Äkillinen läheisen menetys

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Äitini kuoli yllättäen perjantaina.

Haluaisin saada sen muistorunon,minkä alku menee jotenkin näin :koskaan ei tiedä,onko päiviä paljon vai vähän...



Muutkin muistovärssyt äkillisestä poislähdöstä ovat tervetulleita.

Kommentit (12)

Vierailija


Olen muutenkin herkässä tilassa, joten kyyneleet valuivat lukiessani tekstiäsi. Mitkään sanat eivät tietenkään Sinua auta, mutta jaksamista...



Eräs Ystäväni on sairaanhoitaja, hän on aina painottanut sitä, että ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa läheisiään heidän kuoltuaan (pois suljettuna tietenkin onnettomuuden uhrit). Yleensä kuulemma jää kaunis muisto, kun näkee rakkaansa ikäänkuin nukkuvan tuskatonta unta. Monellahan on tuskia loppuaikoina kun käy katsomassa, joten on kuulemma helpotus nähdä vainaja tuskattomassa tilassa.



Voimia ja jaksamista!

Vierailija

Voin siis tosiaan kuvitella miltä sinusta tuntuu. Itse olin raskaana ja lisäksi minulla oli jo yksi lapsi, jolle pappa oli kaikki kaikessa. Mutta sitä hän oli koko meidän perheelle. Siksi tuntuikin että maailma kaatuu siihen paikkaan. Minä en osannut ajatella, että helpottaa kun aika kuluu. Aina vaan jaksoi itkettää ja surettaa, vaikka tietenkin oli pakko jotenkin jaksaa. Edelleen ajattelen isää joka päivä, ja nyt on jo vähän helpompi puhua ja muistella. Eli kuitenkin aika parantaa. Ja vaikka toisen muistelu varsinkin alussa tuntuu pahalta, niin kukas häntä sitten muistelee jos emme me. Eihän tarkoituksena ole unohtaa. Pahalta vaan tuntuu, kun menetys oli niin suuri meille kaikille..

Vierailija

Surun kyynelten läpi

loistavat onnellisten päivien muistot.







Äitini nukkui pois myös 2v sitten joskin hän oli omaishoidettavana. alzheimerin tauti joten jo paljon aikaisemmin oli luopumuksen tuska käytävä läpi.

Olimme äidin poisnukkuessa hänen vierellään. Siitä jäi ihan kaunis muisto -se rauhallisuus mikä nukkuvan kasvoilla.

Olen myös nähnyt anoppini ennen hautajaisia.

mielestäni oli ihan hyvä nähdä se rauhallinen nukkuva ilme heidän kasvoillaan. Ei siis huonoa muistoa näkemisestä mutta kannattaa kyllä miettiä valmiiksi asia .

Vierailija

Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän.

Yhtäkkiä huomaa se päättyikin tähän.

Kun sammui sydän läheisen.

On aika surun hiljaisen. "



Toinen versio:



Koskaan ei tiedä

onko aikaa paljon

vai vähän,

yht´äkkiä huomaa

se päättyikin tähän.

On paikkasi tyhjä ja

korvaamaton, ja

kaipuu suuri

sanaton



Kaunis on myös:



Taas valo viiltää taivaanrantaa

se päivän yöstä erottaa

On tullut aika pois se antaa

jota niin paljon rakastaa

Sen järjellä me ymmärrämme:

Kun toinen lähtee, toinen jää

Vain pieni lapsi sisällämme

Ei sitä tahdo käsittää

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Kulje kanssa enkelin

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Sinua paljon rakastin



Niin monet kerrat tähän rantaan

Olemme tulleet ennenkin

Jättäneet kahdet jäljet santaan

Nyt yhdet vain vie takaisin



Siis hyvää matkaa, ystäväni

En enää puhu enempää

Tärkeimmän tiedät, ja se riittää

Muu on nyt yhdentekevää



Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Kulje kanssa enkelin

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Sinua paljon rakastin

(Markus Bäckström)

Vierailija

vaikka niin kovin lyhytsanaisesti laitoin tuosta tapahtumasta.Kerta kaikkiaan silloin tuntui,että olin aivan sanaton...

Nyt äitini poismenosta on kulunut kymmenen päivää ja uskon,että jokainen tuleva aamu on helpompi kohdata.On pakko koota itsensä ja ajatella tulevaa,oman lapsen,miehen ja läheisten takia ja tietenkin torstaina syntyvän uuden vauvamme vuoksi(sektio).Olen silti todella allapäin,koska äitini toimii elämänsä viimeiset 1,5 vuotta isäni omaishoitajana ja ehti kaksi kuukautta sitten täytttää vasta 60 vuotta.Isäni kanssa en milloinkaan ole ollut läheinen,eikä tilannetta ole auttanut se,miten sivusta seurasin loppuun asti,kuinka hän passuutti,pompotti ja juoksutti äitäni koko äitini viimeiset ajat.Nyt isäni on sitten hoitolaitoksessa ja tuntuu siltä,että viimeinenkin yhteytemme on kadonnut,äitini myötä.Eli tavallaan menetin molemmat vanhempani.Olen vasta 28-vuotias,eli elämä edessä,mutta silti kuvittelin vielä äitini ikäisenäkin,että äitini on elossa.

Ei koskaan voi tietää...

Tämä on ollut jo nyt suuri elämänkoulu ja valtava nöyrtymisen paikka.Ehkä elämänarvot edes hetken aikaa ovat paremmassa järjestyksessä.

Kovasti vielä mietityttää se,että mihin äitini kuoli,ruuminavaus hänelle on tehty,mutta tuloksten saaminen saattaa venyä jopa kolmeen kuukauteen.

Aiheesta vielä poiketen hieman;mitä mieltä olette,kanattaako arkkuun katsoa,vai jääkö kuva kummittelemaan mielen sopuikoihin?

Vierailija

Minun äitini kuoli myös yllättäen kaksi vuotta sitten. Surusi on varmasti sanaton ja ikäväsi suunnaton. Äitini hautajaisissa soitettiin ja laulettiin tälläinen Petri Pohjolan kappale kuin Ota hänet vastaan. Tuo kappale kosketti minua todella ja kuuntelen sitä vieläkin joskus kun ikävä iskee pintaan. Tämä sopii mielestäni myös muistorunoksi.



Ota hänet vastaan Suuri Pyhä Jumala.

Ota hänet vastaan kaipaavia lohduta.

Ota hänet vastaan taivaan kotinn avaraan.

Ota hänet vastaan iloon loppumattomaan.



Ota hänet vastaan tuuli hiljaa puhaltaa.

Ota hänet vastaan virta kantaa kulkijaa.

Ota hänt vastaan rantaan suuren rauhan maan.

Ota hänet vastaan kotisatamaan.



Ota hänt vastaan meillä on niin ikävä.

Ota hänet vastaan murheellisten ystävä.

Ota hänet vastaan silta yli pimeyden.

Ota hänet vastaan syli rakkauden.



Kovasti voimia sinulle surusi keskellä!

Vierailija

Multa kuoli pikkuveli vajaa vuosi sitten. Syynä oli äkillinen aivoverenvuoto, veli oli vasta 18 vuotias.

Teidän juttuja lukiessa tuli heti tippa linssiin, vieläkin kovasti tapahtuma koskettaa.

Veljeni vietiin sairaalaan kotoa, jossa oli vuoto tapahtunut. Elossa ei ollut kuin hengityskoneen avulla enää sairaalassa. Siellä olimme siskoni ja vanhempien kanssa katsomassa lähtöä. Äitini halusi myös että käymme katsomassa veljeä kun putket ja muut on irroitettu sekä sitten myöhemmin arkkuvaiheessa. Muistan varmaan ikuisesti ne kasvot jotka olivat aivan erilaiset kuin elävänä sekä sen miten kylmä iho oli kun veljeäni silitin. Samoin kävi kun mummoni kuoli kaksi vuotta sitten, kävimme hänet hyvästelemässä kun hänkin lähti äkillisesti pois sydämen pysähtyessä.

Surua on siis meidän perheessä ollut. Lisäksi on kuollut ei niin läheisiä sukulaisia. Jotenkin tuntuu että kaikki paha tulee sitten kerralla...

Toisinaan tulee itkettyä enemmän ja välillä vähemmän, mutta päivääkään en ole ollut ajattelematta poisnukkunutta veljeäni.

Mutta niinhän se menee, että aika parantaa. Ja suru pitää surra pois. Jaksamista kaikille!

Vierailija

Minun äitini kuoli tosiaan kaksi vuotta sitten aivoverenvuotoon. Hänet ehdittiin viedä Helsinkiin hoitoon ja aloittaa toimenpide, jonka aikana hän sai uuden suremman vuodon, jonka seurauksena aivotoiminta oli tuhoutunut. Ehdimmä jättää jäähyväiset äidilleni hänen ollessaan vielä kiinni hengityskoneessa, mutta siis kliinisesti jo kuolleena.



Mietin tuolloin itsekkin pitkää, että menenkö katsomaan arkussa vai en. Ja pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin siihen että haluan katsoa, koska epäilin että jos en käy katsomassa mietin lopun ikääni sitä että olisiko pitänyt käydä katsomassa vai ei. Itselleni tuosta ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvä muisto, äitini oli muuttunut jo niin valtavasti. Tosin aikaa kuolemasta oli ehtinyt jo kulua lähes pari viikkoa, johtuen siitä että äidilleni tehtiin oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Lisäksi oli kesäaika ja patologien lomista johtuen oli viivettä tuossa avauksen tekemisessä.



Johtopäätökseni on siis tämä, että jos päsee katsomaan kuollutta omaistaan melko pian kuoleman jälkeen, kannattaa ehdottomasti mennä. Jos taas kuluu pidemmän aikaa, ei kokemus välttämättä ole kovin miellyttävä. Ruumis kuitenkin muuttuu kaiken aikaa. Ja ulkoinen olemus voi olla varsin toista mitä ihmisen eläessä. Mutta toisaalta kuorihan se vaan on, mikä arkussa lepää. Ihminen itse on jossakin muualla, jossakin paremmassa paikassa.



Itse oli 26 vuotta kun äitini kuoli ja todella tuntui että kaikki jäi kesken. Olimme äitini kanssa varsin läheisiä ja hän oli aivan ihana mummo lapsellemme. Olin pitkään katkera siitä, että miksi juuri minun äitini. Mitä pahaa olen tehnyt. Mutta tähän emme koskaan saa vastausta. Nyt suru on jo helpottanut suurimmaksi osaksi, mutta välillä tulee aikoja kun suren äitiäni ja menetettyä aikaamme aivan valtavasti. Tuo suru ja kaipaus ei varmasti koskaan kaikkoa. Mutta sen kanssa oppii elämään. Haluan kuitenkin uskoa, että äitini on täällä läsnä kaiken aikaa, katselemassa ja varjelemassa meitä. Aika kultaa muistot ja nyt jo pystyn miettimään yhteistä aikaamme kokematta suurta tuskaa. Mutta aikaa se vie. Mutta siitä selviää!



Vierailija

Minua kovasti kosketti jokaisen teidän kertomus.





Nyt viikon ajan on ollut aika paljon muuta mietittävää,saimme ihanan,terveen tytön 27.11.05

Tosin lapsen syntymä myös toi lisää surumielisiä ajatuksia,maatessani Jorvin synnyttäneiden osastolla,odotin kovasti myös sitä,että äitini olisi tullut käymään.Hänelle 2,5 -vuotias tyttömme oli kaikki kaikessa,äitini soitti varmaan kymmenen kertaa päivässä ja kysyi,että mitä milloinkin tyttömme puuhailee.Samoin tuleva vauvamme oli hänelle jo kovasti tärkeä,hän usein soitti myös keksiessään nimeä tulevalle vauvallemme ja oli jo kauan sitten kovin varma siitä,että tämäkin on tyttö.

Kävin äidin asunnolla jo seuraavana päivänä siitä,kun hänet löydettiin makuuhuoneen lattialta kuolleena.Sieltä otin mukaani pienen 56cm vauvanpuvun,jonka tiesin,että hän oli ostanut edellisenä päivänä.



Päätin myös,että en katso arkkuun,koska hautajaisten aikaan äitini on ollut jo kuukauden kuolleena ja hänelle myös tehtiin ruumiinavaus.Patologianlaitos jo sinänsä puistattaa ihan paikkana käydä.

KIITOS teille kaikille viesteistänne,on ollut helpottavaa huomata,että en ole yksin.Tosin myös entistä surullisempaa,kun luke teidän toisten kohtaloita,tälläistä surua en toivoisi kenellekään,enkä ikimaailmassa pysty edes kuvittelemaan niiden ihmisten tuntemuksia,ketkä tapaninpäivänä menettivät läheisiään tsunamin iskiessä.

Vierailija

Minua kovasti kosketti jokaisen teidän kertomus.





Nyt viikon ajan on ollut aika paljon muuta mietittävää,saimme ihanan,terveen tytön 27.10.05

Tosin lapsen syntymä myös toi lisää surumielisiä ajatuksia,maatessani Jorvin synnyttäneiden osastolla,odotin kovasti myös sitä,että äitini olisi tullut käymään.Hänelle 2,5 -vuotias tyttömme oli kaikki kaikessa,äitini soitti varmaan kymmenen kertaa päivässä ja kysyi,että mitä milloinkin tyttömme puuhailee.Samoin tuleva vauvamme oli hänelle jo kovasti tärkeä,hän usein soitti myös keksiessään nimeä tulevalle vauvallemme ja oli jo kauan sitten kovin varma siitä,että tämäkin on tyttö.

Kävin äidin asunnolla jo seuraavana päivänä siitä,kun hänet löydettiin makuuhuoneen lattialta kuolleena.Sieltä otin mukaani pienen 56cm vauvanpuvun,jonka tiesin,että hän oli ostanut edellisenä päivänä.



Päätin myös,että en katso arkkuun,koska hautajaisten aikaan äitini on ollut jo kuukauden kuolleena ja hänelle myös tehtiin ruumiinavaus.Patologianlaitos jo sinänsä puistattaa ihan paikkana käydä.

KIITOS teille kaikille viesteistänne,on ollut helpottavaa huomata,että en ole yksin.Tosin myös entistä surullisempaa,kun luke teidän toisten kohtaloita,tälläistä surua en toivoisi kenellekään,enkä ikimaailmassa pysty edes kuvittelemaan niiden ihmisten tuntemuksia,ketkä tapaninpäivänä menettivät läheisiään tsunamin iskiessä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat