Miten jaksatte henkisesti hoitojen aikana/jatkuessa...jne?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Täällä on varmaan ennenkin ollut puhetta tästä, mutta ei nyt osunut silmään vastaavaa viestiketjua...

Itse olen niin totaalisen yllättynyt omaan jaksamattomuuteen, ettei ole tosikaan. Meillä oli kuitenkin vasta ensimmäinen ICSI, enkä edes uskaltanut toivoa plussaa, mutta jostain syystä olen nyt ihan hajalla. Tietysti syytän myös hormooneja, jotka on tod.näköisesti sekaisin, kun ei edes vuotoakaan ei kuulu.

Ihmettelen vaan, miten te toiset jaksatte? Minä itkeä pillitän joka päivä, vaikka en haluaisikaan, mutta on vain niin kamalan paha mieli. Miten sitä pääsee eteenpäin? Minä olen kyllä nyt jämähtänyt täysin negapäivän tunteeseen. Miten te selviätte?



t. Mörökölli Bea

Kommentit (8)

Vierailija

Mukava huomata, että muillakin on samanlaisia ajatuksia (vaikka onkin vähän synkkiä asioita). Minä valmistauduin vuoden ajan tulevaan hoitoon, mukamas oikein hyvin... En edes oikeastaan haaveillut plussasta (vaikka tietysti haaveilin!), yritin järkevästi suunnitella mitä teen sitten kun hoito ei onnistukaan, eli että olisi muuta ajateltavaa.



Mutta ei, ei se sitten niin vaan onnistukaan. Minä luulin olevani tosi vahva, enkä missään vaiheessa uskonut, että nyt ruikuttaisin, mutta niinpä vaan ruikutan. Etukäteen pelkäsin hoitoihin lähtemistä ja silloin tavallaan oli vielä " turvassa" , kun ne ei olleet päiväjärjestyksessä, vaikkakin mielessä.



Nyt kun hoidot on aloitettu, tulee semmoinen olo, että äkkiä kaikki hoidot pois alta, jotta pääsee jatkamaan normaalia (?)elämää. Kuulostaa kamalalta, mutta totta, minua pelottaa koko touhu niin paljon, että haluaisin hypätä pois kyydistä. En vaan hyppää, koska kuitenkin toivon, että joskus onnistutaan, tavalla tai toisella.



Sen olen oppinut, että hoitoihin lähteminen onkin isompi päätös kuin osasin kuvitella. Ja tauko voisi tehdä hyvää jossain vaiheessa.

Vierailija

Mielestäni epävarmuudessa eläminen on vaikeinta. Tavallaan kokoajan hoidoissa on mahdollisuus ja syy olla ainakin vähän toiveikas, mutta toisaalta ei saa olla liian toiveikas ettei koko maailma romahda. Se on ainakin itselleni vaikeinta siis että osaisi tällaisissa kuitenkin hyvin tunteita vaativissa asioissa olla neutraali. Itselläni on takana ensimmäinen ivf, josta tällä hetkellä plussaa. Tätä ennen kuitenkin muita hoitoja pari vuotta ilman yhtään merkkiäkään plussasta.



Olen itse lueskellut kriisikirjallisuutta, josta on ajoittain ollut apua omien selviytymiskeinojen kasvattamiseen. Ongelmahan on, että lapsettomuuskriisi ei ole mikään lyhytaikainen (ainakaan omalla kohdalla), joten sitä ei voi noin vain unohtaa ainakaan ennen kun on päättänyt siirtyä eteenpäin. Saattaa tosiaan helpottaa, jos muilla elämänalueilla on asiat kunnossa tai kokee onnistumisia esim. ihmissuhteissa, töissä tai opiskelussa. Itsestä vaan tuntuu, että tämä kriisi vaikuttaa niin paljon kaikkeen, ettei oikein mistään pysty kunnolla nauttimaan. Tsemppiä sinulle!

Vierailija

Meillä on tiistaina IVF/ICSI suunnitteluaika ja pitäisi olla siellä innokkaana... Enpä ole. Takana on 2 inssiä joista ei tulosta ja viimeisimmässä sanottiin, että olivat aika toivottomia yrityksiä, joten päädyttiin suoraan ICSI:iin. Olen kyllä toisaalta onnellinen, että siihen päästään ja vielä aika pikaisella vauhdilla, mutta nyt tuntuu, etten jaksaisi niitä kaikkia hormoneja. Mun elämä on nyt muutenkin aika mullin mallin. Onneksi on mies, joka kuitenkin seisoo mun rinnalla kaiken tän pyörrytyksen keskellä. Nyt toivotaan, että ne " muut" ongelmat alkaisivat hellittää, jotta riittäisi voimia tähän hoitoon...mutta toivo on vähissä.

Että eipä multakaan tullut mitään positivista..Mutta koitetaan vain jaksaa tätä. Se mikä ei tapa, vahvistaa!

Vierailija

Ajattelin kertoa mun kokemuksia noista hoidoista. Meillä oli miehen kanssa kolme vuotta enemmän ja vähemmän aktiivista yritystä takana ennenkuin haettiin apua. Meillä mies vitkutteli kun hänellä oli edellisessä liitossa ollut lapsettomuutta ja olivat käyneet läpi kaikki mahdolliset hoidot ilman tulosta. Itse olin aika positiivisella mielellä ja lähinnä kärsimätön odottelun takia. Hoitojonoon mentiin syksyllä 03 ja hoitoon päästiin helmikuussa 04. Miellä löytyi selkeä syykin lapsettomuuteen. Miehellä vähän liikkuvia ja hyvälaatuisia siittiöitä, joten meille tehtiin suoraan icsi. Mulle pistoshoidot olivat todella helppoja. Ei mitään fyysisä oireita tai mielialanvaihteluja. Olin aivan ihmeissäni. Alkioita saatiin ikävä kyllä aika vähän, vain kolme kelvollista. Mulle siirrettiin kaksi ja yksi jäi pakkaseen odottamaan. Pelkäsin punktiota kyllä aika paljon, mutta ilmeisesti lääkitys oli niin hyvä etten tuntenut kipua lainkaan. Meille kävi vielä niin hyvä onni, että ensimmäisellä kerralla tärppäsi. Uskomaton tunne, kun ensimmäisen kerran sai plussan kolmen vuoden pettymysten jälkeen. Myös raskausaika meni oikein mallikkaasti ilman pahoinvointeja tai muitakaan vaivoja ja lokakuussa 04 meille syntyi kaksospojat. Keskosia olivat rv33 ja pieniä ja keskolassa oltiin pitkään kasvamassa, mutta nyt vietetään pian 1v synttäreitä. Kyllä tämä vuosi noitten potsujen kanssa on meille ainakin ollut paljon raskaampaa kuin ne hoidot, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Nyt uskalletaan jo miehen kanssa ajatella jos vaikka yrittäisi uudelleen pikkusiskoa tai veljeä, kun se yksi alkio on siellä pakkasessa. Itsellä alkaa ikää tulla sen verran ettei kovin montaa vuotta ole aikaa harkita ja voihan hyvinkin olla ettei tärppää enää ollenkaan. Monille ei ikävä kyllä käy yhtä hyvin tai helposti nuo asiat, mutta ei kannata ainakaan etukäteen pelätä liikaa. toivotan kaikille positiivista mieltä ja onnea yritykselle!

Vierailija

vaikka hoitoja ei ole vielä edes aloitettu. Oikeastaan hoitoja onkin siirretty juuri sen vuoksi, että mua alkaa aina pelottamaan koko hoidot ja se, etteivät ne sitten lopulta onnistukaan. Olemme siis yrittäneet lasta kolme vuotta ja kaksi vuotta sitten tehtiin tutkimukset, joiden mukaan meille pitäisi tehdä ICSI. Pelkään myös etukäteen sitä tunnetta, mikä tulee jos hoidot ei onnistukaan.



Koin jo silloin kaksi vuotta sitten kohdun tähystyksen jotenkin nöyryyttävänä. Lääkäri ei meinannut onnistua saamaan katetria kohtuun ja lopulta jalkopäässäni oli kolme lääkäriä ja pari hoitajaa. Kyllä silloin ajattelin, että onpa tämä lapsenteko tosiaan nautinnollista puuhaa:( Tuosta kokemuksesta on sitten jäänyt kammo, etten uskalla mennä hoitoihin. Tosin nyt tarkoituksena olisi aloittaa hoidot tammikuussa, katsotaan miten käy...



Mutta kaikkineen tosi raskasta on kyllä ollut jo nämä kolme vuotta. Välillä menee mukavasti kun ajattelee jotain muuta, esimerkiksi edessä olevaa valmistumista. Sitten välillä iskee hirveä masennus, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin lapsen kaipuuta.



Että enpä nyt osannut lohdutttaa Bea sinua (enemmänkin meni tällaiseksi purkaukseksi), mutta olen pahoillani epäonnistuneesta hoidosta ja toivotan kovasti onnea ja voimia jatkoon!

Vierailija

Ihan pakko kertoa omat kokemukseni, niin samanlaiselta kuulostaa kuin teidänkin ajatukset ennen hoitoja. Me myös viivästytimme hoitojen aloittamista, osin pakon sanelemana jonoissa, osin omasta tahdosta, kun oli suuri shokki kuulla että inseminaatioista (johon olimme mielessämme valmiit) ei olisikaan apua vaan pitäisi suoraan tehdä icsi. Sen asian sulattelemiseen meni yli puoli vuotta ja sinä aikana otin tapani mukaan selvää kaikista mahdollisista komplikaatioista mitä kohdalleni voisi osua jos hoito menee pieleen, mukaanlukien se että tulee negatulos ja se että lapselle koituisi jotain haittaa kummallisesta hedelmöitystavasta johtuen. Tämän lisäksi piinasin klinikan lääkärit kertomaan kaikki mahdolliset riskit ja silti kaiken tämän selvittämisen ja lukemisen jälkeen tapahtui asioita (jotka lasken komplikaatioiksi, joihin en ollut osannut varautua ja joista kukaan ei ollut huomannut puhua). Ensimmäisestä tuoresiirrosta odotin positiivista tulosta ja pelkäsin negatiivista, ja mikä olikaan tulos: epävarma! Hcg:tä oli , mutta liian vähän, ja viikkoa myöhemmin se oli onneksi kääntynyt laskuun eli oli siis ollut kiinnittymisyritys mutta onneksi ei kohdunulkoista. No, tämän kokemuksen hajoittamana mutta kuitenkin optimistisena - olivathan pistokset menneet hyvin, ei ollut tullut hyperstimulaatiota eikä suuremmin muutakaan ongelmaa, jatkettiin passilla, seuraavaksi uusi icsi ja sitten vielä kaksi passia joista jo ennen viimeistä koettiin molemmat että oltiin saatu tarpeeksi tästä hommasta ja jopa toivottiin negatiivista tulosta... Tästä parin kuukauden päästä tunsin oudon patin vas. rinnassa joka onneksi osoittautui nestekystaksi mutta en voi välttyä ajattelemasta etteikö sillä olisi jotain tekemistä hormonilääkityksen kanssa. Nyt olen sitten alkanut pelätä mitä haitallisia pitkäaikaisvaikutuksia hormonihoidot ovat mahdollisesti aiheuttaneet, varsinkin kun klinikan hoitaja puhelimessa tokaisi huolettomasti, että kyllähän kannattaisi käydä vuosittain tarkistuttamassa itsensä gynekologilla kun on suuria hormoniannoksia käytetty.... Olisinpa halunnut kuulla tuon jo alkuvaiheessa, kun vielä epäröin koko hoitoja!



Meillä stoori päättyy siihen, että ollaan nyt adoptioneuvonnassa. Tätä vaihtoehtoa olimme koko ajan hoitojen rinnalla harkinneet, joten tuntui luontevalta siirtyä siihen suuntaan. Harmi vaan, että kulutimme aikaa, rahaa, omaa terveyttä, henkistä jaksamista ja voimavaroja turhiin ja jopa haitallisiin hoitoihin. Vielä on lopputarkastus klinikalla edessä, ja hoitojakin tarjoaisivat vielä ainakin yhden syklin, mutta emme tietenkään enää halua.

Vierailija

Jokunen viikko sitten kyselin täällä palstalla ihan samaa. Mulla on kanssa nyt hoidot alkamassa ja tosi vaikealta tuntuu (jo nyt) ja pelottaa tosi paljon. Tuntuu että tässä on jotenkin puun ja kuoren välissä - vauvankaipuu on valtava mutta samaan aikaan hoitoja lykkää ja pelkää. Mulla on endometrioosi ja lääkäri suositteli, että enää ei kannattaisi yhtään odotella vaan aloittaa ne hoidot jos vauvan haluaa. (Vauvan yritystä on ollut jo kolmisen vuotta). Pelkään tosiaan kanssa sitä että raskaat hoidot eivät välttämättä tuota tulosta, että jotenkin sen kaiken käy läpi ' turhaan' . Ja tämä asia hallitsee ajatuksia koko ajan, aika vaikea on mihinkään muuhun keskittyä.



Sanja, mulla on ihan samanlainen tunne tuosta hoitojen ' nöyryyttävyydestä' myös. Mulla on ollut joitakin tosi huonoja kokemuksia lääkäreistä ja siitäkin olen tainnut luoda itselleni sellaisen peikon että pelkään hoitoja vieläkin enemmän.



Tämä asia pitäisi varmaan vaan jotenkin oppia hyväksymään, siis että näiden hoitojen tarkoituksena on auttaa että me se vauva saataisiin. Nyt jotenkin pyristelen vieläkin sitä vastaan että tarvitsen hoitoja enkä ole hyväksynyt että ei se taida meiltä luomusti onnistua.



Mutta voimia ja onnea teille, päivä kerrallaan eteenpäin!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat