Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Onko teiltä kuollut läheinen ystävä tai muu läheinen?

Vierailija

Mun ystävän ystävä kuoli nuorena syöpään 3 viikkoa sitten. En tiedä miten suruprosessi yleensä etenee mutta jotenkin vaikuttaa, että ystäväni suru ei ole ihan tavallista? Kuollut ystävä oli tärkeä mutta ei kaikkein läheisin kuitenkaan. Nyt ystäväni itkee päivittäin, ei syö mitään paitsi ahdistuslääkeitä sekä selkävauvaan lihaksia rentouttavia ja on ihan sekaisin niistä varsinkin iltaisin. Päivällä on raahautunut opinahjoonsa mutta sielläkin vain itkee eikä voi opiskella. Ikävä on kova. Ystäväni on mielenterveysongelmainen kyllä jo ennen tätä mutta onko tuo nyt ihan " normaalia" ? Siis tiedän, että kukin suree tavallaan ja suru tarvitsee aikaa ym. mutta olisi mielenkiintoista tietää miten joku muu teistä on kokenut ystävän tai läheisen menettämisen? Oman lapsen tai miehen menetykseen en rupeaisi vertaamaan sillä kyse oli kuitenkin " vain" ystävästä.

Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Varsinkin jos on jo masennusta taustalla tai muuta mielenterveysongelmaa. Samaa on havaittavissa täällä av:lla tämän LI-hysterian kanssa, raukkaparat ensimmäistä kertaa tajuavat että voivat kuolla tosiaan joskus.



Ja kyllä, olen menettänyt parhaan ystäväni julmasti ja äkillisesti samoin perheenjäseniäni on kuollut (rauhallisemmin sairauteen), suruja on erilaisia, mutta ystävälläsi lienee nyt muutakin kuin vain ystävän menetyksen surua.

Vierailija

Minulta kuoli äiti ollessani kymmenen vanha. Senkin jälkeen olen menettänyt rakkaitani, mutta heidän kuolemansa ei ole tuntunut läheskään niin pahalta, ei oikeastaan miltään. Olenkin miettinyt, että ehkä äidin kuolema oli niin kauhea kokemus, että mikään ei kovin helposti enää meikäläiseen vaikuta. Välillä oikein huolestuttaa, että onko minussa jotakin vikaa, kun en osannut esim. rakasta pappaani surra, ajattelin vain hänen kuollessaan, että kuolema kuuluu elämään.



Eräs ystäväni taas edustaa aivan toista ääripäätä. Hän ei ollut koskaan menettänyt ketään rakastaan, ennen kuin hänen pappansa kuoli kesällä. Isku oli todella kova, ja hänen oli todella vaikea osata suhtautua ajatukseen, että pappa todellakin oli kuollut. Hän kun ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut kohtaamaan mitään vastaavaa.

Vierailija

Sitä surua ja tuskaa ei oikein voi verrata läheisten isovanhempien

menettämiseen, koska vanhusten " kuuluukin" kuolla, nuorten " ei" .



Itsekin olen masennuksesta kärsinyt ja eritoten toisen ystäväni kuolema joka oli

itsemurha, oli todella vaikea paikka.

Monia päiviä meni, ettei oikein kyennyt mihinkään. Pitkään sitä itki ihan

päivittäinkin (ei aamusta iltaan kuitenkaan), mutta viikkojen ja kuukausien ja

nyt vuosien kuluttua voi vain kliseisesti sanoa, että aika auttaa (ja loistava

terapeutti ;).



Noin vuoden kuluttua kuoli toinen ystäväni leikkauksen jälkeisiin

komplikaatioihin ja tuntui kyllä todella pahalta ja epäreilulta, mutta itse olin

ehkä henkisesti paremmassa kunnossa enkä niin pahasti romahtanut kuin vuotta

aiemmin.



Edelleen tietysti ikävöin rakkaita ystäviäni, mutten enää edes päivittäin heitä

ajattele. Viikoittain monta kertaa kyllä. Etenkin kun kuulee itsemurhista tai

kuolemasta, niin surulliset tunteet valtaavat hetkeksi. Vuosipäivät (synttärit,

kuolemat) ovat myös aika herkkiä päiviä.

Nytkin kihoaa kyyneleet silmiin :).



Voih, toivon ystävällesi voimia ja ulkopuolista apua. Kuulostaa siltä, ettei hän

itsekseen kykene asiaa prosessoimaan. Onko hänellä terapiasuhdetta mihinkään?

Vierailija

vasta suru todella iski. Edelleen suren häntä ja ajattelen päivittäin. Normaali arki sujuu ja on oikeastaan koko ajan sujunut. Lääkkeitä en ole tarvinnut. Pahimmat itkut itkin hautajaisissa ja niitä seuraavana päivänä ja vielä välillä tulee kyynel silmään. Lähinnä silloin kun olen yksin. Tietysti mammalla oli jo ikää 77-v, että ehkä siksi helpompi hyväksyä.

Vierailija

Olisiko ystäväsi nähnyt hyvän tilaisuuden lypsää rauhoittavia lääkäreiltä tapahtuman avukka?



Älkää loukkaantuko epäilyistä...

Vierailija

Mutta noin ihan yleisesti arvioisin, että yleensä viikossa tai parissa pitäisi kyetä suoriutumaan arkiaskareista, eli käymään töissä tai koulussa. Mutta tietysti on perusteltuja syitä, jolloin kriisivaihe kestää pidempään. Tämä vain mutu-tietoa.

Vierailija

Mutta pointti tässä on se, että kauan yleensä toi tollanen vaihe kestää? Tai siis onko kokemusta? Kun eikö se suru ole tavallaan sellainen prosessi, että jossain vaiheessa tulee se hyväksyntä ja ikuinen kaipaus jää mutta että se kuollut ei ihan koko ajan itketä? Ehkä sen aika ei ole vielä....

Vierailija

jos on ensimmäinen todella läheinen jonka menetti. Toisekseen siksi koska kyseessä ei ollut ns luonnollinen (iästä johtuva) kuolema. Esim isovanhemman kuoleman on helpompi käsitellä kuin nuoren. Lisäksi voi olla että ystäväsi suree yleensäkin elämän rajallisuutta, sitä kuinka kaikki hetkessä voi päättyä. Läheisen menettäminen on mielestäni paljon muutakin kuin sitä menettämisen tuskaa. Siinä tulee kohdattua myös oma elämä ja itse olen ainakin tehnyt uudelleeen järjestelyjä kun olen huomannut etten olekaan elänyt elämää kunnioittaen.

Vierailija

Paria kuukautta tätä ennen minulla oli itselläni kohdunulkopuolinen raskaus. Minusta tuntui, että vasta tämän ystäväni kuoleman kautta kävin läpi myös tämän oman menetykseni.

Kysele voisiko ystäväsi käydä läpi nyt jotain muutakin, kuin " vain" tämän ystävän menetystä.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat