Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Kommentteja kaipaan, kotipsykologit kehiin..

Vierailija

Mitä mä pelkään? mikä mun on? miksi on helpottavaa ajatella että mä oon yksin lopun elämääni? Ennen se oli mun suurin pelkoni, pelotti niin paljon etten edes halunnut ajatella asiaa. Nyt mä en halua ajatella että joku tulis mun elämään.



Olis helpompaa olla yksin. Kukaan ei satuttais enää ikinä. Kukaan ei näkis mun kyyneleitä eikä mun pelkoa. Kukaan ei näkis miten heikko mä oon. Ihmiset luulis että mä oon maailman onnellisin ja vahvin ihminen. Ne kadehtis mun vahvuutt ja elämäntaitoja. Ne haluis vaihtaa elämänsä mun kanssa. Miehet ihastuis muhun, palvois mua, mutta mä antaisin niille kaikille rukkaset ennen pitkää. Jo heti alussa.



En mä kaipaa edes hellyyttä. Enkä seksiä. Kaipa muutama kerta vuodessa riittäis. Mihin mä tartten toista ihmistä? En niin mihinkään. Koska loppujen lopuksi mä en osaa rakastaa ketään joka mua rakastaa. Mä rakastun vain miehiin joille mä en merkitse mitään. Joille mä oon pelkkä sylkykuppi. Kynnysmatto. Ja sitä mä en enää halua. Kukaan ei enää loukkaa mua niin.



Menköön ***** omia polkujaan. mä en ala anelemaan enkä roikkumaan. Jos sitä ei kerran kiinnosta, niin ei sitten. Pelkkä seksisuhdekin käy, mutta sitten vain mun ehdoilla. Jäädytän tunteet ja ajattelen vain ja ainoostaan itteeni. Sen tunteista viis. Mä en ihastu enää koskaan kehenkään. Onneksi se päätös on helppo pitää.

Kommentit (10)

Vierailija

Mun lapsuus oli itseasiassa aika kamala. Äidiltä en saanut koskaan hellyyttä/läheisyyttä. Aika hyvin alan olla jo siitä yli, muutaman vuoden olen sitä miettinyt ja pohtinut. Olen tunnistanut itsessäni läheisriippuvuuden ja kiltin työtn syndrooman, mutta olen pyrkinyt eroon niistä. Voiko niistä muuten itsekseen parantua? Sillä siltä minusta tuntuu, että olen alkanut olemaan enemmän " normaalien " kirjoissa nyt. Osaan puolustaa itseäni ja sanoa " ei" silloin kuin minusta siltä tuntuu.



Olen siis tällä hetkellä yh, eronnut vaikesta suhteesta vuosi sitten. Elämässäni kaksi pitkää suhdetta väkivaltaisten, alistavien miesten kanssa, joita olen yrittänyt rakkauteni avulla " parantaa" . Molemmista suhteista lähdin itse pois. Käyn töissä, mulla on vakituinen työpaikka ja ammatti johon opiskelin edellisen kerran ollessani yh. Omasta mielestäni olen oikeasti todella onnellinen nyt. Nautin elämästäni, kodistani, lapsistani joista huolehdin tosin yksin aina. isät ei osallistu suuremmin heidän elämään.



Omasta mielestäni itsetuntoni on vahva. Olen ihan nätti ja mukava ihminen, empaattinen mutta tervellä tavalla itsekäs. Kuitenkin ennen suurin unelmani oli parisuhde, tasapainoinen ja normaali sellainen. Avioliitto ja elämänpituinen kumppanuus. Ja nyt.. mua ahdistaa jos mä aattelenkin tuota.



En kykene ihastumaan/rakastumaan. Muutaman päivän saatan tuntea " kihelmöintiä" , mutta siinä vaiheessa kun mies on " selvää pässinlihaa" , mun mielenkiinto tyrehtyy, mua alkaa ahdistaa ja mä lyön jarrut päälle. Mä en haluakkaan ketään elämääni. Ehkä voisin tapailla jotain satunnaisesti, mutta ajatus oikeasta rakkaudesta.. ei.



Oonko mä ihan epänormaali?? Saanu jonkun aivovaurion kun en enää haluakkaan parisuhdetta, koskaan??







Vierailija:

Lainaus:


Jotain turvattomuutta,hylkäämistä tai yksinäisyyttä olet varmasti jossain vaiheessa kokenut kerta sua nyt noin aikuisiällä ahdistaa sitoutua ja pelkäät menettämistä.



Oliko lapsuus onnellinen? Millainen koti oli? Oletko kenties avioerolapsi? Onko sisaruksia? Vaikeaa mitään ihme neuvoja antaa kun ei sun elettyä elämää yhtään tiedä.



Miten nykyinen elämäsi on? Oletko parisuhteessa? Onko lapsia? Oletko töissä/opiskelet? Miten yleensä suhtaudut itseesi? Ei vaikuta siltä, että itsetuntosi olisi kovinkaan vahva. Miksi ei ole? (Ja ainahan apua löytyy,jos olet halukas lähteä juttelemaan...)Miten on ystävien laita tai harrastukset? Esim. monenlaisia itseilmaisun taitoja voi opetella vaikka ihan harrastepohjalta.



Tässä jotain mun " vinkkejä" ,tai enemmänkin sulle itsellesi mietittävää...vastauksia löydät varmasti itsekin ongelmaasi. Tsemppiä sulle kuitenkin!

Vierailija

Sellaisen jälkeen tosiaan tarvitsee omaa aikaa, ilman ketään uutta. Ajatukset pitää saada tuulettaa ja etsiä oma minuutensa. Mulla meni kaksi vuotta niin etten edes kuvitellut että ottaisin jonkun vaivoikseni. En kyllä uskonut edes että kukaan minut enää huolisi.

Mutta niin se vaan löytyi uusi mies ja vieläpä HYVÄ!

Annat nyt itsesi olla yksinään, se läheisen kaipuu tulee ,jos on tullakseen, sitten kun olet siihen valmis.

Mulla on sellainen tunne , ainakin itsestäni, että alle kolmekymppisenä sitä hakkaa päätään seinään, eikä silti opi mitään. Mutta nyt 35veenä voin sanoa että osaan jo katsoa eteeni, miesasioiden suhteenkin.

Kyllä se siitä!

Vierailija

Olen sinkku, ja mielestäni onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Olen elänyt puolet elämästäni luonnehäiriöisten, väkivaltaisten miesten käsissä ja nyt kun oon siitä päässyt, ei elämä voisi onnellisempaa olla. En mä usko että kaikki miehet on samanlaisia kusipäitä, mut on vaan semonen olo etten mä halua enää koskaan ketään. Ja kuitenkin oon alle kolmekymppinen ja edellisestä erosta kohta yli vuosi aikaa..ap



Vierailija:

Lainaus:


Mitä turhia. Älä ole.

En mäkään tartte ketään, en tarvi hellyyttä enkä seksiä, en välitä rakkaudesta. Silti mä olen naimisissa ja mikäli se musta riippuu olen koko elämäni loppuun saakka tän miehen kanssa. Mun ei tartte olla riippuvainen hänen rakkaudestaan tai rakastamattomuudestaan, mä oon vaan mä ja olen päättänyt jakaa arjen ja lasten kasvatuksen tän miehen kanssa. se riittää mulle.

Vierailija

Jotain turvattomuutta,hylkäämistä tai yksinäisyyttä olet varmasti jossain vaiheessa kokenut kerta sua nyt noin aikuisiällä ahdistaa sitoutua ja pelkäät menettämistä.



Oliko lapsuus onnellinen? Millainen koti oli? Oletko kenties avioerolapsi? Onko sisaruksia? Vaikeaa mitään ihme neuvoja antaa kun ei sun elettyä elämää yhtään tiedä.



Miten nykyinen elämäsi on? Oletko parisuhteessa? Onko lapsia? Oletko töissä/opiskelet? Miten yleensä suhtaudut itseesi? Ei vaikuta siltä, että itsetuntosi olisi kovinkaan vahva. Miksi ei ole? (Ja ainahan apua löytyy,jos olet halukas lähteä juttelemaan...)Miten on ystävien laita tai harrastukset? Esim. monenlaisia itseilmaisun taitoja voi opetella vaikka ihan harrastepohjalta.



Tässä jotain mun " vinkkejä" ,tai enemmänkin sulle itsellesi mietittävää...vastauksia löydät varmasti itsekin ongelmaasi. Tsemppiä sulle kuitenkin!

Vierailija

Mitä turhia. Älä ole.

En mäkään tartte ketään, en tarvi hellyyttä enkä seksiä, en välitä rakkaudesta. Silti mä olen naimisissa ja mikäli se musta riippuu olen koko elämäni loppuun saakka tän miehen kanssa. Mun ei tartte olla riippuvainen hänen rakkaudestaan tai rakastamattomuudestaan, mä oon vaan mä ja olen päättänyt jakaa arjen ja lasten kasvatuksen tän miehen kanssa. se riittää mulle.

Vierailija

Kiitos vielä. Mä oon tuntenu näin tosiaan jo jonkun aikaa. Itseasiassa siitä saakka kun sain eron selväksi ja pääsin muuttamaan omaan kotiin ja aloittamaan kaiken alusta. Yhdessä vaiheessa tosiaan ajattelin että mussa on jotain vikaa, kun en tuntenut ketään kohtaan mitään, vaikka tilaisuuksia seurusteluun ois ollutkin.



Nyt oon tavannut kuukausi sitten miehen, johon olen ihastunut. Mun on helpompaa luottaa tähän mieheen, koska olen sen aina (no, okei, melkein 10 v) tuntenut. Mies on ihastunut minuun ja meillä on jokin juttu. Ehkä orastava suhde tai jotain. Kuitenkin. Vaikka tykkään tuosta miehestä hirveästi ja nautin hänen seurastaan, en silti ole 24h/7 pilvissä. Jotenkin vain tuntuu että esitän hänelle " viileämpää" kuin olenkaan..ja itseasiassa jos oikein rehellinen olen, niin välillä tuntuu just tuolta; " ihan sama" . Ehkä petän itteeni tuolla ajatuksella, ehkä en. En uskalla heittäytyä täysin tunteitteni vietäväksi, vaikka tiedän, todellakin tiedän, että tämä mies on normaali. Ei ollenkaan sellainen kuin kaikki muut miehet tähänastisessa elämässäni. Siltikin, vaikka olen onnellinen hänen kanssaan, en halua ajatella loppuelämääni hänen kanssa. Ei sillä, ettenkö todellakin välittäisi hänestä paljon..jotenkin vain on sellainen olo. että yksin on kuiteknin helpompaa. Ei tarttis enää koskaan pelätä mitään.



Tämä mies on vannottanut olevansa uskollinen ja rehellinen. Ettei kaipaa yhdenillan juttuja eikä koskaan pettäisi naistaan. Vaikka me ei edes seurustella, niin on sanonut ettei mun tartte olla huolissaan, hän keksittyy vain muhun vaikka ois poikinekin kanssa liikkeellä. Hellyyttävää. Uskonhan mä sitä, mutta kuitenkin..



ääh.. tää asia levii kait käsiin, hyppään ongelmasta seuraavaan ;) Mut pointti on edelleen se, että oon onnellinen yksin, en kapaa ketään elämääni enkä edes halua jakaa (raskasta) arkeani kenekään kanssa.. Ei tää voi olla ok. Järjellä ajatellen, kannan vastuun lapsistani ihan yksin, aina. Mulla ei oo sellasta tukiverkkoa joka soisi mulle edes joskus muutaman tunnin hengähdystaukoa lapsista. Ja siltikin mä haluun jatkaa näin.. mä en ymmärrä itteeni.. ap



Vierailija

Tunne-elämäsi on nyt vähän käymistilassa. Ja on aivan hyvä että lyöt niitä jarruja päälle. Kun selkeästi et ole valmis suhteeseen.

Ajattelet nyt vaan itseäsi(ainakin miesasioiden suhteen). Se on ainoa lääke! Mitä haittaa siitä on jos haluat olla yksin, jos se tuntuu hyvältä?



Väitän että se " oikea" tulee jos niin haluat, mutta voihan sitä elää ihan täyttä elämää ilman miestäkin!



T: se joka sanoi " kyllä se siitä" (kun en muista numeroa)

Uusimmat

Suosituimmat