Kyllästynyt lapsettomuudesta kärsivään kaveriin ov

Vierailija

On 2,5 v yrittänyt lasta, viimeisen vuoden hoidoilla. Olen kuunnellut, tukenut ja parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää. Ja ihan oikeasti uskon, että prosessin täytyy olla todella raskas.



Silti olen sitä mieltä, että kun muilta osin kaverin pää ja elämä ovat erittäin hyvin mallillaan, pitäisi hänen välillä jaksaa kuunnella minunkin kuulumisiani. En muista, koska viimeksi hän on kysynyt, mitä minulle kuuluu.



Voi tietty olla, että minun elämäntilanteeni saa hänet sen verran pahalle mielelle, ettei välitä kuunnella. Minä nimittäin olen tuon 2,5 vuoden aikana saanut yhden lapsen ja toinen raskaus on nyt puolivälissä. Aloitettiin yrittäminen samaan aikaan.



Mun mielestä on tavallaan ihan ok, jos kaveri ei halua mun lapsikuulumisista jutella, mutta ei hän voi sitten mielestäni kovin paljon laskea sen varaan, että minulla riittäisi voimat tukea häntä, kun oikeasti tuntuu, että tämä ystävyyssuhde on jo pitkään vienyt paljon enemmän voimia kuin mitä se antaa.



Ymmärrän kyllä senkin, että aina ei voi olla puntit tasan, ystävyydessä tulee vaiheita, jolloin toinen tarvitsee enemmän tukea ja sittne joskus osat vaihtuvat. Mutta kovin monta vuotta mielestäni ei voi mennä niin, että toinen vain tukee toista. Silloin on kyse enemmänkin terapiasta. Lisäksi tuntuu, että ystävyys on senkin takia vaikeaa nyt, kun joudun koko ajan aktiivisesti pitämään sivussa yhtä erittäin tärkeää elämäni osaa, äitiyttä.



Muita samassa tilanteessa? Kommentteja?

Kommentit (12)

Vierailija

Saimme esikoisemme yhtä aikaa.Heillä kesti silloin lapsen alulle saaminen vuoden, meillä vajaat. Nyt me olemme pian vuoden toivoneet toista ja he jättivät ehkäisyn parikuukautta sitten pois. Kun yritän joskus purkaa pahaaoloni tämän asian suhteen, hän kääntää aina asian niin että arvaappa kuinka pahalle hänestä tuntui kun esikoista yrittivät niin pitkään ja nyt toivoisi pikaista raskautumista. Mekin siis yritimme esikoista 10kk ettei meilläkään nyt ihan heti tärpännyt. Ja nyt on tosiaan mennyt vuosi toivoessa toista.



ystäväni ei suostu kuuntelemaan miltä minusta tuntuu vaan alkaa aina valittamaan päälle kuinka häntä pelottaa että jos menee taas kauan. Kun esikoistakin yrittivät vuoden. Tottakai hän saisi minulle tästä puhua ja olisin valmis kuuntelemaan.



Mutta en silloin kun itse olen allapäin ja kaipaan häneltä tukea. Välillä tuntuu ettei tässä ystävyydessä ole mitään järkeä kun annan vain, en saa mitään.



Sama juttu lasten kanssa, meidän tyttö syntyi keskosena ja ovat siis samanikäisiä. Kun kerron hänelle innoissaan että tyttö on oppinut jotain uutta ja suht nopeasti hän alkaa heti päälle kertoa kuinka hänen tyttönsä osaa myös samanjutun ja vielä jotain muuta.



Edes hienoa ei sano... itse yritän aina kehua jos äiti kertoo lapsensa oppineen jotain uutta.

Vierailija

Vierailija:

Lainaus:


Aika tulee, milloin ystäväsi kaipaa sinun tukeasi ja neuvojasi ihan toiselta kannalta, viimeistään sitten kun itse vihdoin saa maistaa palan sitä onnea joka sinulla on...




Kuinka paljon lapsettoman tuskaa täytyy kestää?

ei-ap

Vierailija

mutta kynnys ottaa yhteyttä nousee, kun tietää, että lopputuloksena olisi todennäköisesti taas kuuntelevana korvana olemista. Yleensä ystävyydessä pointtina on se, että kumpikin virkistyy tapaamisista, mutta tässä ollaan siinä pisteessä, että olen lähes aina väsyneempi ennen tapaamista/puhelinkeskustelua kuin sen jälkeen.



Niin kyllä sitä miettii, että haluaisiko sittenkin vapaahetkenään tehdä jotain, mikä lataa myös omia akkuja. Vaikka elämäni äitinä on ihanaa, on siinä oikeasti väsyttäviäkin puolia ja paljon asioita, joita mielellään pohtisi ystävän kanssa.



t. ap

Vierailija

Mä voin puhua tuon lapsettoman ystäväsä näkökulmasta edes jotain...

MUlla on paljon äitiystäviä jotka on jo ns. " toisella kiekalla" ja itse kärsin lapsettomuudesta 2,5v kunnes viimein onnistuttiin, mutta menetimme esikoisen raskauden puolessa välissä...



Ystävyys tuollaisessa tilnateessa ei ole helppoa, ystäväsi ei ehkä tiedä mitä sinulle puhua, pelkää ettet muusta voi kertoa kuin omasta onnestasi ja äitiyden ihanuudesta. Se, ettei itsellä ole sylissä sitä mitä eniten halajaa, kalvaa niin rajusti sisintä ettei sitä voi kukaan joka ei ole kokenut samaa, täysin ymmärtää.



Minunkin on joskus vaikea olla ystävieni kanssa, varsinkin nyt kun sai hetken aikaa tuntea " kuuluvansa porukkaan" ja sitten se vietiinkin nenän edestä.. MUtta ymmärtämystä puolin ja toisin... Aika tulee, milloin ystäväsi kaipaa sinun tukeasi ja neuvojasi ihan toiselta kannalta, viimeistään sitten kun itse vihdoin saa maistaa palan sitä onnea joka sinulla on... Voimia ystävyyteen.. Pahinta mitä voisit tehdä nyt, on se että hylkäisit ystäväsi...



Vierailija

Mahtaa olla kaameeta!



Oothan ymmärtäny, että niille lapsilles sä tuut olemaan antavana osapuolena useamman kymmentä vuotta? Ettei tuu sitten pettymyksiä?



Tää on mun mielestä erinomainen esimerkki siitä, mikä nykyajassa on vikana, EI MINKÄÄNLAISTA EMPATIAN KYKYÄ ENÄÄ KELLÄÄN!!!!

Vierailija

saa lapsen, ei se välttämättä nollaa tilejä, vaan ex-lapsettomalla äitihuolet on ihan toista luokkaa, kun kerta on saanut kokea, mitä on olla ilman lasta.



Itselläni kuoli äiti, kun olin suht nuori, silti lapseton ystäväni (oli silloin jo ystäväni) ei pidä sitä minään verrattuna omaan tuskaansa. Olen ihan sujut äitini kuoleman kanssa, mutta kyllä siitäkin olisi saanut kehitettyä koko elämää hallitsevan handicapin, jonka rinnalla muiden murheet ei ole mitään.

Vierailija

(Mä oon se edellinen kommentoija.)

Kyllä oikeaan ystävyyteen pitäisi mahtua myös rehellisyys.

Itse en silloin aikoinani puhunut kaverilleni suoraan, olin kuuntelijana enempi myötäilijä.

Jos ystävyys lopahtaa siihen suoraan puhumiseen, niin sille ei mitään voi.

Vierailija

Sitten sairastuin masennukseen, joka johti itsemurhayritykseen (onneksi olen hengissä). Kaveri ei sen jälkeen ole pitänyt minuun mitään yhteyttä.

Vierailija

Ystäväni olivat muutenkin hyvin pinnallisia (nyt tajua sen). Minulla oli elämässäni hyvin vaikeaa, mm. siskoni vaikea sairastuminen ja sitten oma masennukseni. Ystäväni halusivat kuitenkin puhua vain astioista ja jostain kivoista ravintoloista. En siis olisi vaatinut, että asioistani olisi puhuttu pelkästään, mutta ne sivuutettin täysin... No onneksi on olemassa sukulaisia ja muita läheisiä, kuten mieheni.

Vierailija

Nyt hänelläkin jo lapsia ja kaikki siltä(kin) osin hyvin. Mutta sama linja ystävyydessämme jatkuu, hänen asiansa ovat ykkösiä ja tärkeitä, hänen lapsensa, hänen ratkaisunsa, hänen sukunsa, työnsä, työttömyytensä, rakentaminen, auton vaihto, mikä tahansa. Olen käytännössä hänelle elävä päiväkirja.



Pikkuhiljaa olen alkanut ottaa etäisyyttä. Se on surullista, koska rakastan ystävääni kuin sisarta, mutta en vaan enää jaksa. Minullakin on välillä vaikeaa ja raskasta, mutta ikinä se ei ole mitään hänen elämäänsä verrattuna. Kaipaan häntä ja ystävyyttämme niiltä ajoilta kun olimme tasaveroisia ystävyksiä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat