Luovutetuilla soluilla/alkioilla lapsen saaneille kysymyksiä

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015


Kysyn vähän arasta aiheesta: Onko teille kellekään tullut jonkinlaisia huonoja fiiliksiä jälkeenpäin lapsen synnyttyä siitä että hankitte hänet tällä tavalla? Esim. surua että lapsi ei syntynyt omasta solusta, kateutta puolisoa kohtaan että hänellä on biologinen lapsi, mietintää että olenko nyt todella isä tai äiti, syyllisyyttä että olette mutkistaneet lapsen elämäntaivalta kenties, huolestumista mitä lapsi ajattelee aikoinaan kun kuulee asiasta, epävarmuutta siitä pitäisikö yleensä kertoa asiasta, muuten hankalia oloja (arvaavatko muut että on luovutussolulapsi, miten reagoida kun sukulaiset ja muut vertailevat ulkonäköasioita...)



Vastakysymys: Oletteko osanneet iloita luovutukseen liittyvistä hyvistä puolista, kuten että lapsella ei ollut kohonnutta Down-riskiä? Että lapsi välttää esim. ennenaikaisten vaihdevuosien riskin, tai huonon ihon mahdollisuuden tai jotain sellaista.



Sitten vähän kummallinen kysymys. Sukusoluissa on tietysti ihmisen geenit, tai tarkemmin sanoen kokoelma koko suvun geeneistä, ja joka solusta tulee erinäköinen lapsi, ei välttämättä juuri ihmisen itsensä näköinen. Voiko mielestänne ajatella sukusoluista tätä kautta, eli että ne eivät ole tavallaan kenenkään " lapsia" , vaan " geenimateriaalia" , joita voi hyvin verrata vaikka solun vastaanottajan ominaisuuksiin suoraan - tarkoitan siis että minulla kun on ruskeat silmät ja solun luovuttajalla myös, niin tavallaan se on se sama geeni. Hankalasti sanottu vähän mutta tavoittelen siis sitä että voiko psykologisesti hyväksyä lahjasolut siinä kuin vaikka lahjamunuaisen, vai onko se ilman muuta ihan eri juttu.



Kaikkia näitä juttuja varmaan useimmat miettivät kun harkitsevat lahjasoluja. Minulla tuntuu olevan nämä mietinnät vähän kesken.

Kommentit (13)

Vierailija

Ihan hyviä ajatuksia esität. Varsinkin viimeisen kappaleesi kanssa olen samaa mieltä. Mutta se ei toteudu, jos emme kykene rehellisyyteen ja avoimuuteen. Jos salaamme nämä asiat lahjasolulapsiltamme, eivät he opi suhtautumaan mutkattomasti ja avoimesti siihen itsekään. Salaaminen osoittaa sen että asiaa hävetään, sitä pidetään huonompana.

Vierailija

Hei Murppe,



Olemme käyneet viimeisen parin vuoden aikana käyneet läpi 4 tuloksetonta ivf/icsi -hoitoa ja nyt tämän käynnissä olevan viidennenkään hoidon tulos ei kovin lupaavalta näin etukäteen vaikuta korkean fsh-arvoni vuoksi. Meilläkään ei siis ole enää tämän hoidon jälkeen vaihtoehtoina kuin luovutetut munasolut tai adoptio. Mieheni on tyrmännyt ajatuksen adoptiosta, joten luovutut solut ovat se ainoa konkreettisesti jäljelle jäävä vaihtoehto. Olen vasta alussa tämän asian työstämisen kanssa ja ajatukseni pyörivät lakkaamatta juuri esittämiesi ajatusten ympärillä. Kiva, että otit asian esille!



Minua on tähän mennessä vasta lähinnä mietityttänyt ne seikat, että miltä tosiaan mahtaa tuntua, kun tietää lapsensa syntyneen miehensä ja vieraan ihmisen soluista ja kuinka kertoa asiasta lapselle sitten myöhemmin. Jotenkin tuntuu, että adoptoidulle lapselle on varmaankin helpompi kertoa hänen taustastaan, koska takana on yleensä jokin " luonnollinen" tekijä.



Olisi kiva kuulla lisää tuntemuksistasi! Ne varmasti auttaisivat kovasti meitä muita saman asian kanssa tunteilevia:-)



Kiitos myös muille hyvistä ja ajatuksia herättävistä kommenteista!



Fene

Vierailija

Hei!



Suurella ilolla luin viestisi! Juuri tuollaiseen ajatteluun tahtoisin itsekin päästä kiinni. Tai tarkemmin sanoen noin olen ajatellut ennen mutta nyt kun (luovutusmunis&siittiö-) lapsi on syntynyt tämä on jotenkin alkanut vaivata minua. Tämä on kai jotain kriisiä joka liittyy myös siihen että en riittävästä prosessoinut asiaa siinä vaiheessa kun se olisi ollut ajankohtaista.



Tarkoitin tuolla aralla asialla sitä, että on melkoinen tabu sanoa että ei olisi sittenkään halunnut lasta tai on jotenkin pettynyt häneen. Kuitenkin kaikenlaisia tunteita pitää ihmismieli sisällään ja ei niihin pääse käsiksi ellei rehellisesti tunnista ja tunnusta niitä. En siis tarkoittanut että lahjasolujen käyttö olisi jotenkin arka juttu. Se on asia jolla on puolensa ja puolensa kuten muillakin ihmisten keskeisillä kuvioilla.



Geneettistä materiaaliahan ne geenit tosiaan ovat, pitkää acgt-koodipätkää viime kädessä. Kyllä itsekin olen iloinen että lapseni on välttänyt joitakin sukuni kielteisiä piirteitä. Tuskin olisi noin ihana, avoin ja positiivinen jos olisi " kopio" minusta... Tuo kakunleipomisvertaus oli mainio :). Se mitä olemme ihmisinä tulee olennaisesti muista asioista ku?n geneettisen koodin kautta.



Tiedän, että jotkut lahjasoluvanhemmat eivät halua kertoa asiasta lapselle. Toisista se taas on ehdottomasti tehtävä. Omaa kantaani en ole vielä muodostanut.



Vierailija

lähipiirissä on sekä luovutetuilla lapsia saaneita, että adoptoineita ja on sanottava että sama rakkaus sitä lasta kohtaan on, ei sitä erotella , eikä sitä arjessa edes muista ja kerkeä. Ne lapset ovat välissä yhtä ihania, ja toisena hetkenä yhtä hirveitä, kuin biologisetkin lapset.

Esim. jos toinen vanhemmista sairastaa perinnöllistä vakavaa sairautta, niin jos on käytetty luovutettuja soluja , on usein vanhemmilta sitten yksi taakka vähempänä.



Ei aina kaikki piirteet kulje suvuittain, vaan voi jopa hypätä yhden kahden polven yli, eli se siitä piirteiden vertailusta. Saamelaisilla on hyvä suhtautumistapa (siis historiassa ollut) kun on tullut ihan poikkeavan näköinen lapsi, ( usein ns.lehtolapsi) se on ollut maahiselta lahja. ( kulttuurissa hyväksyttiin tämä , koska muuten oli uhkana sisäsiittoisuus..)



Itse olen 2 lasta saanut hoidoilla ja omilla soluilla, ja kaksi alkiota olen lahjoittanut hoitavan paikan harkinnan mukaan joko lahjoitettavaksi tai tutkimukseen. Kolmas olikin sitten sellainen luomuvahinko.



Asiat on tosiaan hyvä pohtia etukäteen, lapsia kun ei voi palauttaa kauppaan takaisin ( vaikka sitä joskus haaveilee kun on paha uhma mukeloilla päällä)



Muoriska

Vierailija

aivan ihanista vastauksista ja pohdinnoista! Mielenkiintoinen tuo saamelaisten ajattelutapa. Noita " lehtolapsia" on historian saatossa syntynyt pilvin pimein, samoin kuin perheisiin lapsia joilla on toinen biologinen isä kuin perheen oma isä (eli se OIKEA isä).



Totta on että näitä on hyvä pohdiskella etukäteen. Tuosta minun viestistäni ei ilmene mutta tilanne on se että olen saanut luovutusmunasolulla lapsen, kun muut hoidot eivät tuottaneet tulosta. Hän on aivan hirveän ihana ja rakas mutta silti olen käynyt läpi aikamoista kriisiä, jossa varmaan ollut monia syitä mutta yksi takuulla se että en tullut etukäteen pohtineeksi tarpeeksi asioita ja tunteita joita luovutussoluun liittyy. Se kaikki sujui klinikalla niin kummallisen nopeasti ja helposti. Nyt sitten joudun jälkikäteen puimaan näitä, ja siksi kyselen täälläkin ihmisten näkemyksiä. Sinkkuna kun saa pohtia kaikkea yksinään.



Kaiken kaikkiaan suorastaan toivon että luovutussolujen käyttö yleistyy, koska lapsi ei tosiaan ole mikään vanhempiensa jatke tai käyttöhyödyke geenien jatkajana, ja kuten Muoriska totesit on parempi että vältetään vaikka joku paha sairaus tällä tavalla. Naisten lastensaanti-iän noustessa on myös näköpiirissä se että useat lapset ovat vaarassa syntyä vammaisina. Takuulla jokainen mieluiten syntyy terveenä ja geenien alkuperä on sivuseikka. Toivottavasti tämä ajattelu yleistyy yhteiskunnassa, niin olisi helpompi olla avoin luovutussolulastenkin alkuperästä.

Vierailija

Näin on minusta suorastaan pakko ajatella, koska muutenhan tulisi tuominneeksi kaikki varmaankin kymmenet tai sadat tuhannet lapset jotka ovat syntyneet luovutussoluilla. Niissä perheissä joissa alkuperästä ei kerrota, mitään kysymystä ei tulekaan, mutta asiantuntijathan suosittelevat kyllä kertomaan, näin vältetään mahdollinen trauma myöhemmin jos asia jotenkin paljastuu vahingossa.



Minua vähän ihmetyttää että sellaista " kulttuuria" ei oikein ole jonka valossa voisi ajatella luovutussolujen merkityksestä, vaan jokainen perhe joutuu aikalailla yksin asiaa miettimään. Yksilökohtaisia ovat varmaan ratkaisutkin, toisille lahjasolut ovat lähinnä käytännöllinen ja järkevä ratkaisu, toisille ison kriisin paikka.



Sanotaan että naisille luovutusmunisten käyttö ei merkitsisi niin suuresti, tekeväthän he lapset " omasta lihastaan" - vain se yksi solu on muualta. Ja jos se solu sisältää hyvin pitkälle samat geenit kuin takuulla joku omakin solu sisältäisi (niitähän on jokaisella tuhansia ja yksilön taustasta riippuen voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään ja erilaisia kuin henkilö itse), niin miksi koko luovutussoluja pitäisi " pelätä" niin? Vastaus taitaa piillä siinä että olemme edelleen näissä asioissa aika " selkäydinajattelun" kourissa: ajattelemme tiedostamattammekin, että jollakin salaperäisellä tavalla geenimme ovat jotain ainutkertaista omaamme (no toki ovathan ne mutta kemiaanhan kaikki lopulta kääntyy, nukleiinihappoketjuihin) jonka avulla suorastaan joku " sielu" tai muu sellainen siirtyy seuraavaan sukupolveen ja meidän elämämme jatkuu (ja toivottavasti ikuisesti, kun lapsemme tekevät taas lapsia...) Ajattelemme siis että minun Matin poika on oikeastaan pikku-Matti, toisinto minusta (pienin variaatioin ehkä).



Tämä ajattelu sitten on taustalla siinäkin että lapsen kannalta ajatellaan asialla olevan merkitystä. Ne " oikeat" biologiset vanhemmat jossain siellä joiden avulla identiteetti kirkastuu, kun huomaa että tuon miehen korvalehdet ovat kuin minulla tai että tuo nainen on käsityöihmisiä tai kärsi myös kovista menkkakivuista tms.... Että tämä on jotenkin jollakin syvällisellä tavalla olennaisempaa kuin vaikka että tuo äiti on minut " tehnytT ja synnyttänyt ja tämän perheen kanssa olen koko ikäni viettänyt ja näihin ihmisiin samastunut viimeiseen asti!



Tätä siis tarkoitan (jos seuraatte ajatteluani) että kyse on siitä että yhteiskunta, ei yksittäiset ihmiset, määrää tässäkin asiassa. Minusta olisi kovasti paikallaan että näistä asioista keskusteltaisiin enemmän ja vähän moniulotteisemmin kuin usein on tapana. Vertailukohtana voidaan ajatella vaikkapa sitä miten avioerot on mielletty vaikka viimeisen parinsadan vuoden aikana. Ensin ne olivat ehdottomasti kiellettyjä, minkä Jumala yhdistää jne., sitten harvinaisia, paheksuttuja ja häpeällisiä ... nykyään kun jopa puolet pareista eroaa, ne ovat niin arkipäivää että koko ikänsä yhdessä pysyneet herättävät suorastaan hämmästystä. Kyse on siis tunnetasollakin pitkälle siitä miten koko ilmiöön suhtaudutaan yhteiskunnan eli koko yhteisön taholta.



Tässäpä tällaisia ekstemporeepohdintoja, jatkakaa te muut!







Vierailija

Murppe:

Lainaus:


Takuulla jokainen mieluiten syntyy terveenä ja geenien alkuperä on sivuseikka. Toivottavasti tämä ajattelu yleistyy yhteiskunnassa, niin olisi helpompi olla avoin luovutussolulastenkin alkuperästä.




Ehkä tuo on yksi asia mistä lapsi lopulta sanoo viimeisen sanan.

Onko kyse yhteiskunnasta vai lapsen asennoitumisesta asiaan?



Toisaalta maailmassa on jo paljon lapsia jotka ovat syntyneet luovutus sperman kautta. Jotkut ovat sitä mieltä että haluavat voida tavata luovuttaan, jotkut eivät ja jotkut eivät edes tiedä asiasta. Kaikki on niin perhe ja lapsi kohtaista.



Nyt on kyse asioista joihin me ei voida vastata kun ei ole kovinkaan montaa yli 20 vuotiasta luovutettua solua jotka voisivat kertoa oman näkemyksensä.



Vierailija

Kopioin tähän Lapsettomuus-palstalle kirjoittamani tekstin, joten saatan nyt vähän toistaa itseäni.



==============



Olen kuullut että Ruotsissa on tehty joku tutkimus juuri luovutetuilla siittiöillä lapsen tehneistä perheistä ja heistä suurin osa ei ollut kertonut asiasta. Ja sen puoleen on takuulla paljon perheitä joissa äiti epäilee että joku lapsista on ehkä syntynyt hänen syrjähypystään, mutta pitää ajatuksensa omana tietonaan eikä kukaan kärsi asiasta mitenkään. Englannissahan oli tehty hiljan se tutkimus, jossa oli todettu että 10 % lapsista on jonkun muun kuin perheen isän siittämiä (siis ei lapsettomuushoitolapsia vaan juuri syrjähypyistä syntyneitä), ja nyt kun tästä on puhuttu on kuulemma moni lähtenyt selvittämään ao. asiaa, ja voi kuvitella että ei siitä paljoa hyvää mieltä aiheudu - parempi olisi tyytyä vain olemaan se perhe joka on joka tapauksessa.



Moni ajattelee että " totuus" on aina paras ratkaisu, mutta onko näin? Niin kauan kuin ajatellaan geeneistä kuten monet ajattelevat - että viime kädessä jonkun ihmisen geeneistä syntyneet ovat hänen lapsiaan, vaikka varsinaiset perheolosuhteet olisivat mitkä - tuntuu että tuo " totuus" on oikeastaan epätotuutta kun se johdattaa ajatukset väärään suuntaan, siihen että geenien alkuperällä olisi tosiaan niin suuri merkitys. Ytimekkäämmin sanoen, miksi tehdä asiasta suurta numeroa? Kysehän ei ole tosiaankaan adoptiolapsista, heidät ovat jotkut toiset ihmiset saattaneet maailmaan, he saavat uuden perheen alkuperäisen tilalle.



Ymmärrän kyllä toistakin näkökantaa, juuri sitä että jos lahjasolun käyttö tulee vahingossa ilmi, se voi olla traumaattista lapselle (tai sitten ei!). En silti kauheasti siihen jaksa uskoa että tällainen " hirveän totuuden" paljastuminen olisi jotenkin olennaisesti asia joka saa nuoren etääntymään vanhemmistaan. Ainahan nuoret etsivät identiteettiään ja syyttävät ongelmistaan vanhempiaan. Näin ainakin itse olen tehnyt, ja vasta nyt kun olen itse äiti tajuan täysin miten kohtuuton olen ollut aikoinani.



Olen itse ajatellut jonkinlaista kompromissiratkaisua tällaisilla linjoilla. Kerron pojan ollessa ehkänoin 8 ikäinen kun näistä asioista tulee puhe, että hän on saanut alkunsa lahjasolun avulla, mutta korostan sitä että kyse on vain solusta ja että kyseessä on verenluovutukseen ym. rinnastettava lääketieteellinen asia. Kerron että solu on naiselta joka muistuttaa minua olennaisesti ja että se siis ihan hyvin periaatteessa olisi voinut olla minunkin soluni, jos munasarjani olisivat olleet terveet. Muutoin puhun siitä miten poika muistuttaa minua (aina löytyy yhteisiä piirteitä varmasti) ja minun sukulaisiani, enkä mitenkään ikinä lähde arvuuttelemaan tyyliin " kehenkähän sinä olet tullut" . Korostan kaikkea sitä hyvää mitä lahjasolun käyttö on tuonut muassaan, sitä että hän on erittäin terve eikä ollut vaarassa saada mitään vakavaa synnynnäistä vammaa, kuten minun soluillani olisi ollut mahdollista.



Kaikkiaan kun ajattelee, että tulevaisuudessa geenitekniikka kehittyy ja varmaan ihmisen geenejäkin tullaan (kaikesta vastustuksestakin huolimatta) muokkaamaan, ja että lapsettomuushoidot ja lahjasolujen käyttö lisääntyy paljonkin, tulee mieleen että geeneihin ja niiden alkuperään liittyvät mielikuvat väkisinkin muuttuvat niitä vähemmän korostavaan suuntaan. Monilla meidän lahjasolulapsistamme tulee olemaan lahjasolulapsia joille geneettinen alkuperä ei enää ole mikään erikoinen juttu!

Vierailija

Hei!



Olipa mukava, että löysin tämän keskustelun. Meillä on luovutusmunasolulla saatu lapsi, ja olen jonkin verran pohtinut näitä asioita.

Luovutussolun käyttöön kypsyimme epäonnistuneiden hoitojen aikana. Kun ajatusta oli vähän aikaa pyöritellyt, oli selvää, että lapsi joka kasvaa minun vatsassani ja on kiinni minun verenkierrossani on kyllä ilman muuta " minun" .



Kertominen on myös tärkeä kysymys. Minusta lapselle pitää kertoa, ja helpointa se kai on sitä mukaa kun " mistä minä olen tullut" -kysymyksiä alkaa tulla. Näin asiaa ei liity salamyhkäisyyttä, eikä lapsi hämmenny siitä, että ennen on puhuttu toisin, ja sitten paljastetaankin jokin " suuri salaisuus" kuten voi käydä, jos odotetaan lapsi varmasti ymmärtää ihan kaiken asiaan liittyvän.



Hämmästyn aina, kun lastamme sanotaan minun näköisekseni. Piirteiden yhteneväisyys on aika paljon katsojan silmässä, ja voihan ihan eri perheiden lapsetkin muistuttaa toisiaan.

Oman geeniperimäni jatkaminen ei minulle ole mikään murhe. Onhan se muutenkin niin onnenkauppaa, minkälainen lapsi omillakaan soluilla tulee. Se on kuitenkin minustakin mukavaa, että oman suvun ärsyttävyyydet eivät ainakaan geneettisesti lasta rasita.



Eniten minua on ehkä askarruttanut lapsen saamisen " oikeutus" , kun ikääkin ehti tulla jo. Tämähän ei sinänsä liity erityisesti lahjasoluun, vaan hoitoihin yleensä.



Kun katson lasta, niin kaikki isot ja pienet kysymykset alkuperään liittyen katoaa. Ainoa huolenaihe on olla riittävä siihen, että tuo suloinen olento aikanaan pärjää omillaan. Mutta se onkin sitten ihan eri ketjun aihe.



Vierailija


Eli sulla on musta hirveän hyviä ajatuksia/mietteitä. Varsinkin, jos olette päättäneet hankkia lapsia luovutetuilla sukusuluilla.



Mä olen taas äiti joka haluaa luovuttaa solujaa, kun aika on kypsä. Mä olen onnellisessa asemassa, olen saanut lapsia ja yksi potkii vielä mahassa. Olen ajatellut, että jos " mun munat" johtaa siihen, että joku saa vauvan syliinsä, niin autan.



Aviomieheni sanoja lainatekseni sanoisin teille, että isäksi/äidiksi on helppo tulla mutta on vaikea olla isä/äiti!!



Meillä on se tilanne, että minulla on lapsia edellisestä elämästä 2, joiden biologinen isä aviopuolisoni ei ole. Mutta esim tuohon ulkonäkö asiaan voin sanoa, että kaikki sanoo pojan olevan ilmetty isänsä!;o) Eli niitä yhtäläisyyksiä kaikki ovat löytävinään vaikka biologista yhteyttä ei ole. Eikä olla mekään kaikille alettu selittää, ettei poika ole biologisesti isänsä. Mitä se kelle kuuluu miten lapsi on alkunsa saanut? Pääasia että häntä rakastetaan nyt ja tässä.



Kertomista mekin ollaan mietitty. Mieheni on pojan ISÄ mut ei biologisesti. Toisaalta eihän sitä ole pakko kertoa jos ei halua. Lapselle on tärkeintä rakastava perhe, olivatpa ne biologista sukua tai ei. Toisaalta olisi hyvä kertoa, vasta tarpeeksi vanhana. Silloinkin korostaa että lapsi on aina TEIDÄN lapsi, sukujuurista huolimatta.



Me ei varmaan lopullista päätöstä olla vielä tehty kertomisen suhteen. Poika on nyt 2v.Meillä kun on tälläinen hassu perhe, tytöllä on välittävä/huolehtiva isä ja pojalla ei. Nyt mahassa on aviomieheni biologinen laspi. Silti kaikki lapset ovat meidän perheessä sisaruksia ja täysivaltaisia jäseniä.



Mä äitinä en usko että katuu sitä sukusoluilla hankittua lasta. Raskaus on keskimäärin 9kkta, se valmistaa ja kypsyttää yllättävän paljon. Ja onhan lapsi siteessä sinuun ensi hetkestä, napanuora yhdistää teidät. Sä olet lapselle heti se ÄITI joka huolehtii lapsesta 24h/vrk. kohdussa lapsi kuuntelee SINUN ääntäsi ja kehon ääniä..Lapsi synnyttyään juo SINUN maitoasi ja saa hoivaa. Lapsi juurtuu teihin. Ja te lapseen. Äidin rakkaus on jotain mitä ei käsitä. Se on niin suurta.



Ja noista sukulaisista ja muista sanoisin, että yhteneviä piirteitä kyllä mukamas löytyy, vaikka biologisesti niin ei olisikaan periaatteessa..JA eihän suvulle tarvii kertoa lapsen alkuperästä..Ainakin meillä juuri tänään pihalla yksi mummo selitti että poika on nin isänsä kopio, että ei voi isästä erehtyä!:o) Eli yhdennäköisyys on katsojan silmästä kiinni..



Mä ainakin toivon, että kun pääsen luovuttamaan solujani niin ne löytäisivät ihanat kodit ja vanhemmat!! Se joka kasvattaa mun muniksesta vauvan, on sen äiti. En minä. Mä olen siihen oman dna satsini antanut, mutta siihen mun homma loppuukin. Äiti ja isä ovat ne ketkä sitä solua rakastavat/hoitavat/kantavat..Ja toivon että minun solusta kasvaa iloisia onnellisia muiden lapsia!



En tiedä oliko tästä mitään apua, kuhan jotain kirjoitin..Keskustellaan lisää jos tahdot!



Hormoonihirviö ja himpula rv 34+

Vierailija

Meille oli alusta asti selvää, että asia tullaan kertomaan lapsille sitten kun he alkavat tällaisia asioista ymmärtämään ja kyselemään. Jos vanhemmat suhtautuvat siihen avoimesti ja luontevasti, se sama suhtautuminen välittyy lapsiin.



Jos jättää kertomatta, minusta ottaa hurjan suuren riskin. On hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa lapsi saa sen selville kuitenkin. Hän kuulee jonkun puhuvan ohi suunsa, hän löytää laatikosta lapsettomuushoidon papereita, hän huomaa koulun biologiantunnilla että hänen veriryhmänsä ei ole voinut periytyä isältä ja äidiltä tms tms. Miltä hänestä tuntuu silloin, jos tätä ei ole hänelle kerrottu? Pystyykö hän silloin suhtautumaan asiaan avoimesti ja luontevasti vai alkaako tästä joku alkuperä- tai identiteettikriisi? Pystyykö hän enää ikinä luottamaan vanhempiinsa, kun he eivät ole tällaistakaan asiaa hänelle, hänestä itsestään, kertoneet? Voisin kuvitella että murrosiässä tällainen tieto, joka tulisi muualta kuin vanhemmilta, olisi suuren kriisin paikka ja luottamuksen menetys tosiasia. Tai jos saisi tietää aikuisena, niin miten osaisi enää suhtautua vanhempiinsa? Säilyisikö välit yhtä lämpiminä kuin ennen? Entä jos jossain vaiheessa lapsi sairastuisi ja tarvitsisi vanhemmiltaan verta/luuydintä tms. ja sitten alkaisit kertomaan että syy miksemme sovi luovuttajiksi on se ettet ole geneettisessä mielessä meidän lapsi. Taitaisi olla melkoinen paukku. Entäs jos hän saisi asian selville vasta sitten kun vanhemmat on kuolleet? Ei se enää vanhempia haittaa, mutta kuka haluaa lapselleen sellaista?



Mä en kerta kaikkiaan _uskaltaisi_ ottaa sitä riskiä. Ihmiset luulevat että heidän salaisuutensa säilyy, mutta niillä on taipumus tulla julki. Ennemmin tai sitten myöhemmin.



Toisekseen, jos ei kerro, on pakko valehdella lapselle siinä vaiheessa kun lapsi etsii asioita jotka hän on perinyt itsellensä äidistä ja isästä. Se vaihe yleensä tulee, kun lapsi on hyvin kiinnostunut tällaisista asioista. Valinta on jokaisen oma, mutta minä en henk.koht. halua valehdella lapsilleni näinkin tärkeässä asiassa. Miten kertominen vahingoittaa lasta? Miten kertomatta jättäminen, jos hän saakin asian myöhemmin jostain tietää? Niitä minusta kannattaa pohtia.

Vierailija

Ei, ei ole tullut huonoja fiiliksiä. Meillä lapset tehtiin luovutussiittiöillä, joten lapset on geneettisessäkin mielessä kyllä minun lapsiani mutta geneettisessä mielessä eivät mieheni lapsia. Ei ole haitannut. Mieheni on se ainoa isä joka lapsilla on olemassa.



Epävarmuutta kertomisesta lapselle meillä ei ole! Ainoa mahdollisuus on kertoa. Lapsille asia ei ole ikinä ollut ongelma, kun se ei sitä ole vanhemmillekaan.



Ja kyllä, olemme osanneet iloita myös hyvistä asioista - lapset säästyvät miehen suvun riesoilta - taipumuksesta allergioihin, korkeaan veenpaineeseen ja nuorten miesten äkkikuolemiin. Salaa iloitsen myös siitä että anopin väkäleuka, joka näyttää vahvasti perityneen hänen tyttärilleen ja tytärtensä ja poikiensa tyttärille, ei tule meidän tytölle :D



Tuo viimeinen ajatuksesi geeneistä lähinnä materiaalina on meille ihan alusta asti ollut selvää. Johtunee osittain koulutuksestakin, kun olemme biologeja. Meille geenit ei ole mitään mystistä, vaan selkeästi rakennusainetta, jota voi tarvittaessa lainata ihan kuin naapurista sokeria jos teet kakkua ja sokeri on päässyt loppumaan. Leipomasi kakku on silti sinun eikä naapurin, eikös vaan :D



















Yorkistgirl

Me olemme mieheni kanssa myös lahjasolu vaihtoehtoa miettimässä, kun hänellä on huono siemen. Kuitenkin se lapsi jäisi yksin minun hoidettavaksi ja hän tekisi ainoastaan pakolliset asiat. Rakkautta tämä lapsi ei tulisi koskaan saamaan mieheni puolelta. En tiedä mitä tehdä. Auttakaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat