista ja kaikella on aikansa. Luottamus Luojan tahtoon jotenkin lujittui, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin. Nytkin, jos oikein tiukka paikka tulee, niin helpottaa kun vaan jaksaa ajatella, että kaikella on tarkoituksensa ja se menee niinkuin on tarkoitettu.

Ja sit kysyn itseltäni, että miksi pitäisi mennä vikaan ja miksei voisi onnistua.

Itse selviän vain ja ainoastaan puhumalla. Onneks on laaja tukijoiden joukko ja monta ystävää jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa.

Heti vauvan kuoleman jälkeen sanoin puolisolleni, että lähden terapiaan heti, jos vähänkin siltä tuntuu. Ja pyysin ystäviä huomauttamaan asiasta, jos itse en älyä. Nyt aikaa on kulunu 1,5 vuotta ja niin vaan on yhdessä lasten ja puolison kanssa selvitty. Joka päivä puhumme vauvasta niinkuin yhdestä perheenjäsenestä. Haikeus tietysti on, mutta elämä jatkuu ja muistoja kukaan ei voi viedä.

Älä jää yksin tunteidesi kanssa. Niillä on taipumus suurentua ja tulla todella iso " mörkö" . Koita puhua yhä uudelleen ja käydä kohti pahimpia pelkoja. Puhu ystäville tai mene terapiaan ennen kuin menetät elämänilon kokonaan, mutta älä jää yksin kantamaan ajatuksiasi. Ja äläkä missään nimessä vähättele tuntemisiasi malliin, että hormoonit tms. heittää...

Lämpimin ajatuksin haleja

Vierailija

Minullakin on ongelmia taustalla, en tosin usko tulleeni aivan noin koetulluksi kuin sinä. Koulukiusaamista, etäiset vanhemmat, väkivaltainen suhde...



Nyt olen onnellinen, minulla on perhe jota rakastan suuresti. Joka päivä puristan lasta tiukasti ja mielessä häivähtää pelko, että hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Sanon useasti miehelleni, että rakastan häntä ja hän on minulle aivan erityinen, koska pelkään, ettei hän ehkä tulekaan töistä takaisin. En kuitenkaan koe tätä häiritsevänä, olen ajatellut asian niin, että olen onneni ansainnut. Ja toisaalta, että osaan onneani arvostaa. Kuinka tärkeä se oma perhe on, kuinka tärkeää on terveys. Kuinka vähän loppujen lopuksi on merkitystä materialla ja tiskejä pursuavalla keittiönpöydällä.



Uskon, että huonolla onnella on ikävä tapa kertautua. Ongelmallinen lapsuus johtaa huonoille poluille, jossa tapaa lisää ongelmia tuottavia henkilöitä. Kun se kierre katkeaa, niin on saavuttanut elämässä voiton. Hyvä onni lähtee kertautumaan, onneaan osaa arvostaa ja siitä pitää huolta, jolloin " onni" säilyy. Itseasiassa se ei enää ole onnea, se on onnellisuutta.



Nauti elämästäsi, murehtimalla asiat eivät koskaa parempaan suuntaan käänny.

Vierailija

mutta minusta tuo kuulostaa siltä että sinuun on syvälle iskostunut ajatusa ettet ole rakkauden arvoinen etkä onnen arvoinen. ja nyt tietysti vauvahormonitkin herkistää. suuren onnen kun kokee niin pelkää menettävänsä...



uskoisin että sun kannattas mennä johonkin terapiaan puhumaan tai tulla uskoon.



voimia luottaa tulevaan!

Uusimmat

Suosituimmat