Suomalaisia perheitä ulkomailla väliaikaisesti?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Haeskelen tässä suomalaisia perheitä, joilla on pieniä alle kouluikäisiä lapsia ja jotka ovat ajatelleet ennen lasten kouluunmenoa vähän tarkastella maailmaan toiselta kantilta. Onko sellaisia? Onhan? Tälläkin palstalla varmaan muutama, vai mitä?



Itse olen sellainen herhiläinen, etten pysy paikallani millään ja mielin tällä hetkellä kesätöihin ulkomaille. Opiskeluni kestää vielä kaksi vuotta eli kaksi kesääkin tässä vielä olisi käytettävissä ennen asettumista johonkin työhön täällä...tai ulkomailla. Ongelma on seuraava:



Mieheni ei ole kiinnostunut ajatuksesta lainkaan!!! Hän ei tue minua ulkomaan työharjoittelussa yhtään eikä ole koskaan ajatellut tilannetta, jossa lähtisimme toisen työn perässä ulkomaille asumaan...



Olen vähän maissa, sillä viime viikolla kun laitoin erääseen EU-maahan kolme hakemusta menemään niin samana iltana oli jo tullut soitto vastaajaan!! Pyysi soittamaan...Mutta kun kerroin miehelleni, niin siitä syttyi, jos ei sota, niin tahtojen taisto ja lopulta hiljaisuus. Minusta tuntuu, että tukahdun jos tiedän etten koskaan pääse enää asumaan sinne mihin milloinkin haluan.



Meillä on reilu vuoden ikäinen lapsi tällä hetkellä ja kun valmistun niin hän on reilu kolme, siinä ehtisi vielä pariksi vuodeksi ulkomaille ennen koulun alkua täällä Suomessa. Ja ei sen väliksi vaikka takaisintulo venyisikin...



Yhyy...Onko kukaan kokenut samaa ennen Suomesta lähtöä? Mies hangoitellut vastaan jne...?

Kommentit (8)

Vierailija

Me ollaan miehen työn takia ulkomailla n.8kk vuosittain. Yleensä vielä eri maissa tai ainakin kaupungeissa. Mukavaa on ollut maailmaa nähdä vaikka tietysti " uhrauksiakin" on tehty sen eteen. Ite jätin vakituisen työpaikkani Suomessa. Koulutus on jäänyt retuperällä jne.

Nyt meiän matkassa kulkee pian 5kk tyttönenkin.

Toivottavasti pääset(te) matkaan, todellakin on hienoa nähdä miten erilaista arki voi olla ihan Euroopan sisälläkin. Ja aina pääsee takaisin koto-Suomeen jos jostain syystä ei seikkailu maistukaan! =)

Vierailija

Tässä jo tovi mennyt sitten alkuräjähdyksen, eli olen ruvennut nyt lämmittelemään miestäni ajatukseen, että ainakin työharjotteluni suorittaisin ulkomailla ja hän tulisi mukaan. Ja työ kantaa jo hedelmää! Hän on jopa suopea asialle:-)



Kyllä tämä tästä!

Vierailija

Niin, omaa polkua tässä ollaan kulkemassa. Ei sen tarvitse olla valmiiksi tallattu. Ja kun elämän voi elää vain kerran niin miksi jumittaa?



Kompromissi tämä kai on, omalta osaltani ainakin ajattelen niin. Toivottavasti mieskin joskus taipuu osaltaan kompromissiin...

Vierailija

Miehen työn perässä siis täytyy aina jokunen vuosi käydä olemassa jossakin maassa ja välillä palata Suomeen asumaan. Minusta tämä on mukavaa, mutta lasten kannalta tietysti hieman hankalaa.



Kannustan teitä lähtemään ulkomaille, mutta kannattaa tosiaan uhrata ajatus jos toinenkin lasten elämän järjestämiselle. Lähinnä on tietysti tuo kieliasia. Hoito-/koulukielen kannattaisi pysyä samana loppuun asti.



Toinen asia mitä en pidä lainkaan vähäpätöisenä on lasten sairaudenhoito. Kokemus on osoittanut, että suuri osa lapsiperheistä kokee ensimmäisenä ulkomaan vuotena suoranaisen sairastelurumban. Kannattaa siis selvittää etukäteen, onko maassa hyvä yleinen terveydenhuolto tai maksaako kenties työnantaja sen. Muussa tapauksessa kannattaa pitää vakuutukset kunnossa.



Vierailija

En ihan samastu, mutta tarpeeksi, että vastaan.



ELI meillä on kolme lasta ja mies on vähintään yhtä innostunut mahdollisesta lähdöstä kuin minä, MUTTA... Ihan tukea tunteillesi ja ajatuksillesi.



Täällä toinen herhiläinen =)... Olen kyllä KAUAN jaksanutkin olla jotenkin paikallani, toisaalta paikkakunnat ovat vähän vaihtuneet, lapsia on syntyillyt ja talo rakennettiin, et on ollut silleen " jotain" ... MUTTA noin puoli vuotta sitten päätimme, että NYT JOHONKIN VÄHÄKSI AIKAA ennenkuin lapset ovat murkkuja, eikä niitä " voi" viedä enää ... He ovat nyt noin 3,6 ja 9. Meillä on viisumihakemus lähes vetämässä Australiaan ja JOS sen saamme (ei 100% varmaa koskaan), niin ensi syksynä lähdemme. Mies raksalle töihin, mä aluksi kotiin, ja TOIVOAKSENi löydän jotain työtä jossain vaiheessa, ja siitä jatketaan. Näillä näkymin suunnitelmamme on olla noin vuosi tai kaksi tai kolme... JA TULLA TAKAISIN. Mutta kuka tietää, tulemmeko jo puolen vuoden kuluttua, vai emmekö ollenkaan?!? =)



Ymmärrän sinua, ja minusta sinun on päästävä lähtemään! Mikä on päävastenmielisyys aiheessa miehellesi??? KEKSIKÄÄ jotain...Ellei miehesi ole vielä valmis, niin vaikka vuoden kuluttua, kahden vuoden... kompromisseja...

Vierailija

Ja arki on arkea täälläkin.

Monelle se kulttuurishokki on aikamoista.



Minä sanoisin että älä lähde ennenkuin miehesi on valmis sinun päätostäsi tukea. Se ei riitä että toinen puoliso siihen suostuu, hänen pitää sitä haluta. Muuten se ei ole reilua.

Vierailija

Kiitti myötätunnosta:-)



En tiedä mikä miestä " riivaa" ...se on sellanen hidas hämäläinen, minä kaikkea muuta. Verissä virtaa kaikkea muuta kuin hämäläistä verta! Mut ihan tosissaan niin luulen hänen pelkäävän minun olevan sellainen aikaan ja paikkaan sitoutumista pelkäävä...Mutta olen vain niin utelias ja seikkailunhaluinen. Ja se maa, mihin olen haaveillut lähtevämme on sellainen, jonne olisin voinut muutamia vuosia sitten lähteä töihin, mutta kun olin vasta alkanut seurustella mieheni kanssa ja saanut kamat edellisestä maasta Suomeen ja hakenut nykyiseen opinahjooni, niin siinä oli liian monta rautaa tulessa ja kieltäydyin työtarjouksesta. Se se kai on jäänyt kaihertamaan! Ja kun ei täällä Suomessa mitään ole mikä sammuttaisi janoni...siis mitä työntekoon ja sellaiseen kansainväliseen fiilistelyyn tulee:)



Ehkä lämmittelen häntä nyt pari vuotta ja kun valmistun niin lähdemme:-) Ken tietää...



Onnea teidän Aussireissuun!!

Vierailija

Joo, samastun niin täysin tuohon luonnekuvaukseen itsestäsi. Minunkin mieheni on todellakin sellaista rauhallista ja hidasta TYYPPIÄ, mutta jostain syystä tähän hommaan syttyi sekunnissa ja innostus on säilynyt nyt yli puoli vuotta kestäneen prosessin...



Ehkä tuo on jonkinlainen kompromissi, että sinä maltat vähän odottaa ja lämmitellä miestäsi ajatukseen, mutta että sitten todellakin pääsette lähtemään.



Tuttu tunne tuo tavallaan sisäinen levottomuus. Ja olen myös sitä mieltä, että se ei todellakaan ole ainakaan minun kohdallani vakiintumisen ja juurtumisen pelkoa, vaan yksinkertaisesti luontenominaisuus ja oman polun kulkemista... Eli siis ei ole " vika" , jos ei halua tehdä niin kuin useat HALUAVAT tehdä, eli ostetaan se talo ja siinä ollaan sitten kunnes kuopataan... Toiset haluavat kulkea vähän kiemurtelevamman ja pitemmän polun matkallansa...



=)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat