ÄITI ON NIIN TARPEETON, ETTÄ VOI PAINUA HELVETTIIN!

Vierailija

Siis nyt kyllä meni hermot! Poika 1v5kk on järjestelmällisesti hylännyt tämän äidin kun menin töihin 2,5kk sitten. Isi jäi pojan kanssa kotiin ja sen seurauksena äiti on ollut paska, huono ja täysin korvattavissa. Olen varmaan aiheuttanut pojalle jonkun sortin trauman, hylkäämiskokemuksen tai jotain? Töihin paluuni jälkeen, en ole saanut poikaa rauhoittumaan, en saa ottaa syliin jos jotain sattuu enkä saa nukuttaa illalla. Onpa kiva juttu. Miehellä olisi harrastuksia, mutta on vähän vaikea mennä minnekään, kun poika saa paniikkikohtauksen jos isi ei ole nukkumaan käydessä kotona. Tällöin poika huutaa, rimpuilee, itkee, haukkoo henkeä, puree, potkii, lyö, heittäytyy jäykäksi-sitten lötköksi jne. Nyt tätä jatkui tunti! Sitten mies onneksi lopultakin tuli kotiin! Tässä vaiheessa poika oli jo aivan puoli kuollut väsymyksestä, ja äiti aivan kuollut syyllisyydestä. Oliko työt nyt tän arvoista? Onko tän lapsen perusturvallisuus jotenkin vinksahtanut? Oon siis täysin epäonnistunut äiti.. En ole koskaan kuullu tälläisestä vastaavasta. Onko muut?

Sivut

Kommentit (27)

Vierailija

muilla lapset ei siis kiinny pääasialliseen hoitajaansa? Siis tarkoitan, että itse olin pojan kanssa kotona ekat 14kk ja sen jälkeen sitten vaihdettiin miehen kanssa osia. Oli selvästi pojalle kova paikka, mutta isin kanssa on mennyt hienosti. Äidin kanssa sen sijaan ei.

Vierailija

{{{haleja}}} Et sinä ole paska äiti. Paska äiti ei välitä, sinä selvästi välität. (Hokee kirjoittaja itselleenkin...)

Mieti nyt oikeasti sitä töissäoloa. En tarkoita, että heti pitäisi antaa periksi. Mutta mieti, mikä on tärkeää juuri nyt, ja kymmenen, kahdenkymmenen, viidenkymmenen vuoden kuluttua. Mieti, kuinka paha olo sinulla oikeasti on. Mieti, oletko mielestäsi oikeasti satuttamassa lastasi vai uskotko sydämessäsi tämän menevän ohitse. Jos pystyt tulemaan johonkin lopputulokseen, se antaa voimia tehdä sen, mikä on tehtävä.



t. 8

Vierailija

Kirjoituksesta sai ensin pikaluvulla sen kuvan että poika huutaa ja raivoaa koko illan isän perään, mut sitten myöhemmästä viestistä selvisikin ett kyse on vaan nukkumaanmenotaistelusta, eikö näin? No, ei todellakaan työelämästä tarvi luopua, jos lapsi yhdessä kohtaa rutiineja näyttää sulle mieltään. Hän haluaa näyttää sulle mieltään, ja täytyyhän sille nostaa hattua, ett hän saa purettua ulos pahan tuulensa. Sisäänpäin kääntyneempi saattaa hautoa pahaa mieltään vain itsekseen. En nyt jaksa pohtia miten tuosta nukkumaanmenosta saisi rauhallisempaa, kyl se siitä ajanmittaan, kaikki temput tuntuu esikoisen kohdalla, ett ne kestää ikuisuuden. Ei se oo sen arvoista, että otat noin valtavan määrän syyllisyyttä tuosta yhdestä asiasta. Sehän on toisaalta hienoa, että poika on noin kiintynyt isäänsä. Antaa tulevaisuutta varten hyvät eväät mieheksi kasvamiselle.

Vierailija

Minusta kuitenkin kuulostaa nimenomaan siltä, että sinä olet edelleen se " ykkösvanhempi" lapsen mielessä, koska osoittaa noin vahvasti mieltään juuri sinun poissaolostasi juuri sinulle. Se tuntuisi tarkoittavan vain sitä, että olet todella tärkeä ja lasta suututtaa, kun et olekaan enää aina läsnä.



Kuten joku sanoi, varmasti sitten kun tilanne tasaantuu ja lapsi huomaa, ettet ole häntä hylännyt, raivoaminen jää pois. Sanoo kyökkipsykologi. Ei tuosta nyt mitään ikuista traumaa luulisi koituvan, kun lapsi on kuitenkin isänsä hellässä hoivassa.



Meillä minä teen pääasiassa töitä (tosin kotona) ja mies hoitaa alle parivuotiasta lasta. Jos töitä on joskus liikaa, enkä ehdi antaa tarpeeksi ihan oikeaa huomiota lapselle, se kostautuu katkerana itkuna. Jos meidän ipana olisi temperamentiltaan toista maata, reaktio olisi varmasti raivoaminen.

Vierailija

Vierailija:

Lainaus:


muilla lapset ei siis kiinny pääasialliseen hoitajaansa? Siis tarkoitan, että itse olin pojan kanssa kotona ekat 14kk ja sen jälkeen sitten vaihdettiin miehen kanssa osia. Oli selvästi pojalle kova paikka, mutta isin kanssa on mennyt hienosti. Äidin kanssa sen sijaan ei.




Meillä myös poika kiintyi minuun hyvin voimakkaasti, ja vaikka menin töihin suunnilleen noihin aikoihin, niin edelleen olen hänelle ylivoimaisesti tärkein. minusta se on hienoa, vaikka kaikista ilmenemismuodoista ei toki olisi niin väliksi.



Samanlaisia raivoreaktioita tuli meilläkin tuossa iässä/vaiheessa ja tulee edelleen (lähes 2 v myöhemmin), jos olen liian vähän pojan kanssa - onneksi harvoin nykyään. En koskaan kohtauksen tullessa poistu pojan luota, odotan, että se menee ohi. Pojan on tiedettävä, ettei häntä kamalan raivon takia hylätä. Pysyn rauhallisena, ja sanon hänelle, että hänellä on paha olla ja se menee ohi. en korosta itseäni enkä rupea " lietsomaan" kohtausta millään lailla. Kun hän käskee minua pois, sanon hiljaa, että en mene. Nykyään hän kysyy miksi, ja sanon, että hän tarvitsee minua.



kohtauksen jälkeen poika on rauhallinen ja jotenkin seesteinen, ja sitten vaikka luetaan tuttua satukirjaa.

Vierailija

käyn ihan samoja tunteita läpi. En pysty niistä puhumaan kellekään. Kaikista tämä on huvittavaa ja hauskaa. Onpa tempperementtinen lapsi. Minusta tämä on kaikkea muuta. Koen sellaista syyllisyyttä ja epäonnistumista ja nimenomaan mustasukkaisuutta, identiteettikriisiä ja huonommuutta. Koen olevani maailman paskin äiti, saatanan huono. en pärjää oman lapsen kanssa. pelkään että pilasin kaiken. Menin töihin itsekkyyttäni ja nyt menetin sen mikä oli tärkeintä. kakkosvanhemmuus on jotain niin kamalaa, että en voi käsittää, miten miehet tätä kestää?



t.ap

Vierailija

Nyt kun lapsi on 4 v. niin minä olen läheisempi, mutta isä on numero 1. Meidän tyttö on hyvin temperamenttinen, että kai se luonne vaikuttaa tuossakin asiassa. Älä ota itseesi, mutta yritä enemmän viettää aikaa lapsesi kanssa.

Vierailija

Tosin meillä se on iskä, joka meni töihin. Oli työttömänä tytön ollessa 3kk- 11 kk. Nyt kun meni töihin, ei kuukauteen enää ole kelvannut mihinkään. Nukuttamaan mennessä tyttö saa kamalia raivokohtauksia, itkee, huutaa, jne. Muutamana iltana ollaan huudatettu tyttöä yli tunti, sitten on alkanut jo itsestä tuntua pahalta. :(



Luulen että tyttö vain purkaa ikävää, kun meillä iskä on ollut se, joka tyttöä on koko ajan leikittänyt ja viihdyttänyt, ja muutenkin hoitanut ihan täysin yhtä paljon kuin äitikin.



Ajan kanssa tämä toivottavasti menee ohitse, mies yrittää kovasti iltaisin olla tytön kanssa, ja illalla vain isä hoitaa tyttöä (en minä oikeastaan ollenkaan). Syöminen ja vaipan vaihto on pelkkää kiukkuamista iskän kanssa, mutta onnistuu, leikittämällä. Nukkumaan sen sijaan ei mies lasta saa...

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat