Luovutetuilla soluilla/alkioilla lapsen saaneille kysymyksiä

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Kysyn vähän arasta aiheesta: Onko teille kellekään tullut jonkinlaisia huonoja fiiliksiä jälkeenpäin lapsen synnyttyä siitä että hankitte hänet tällä tavalla? Esim. surua että lapsi ei syntynyt omasta solusta, kateutta puolisoa kohtaan että hänellä on biologinen lapsi, mietintää että olenko nyt todella isä tai äiti, syyllisyyttä että olette mutkistaneet lapsen elämäntaivalta kenties, huolestumista mitä lapsi ajattelee aikoinaan kun kuulee asiasta, epävarmuutta siitä pitäisikö yleensä kertoa asiasta, muuten hankalia oloja (arvaavatko muut että on luovutussolulapsi, miten reagoida kun sukulaiset ja muut vertailevat ulkonäköasioita...)



Vastakysymys: Oletteko osanneet iloita luovutukseen liittyvistä hyvistä puolista, kuten että lapsella ei ollut kohonnutta Down-riskiä? Että lapsi välttää esim. ennenaikaisten vaihdevuosien riskin, tai huonon ihon mahdollisuuden tai jotain sellaista.



Sitten vähän kummallinen kysymys. Sukusoluissa on tietysti ihmisen geenit, tai tarkemmin sanoen kokoelma koko suvun geeneistä, ja joka solusta tulee erinäköinen lapsi, ei välttämättä juuri ihmisen itsensä näköinen. Voiko mielestänne ajatella sukusoluista tätä kautta, eli että ne eivät ole tavallaan kenenkään " lapsia" , vaan " geenimateriaalia" , joita voi hyvin verrata vaikka solun vastaanottajan ominaisuuksiin suoraan - tarkoitan siis että minulla kun on ruskeat silmät ja solun luovuttajalla myös, niin tavallaan se on se sama geeni. Hankalasti sanottu vähän mutta tavoittelen siis sitä että voiko psykologisesti hyväksyä lahjasolut siinä kuin vaikka lahjamunuaisen, vai onko se ilman muuta ihan eri juttu.



Kaikkia näitä juttuja varmaan useimmat miettivät kun harkitsevat lahjasoluja. Minulla tuntuu olevan nämä mietinnät vähän kesken.

Kommentit (8)

Vierailija

On hirveän ihanaa kuulla että luovutussoluihin ja -alkioihin suhtaudutaan näin positiivisesti! Tuosta minun viestistäni ei ilmene mutta tilanne on se että olen saanut luovutusmunasolulla lapsen, kun muut hoidot eivät tuottaneet tulosta. Hän on aivan hirveän ihana ja rakas mutta silti olen käynyt läpi aikamoista kriisiä, jossa varmaan ollut monia syitä mutta yksi takuulla se että en tullut etukäteen pohtineeksi tarpeeksi asioita ja tunteita joita luovutussoluun liittyy. Se kaikki sujui klinikalla niin kummallisen nopeasti ja helposti.

Etukäteen asioiden mietintä olisi varmaan auttanut huomattavasti.



Kaiken kaikkiaan suorastaan toivon että luovutussolujen käyttö yleistyy, koska lapsi ei tosiaan ole mikään vanhempiensa jatke tai käyttöhyödyke geenien jatkajana, ja on parempi että vältetään vaikka joku paha sairaus tällä tavalla. Naisten lastensaanti-iän noustessa on myös näköpiirissä se että useat lapset ovat vaarassa syntyä vammaisina. Takuulla jokainen mieluiten syntyy terveenä ja geenien alkuperä on aika sivuseikka. Luovutussolulapsethan eivät ole adoptiolapsia, vaan alun alkaen perheeseen kuuluneita. Toivottavasti tämä ajattelu yleistyy muuallakin yhteiskunnassa, niin olisi helpompi olla avoin luovutussolulastenkin alkuperästä. Samalla se varmaan tasoittaisi tietä myös adoptiolapsille. Ja mitä isompi ja kaikkien tuntema porukka jotain ihmisryhmää on, sitä helpompi on identiteettiäkin rakentaa.

Vierailija


kun meidän perheessä vanhempia on kolme, joista kaksi muuta ovat lapsen biologiset vanhemmat. Elän siis naissuhteessa ja lapsemme isä on ystävämme ja homomies.



Vastauksia kysymyksiisi:



Minua ei niinkään ole mietityttänyt biologinen sukulaisuus kuin juridinen. Eli ei niinkään se, ettei minulla ja lapsella ole yhteisiä geenjä kuin se, ettei meillä ole juridista sidettä toisiimme. Se pelottaa, sillä käytännössä se tarkoittaa, ettei lapsella ole minkäänlaisia oikeuksia minuun nähden, eikä minulla lapseen nähden. Lapsen synnyttänyt äiti eli vaimoni voi siis halutessaan esim. kieltää minua tapaamasta omaa lastani, enkä voi valittaa kenellekään (toistaiseksi kaikki on kyllä oikein hyvin eikä tällaisiin menettelyihin toivottavasti tule tarvetta :). Jos vaimolleni tapahtuu jotakin, on minun ja lapseni suhteen jatkuvuus lapsen isän käsissä. Tilanne on myös vaimon ja lapseni kannalta ongelmallinen, sillä meille joskus tulee ero, kukaan ei voi karhuta minulta elatusapuja eikä minulla ole mitään juridisia velvollisuuksia perhettäni kohtaan - lapseni ei edes ole oikeutettu perimään minua ilman, että erikseen ilmaisen sen testamentissani.



Anteeksi, off topic, mutta tuohon liittyvät minun suurimmat pelkoni tässä tilanteessa.



Geeneistä ja ulkonäöstä: minusta on ihan hauska nähdä, mitä kaikkia ulkoisia piirteitä lapseni on saanut vaimoltani ja mitä isältään, ja hupaisaa huomata, että monessa asiassa hän on itse asiassa ihan omanlaisensa, jo huikeassa 2,5kk:n iässä. Molemmat biovanhemmat ovat blondeja, hänellä on tumma tukka (loikannut varmaan äidin isältä tai isän äidiltä). Minullakin on tumma tukka, joten pitkään kaverit sanoivat, että meistä kolmesta hän muistuttaa eniten minua.



Totta kai sitä pohtii lapsen geenejä ja synnynnäisiä ominaisuuksia - ja joskus olen huomannut olevani hieman herkkänahkainen tuossa asiassa. Lapsen isä esim. muistaa aina kertoa, kuinka lapsi on bioäitinsä näköinen, mikä tuntuu minusta välillä kiusalliselta, mutta lienee ihan hyväntahtoista. Omaa vanhemmuuttani sen sijaan en ole kyseenalaistanut koskaan, mikä hämmästyttää itseänikin välillä. Mutta jotenkin se arjen välittäminen, rakkaus ja vanhemmuus antaa niin paljon varmuutta omasta suhteesta lapseen, ettei siinä tule juuri pohtineeksi kakkavaipanvaihdon keskellä, että olenkohan minä nyt yhtä " oikea" vanhempi kuin vaimoni.



Meidän kohdallamme kysymys lapselle hänen alkuperästään kertomisesta on jotakuinkin ratkaistu puolestamme - joten olemme avoimia alusta lähtien. Olisin varmaan avoin vaikka eläisin heterosuhteessakin - pelko siitä, että lapsi saa asian jotain muuta kautta tietoonsa (esim. viattomasti yläasteen biologiantunnin veriryhmämääritysten jälkeen geenejä pohtiessaan tmv.) ja järkyttyisi sitten kovasti, olisi liian suuri. Mutta kukin tekee omat ratkaisunsa tässä asiassa, ymmärrän hyvin etteivät kaikki halua siitä lapselle kertoa. Tutkimukset osoittavat yksiselitteisesti, ettei kertomisesta ole lapselle mitään haittaa - hän pitää molempia (/kaikkia) vanhempiaan vanhempinaan biologiasta riippumatta.



Kuvailemasi tapa suhtautua geeneihin kuulosti hauskalta. :) Miksikäs ei niihin voisi suhtautua niin? Vaikka geeneillä on merkitystä monessa asiassa, olen huomannut lastani katsoessani, että yhä vähemmän kiinnitän niihin enää mitään huomiota. Hänellä on ihan omanlaisensa geenisekoitus ja saapi nähdä, miten se tässä sosiaalisessa ympäristössä kehittyy, minusta on hauska seurata tätä prosessia ja osallistua siihen omalta osaltani. :)



Onnea pohdintoihin ja lapsensaantiin!



-zel



P.S. Vielä piti sanomani, että on hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka viitsivät ja jaksavat lahjoittaa sukusolujaan toisille - ja vielä antavat mahdollisuuden tulevalle lapselle tulla kurkistamaan, minkä näköinen tyyppi siellä geenikartan toisessa päässä luuraa. Tämä on hyvyyttä puhtaimmillaan, sanon minä.

Vierailija

laitan tähän lyhyesti omia ajatuksiani; sori lyhyys, mutta aamusella pika-netti ;) ennen perhe-härdelliä :)



Meillä luov. simpat ja en ole koskaan joutunut pohtimaan asiaa ei-biologiselta kantilta, mulle lapsi on siis biologinen. Mutta itse olen adoptiolasi.... Joten minulla ei ollut kauhean vaikeaa hyväksyä luov.soluja(, koska lapsiakin " luovutetaan" .) Olen varautunut, että lapsi miettii kuka hän on, mutta niin varmaan kaikki miettii jossain vaiheessa? Katunut en ole päivääkään, eikä varmasti miehenikään, siitä holimatta että meillä on nyt yksi pirskatin tempperamenttinen tahto-ikäinen uhmittelija ja alle puolivuotias vauva eli touhua riittää.



Minun suurin huoli oli se, että sisarusten tulee olla keskenään täys-sukulaisia. Meillä on ja minä olen siitä tyytyväinen, heillä on toisensa minun lisäksi, mihin voivat katsoa, jos hakevat biologista sukuaan tai pohtivat sitä.



Tämä on kamalan sekava vastaus, mutta aamukiireessä ei tule jäsentäneeksi ajatuksiaan - sorry. Toivottavasti edes jotaenkin saat pointistani kiinni ;)

Vierailija

Vaikka käytimme luovutettuja alkioita, lapsi on aina ollut kuin biologinen lapsi isälleen. Myöskin joka virallisessa paperissa isä on merkitty isäksi. Ei ole todellakaan tullut huonoa fiilistä. Emme ole oikeastaan koskaan miettineet sen pidempään hyviä tai huonoja puolia luovutuksesta. Samoja riskejä on olemassa raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen kun ' luonnollisesti' . Olemme onnellisia että meillä on vauvamme.



Mieheni ei ole myöskään koskaan tuntenut kateuttaa että minulla on biologinen lapsi, koska käyttäydymme kun tämä lapsi olisi myöskin hänen biologinen lapsensa. Alussa hän tunsi epävarmuutta kun jokainen mietti onko lapsi enemmän äidin tai isän naköinen. Mutta jotkut olivat sitä mieltä että lapsi on ehdottamista enemmän isän näköinen, jotkut taas että enemmän minun näköinen. Tottkai lapsella on isän näköä, koska luovutuksessahan haettaan samoja ulkoisia asioita. Uskon myöskin että lapsi oppi käyttäytymisensä lähipiiristän, elinympäristöstään. Lapsen ollessa vanhempi huomaan että hän esim. usein istuu samalla tavalla kun isänsä tai tekee samoja ilmeitä kun minä. Ajan myötä ketään ei mieti niin paljon kenen näköinen lapsi on. Isähän on ylpeä että lapsella on samanväriset silmät ja hiusväri :)



Oikeastaan ainoassa paikassa missä vielä keskustellaan siitä että lapsi on tehty luovutusalkiosta, on lastenlääkärissä. Silloin tällöin he kysyvät jos lapsen isällä tai minulla on suvussa sairauksia tai allergioita. Tähän vastaan että tiedämme ainostaan minun suvusta ja se on sillä selvä.



Olemme paljon miettiineet että kertoako tai ei. Sairauksien takiahan se olisi tärkeä. Myöskin sen takia että jotkut sukulaiset tietävät ja pelkäämme että joku vahingossa joskus sanoo jotain. En tiedä koska kerromme, ehkä kouluiässä... kun ymmärtää paremmin. Jos ei ketään sukulainen tietäisi emme luultavasti koskaan sanoisi mitään lapselle. Olemme ottaneet koko asian siltä kannalta että niin kun itse kirjoitit, jotkut tarvitsevat lahjaverta tai lahjamunuaiset, mekin tarvitsimme vähän apua.



En luultavasti pysty auttamaan miettimisessä, mutta lapsen synnyttyä emme ole oikeastaan miettiineet hirveästi koko asiaa. Silloin on niin kiinni lapsessa ja sen kehityksessä. Ja maailman paras lapsi sieltä tuli, ilman luovutusalkioita hän ei olisi olemassa!

Vierailija

koska olen tavallaan se toinen osapuoli. Parikymppisenä kahden lapsen äitinä päätin vihdoinkin luovuttaa munasolujani, sillä lähelläni on ihmisiä, jotka eivät ole tahdostaan huolimatta saaneet omia lapsia.

Heidän ongelmansa ei johtunut tästä, joten heitä en voinut auttaa, mutta joitakin muita kyllä. Olin hyvässä iässä ja soluja saatiinkin kasvamaan paljon. Tulin tosi onnelliseksi, kun lopulta kuulin, että molemmat parit, joille niitä luovutettiin, olivat tuleet raskaaksi. En tiedä millaisia tuntoja heillä oli, päättyikö raskaus hyvin ja mitä he ovat jälkeenpäin lapsensa alkuperästä miettineet, vai ovatko miettineet ollenkaan. He saivat tiettää minusta iän, painon, pituuden, silmien ja hiusten värin. Lisäksi allekirjoitin paperin, että mikäli lainsäädäntö vuosien saatossa muuttuu, annan lupani, että lapsi saa aikuistuttuaan tietooni nimeni, että hän voi halutessaan ottaa yhteyttä, mikäli vanhemmat ovat hänelle tilanteen kertoneet. Mitään oikeuksia, eikä velvollisuuksia puolin eikä toisin kuitenkaan ole. Ymmärrän kyllä, että tämä herättää ajatuksia tunnetasolla. Itse en luovuttajana ajattele, että mulla on jossain kenties " geenilapsia," kuten en sitäkään, että luovutettu vereni virtaa jonkun muun elimistössä, mutta saajalla on varmaankin asiaan erilainen suhtautumistapa. Ihan jo siksikin, että ainahan lapsista katsotaan, ketä hän muistuttaa ulkonäöltään. En osaa muuta sanoa. Voimia ajatusten jäsentelyyn=)



T. Lintu75

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat