Väitän seuraavaa -kommentoikaa!

Vierailija

Väitän, että onnelliselle ja seesteiselle, rauhalliselle äidille syntyy onnellisia, seesteisiä, rauhallisempia ja terveempiä lapsia.



Väite on aika kova, mutta lukekaa myös perustelut, kiitos.



Olen seurannut läheltä kahdeksaa lapsiperhettä ja itselläni on pieni lapsi. Kolmella perheellä on erittäin paljon ongelmia ihmissuhteessa ja tämä perheen nainen -äiti- on kussakin kolmessa perheessä stressaantunut, elämäänsä tyytymätön ja ikävystynyt.



Näistä kolmesta perheestä kahdessa on kaksi lasta ja yhdessä yksi. Vanhemmat ovat väsyneitä ja kiukkuisia, ovat olleet sitä jo ennen lasten syntymää. On siis ihmissuhdeongelmaa, naisen alistamista ja muuta perin ikävää.



Ja näissä kolmessa perheessä lapset ovat aika kamalia, jos sen nyt suoraan sanon. Lapset ovat alati sairaina, he kiukuttelevat huomattavasti enemmän kuin muissa perheissä ja olivat vauvoina todella vaativia, itkuisia, takertuvia, stressaantuneita pikkuihmisiä.



Viidessä muussa perheessä asiat ovat toisin. Toki on väsymystä kuten lapsiperheessä aina, mutta pääasiat ovat kunnossa. Ihmissuhde toimii (yksi tosin yksinhuoltaja, mutta tyytyväinen niin) ja vanhemmat ovat onnellisia yhdessä. Näiden perheiden lapset ovat tyytyväisiä, iloisia naurusuita, leikkivät paljon, nukkuvat hyvin ja jo vauvoina olivat helppoja tapauksia.



Koska olen seurannut näiden perheiden elämää olen pakosti ruvennut miettimään, että asioilla on PAKKO olla yhteys. Niin ilmiselvä on ero noiden kolmen perheen hyvinvoinnin ja viiden muun perheen välillä.



Itselläni on onnellinen, naurava, tyytyväinen poika ja olen itsekin ollut tyytyväinen, seesteinen, rauhallinen ja iloinen odottaja ja äiti ja avovaimo.



KOmmentoikaa vapaasti, että mitä mieltä olette? Tuntuu kurjalle myöntää, että mielestäni varsinkin äidin murheellisuus, stressi ja ikävä olo jo odotusaikana on vaikuttanut lasten luonteeseen.



Äiti ja poika 8kk

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

mutta mäkin muistan yhden tututn joka odotus aikana joutui juoppoa ukkoaan metsästää baareista ja oli rauhatonta kotielämä ja kovin itkuinen vauva syntyikin. meillä kaikki oli hyvin odotus aikana ja tyttö oli helppo vauva.

nykyään tuppaan stressaamaan ja lapsestkin tullut vähän känkkärä,toisaalta kuuluu tuohon ikään...et nämä asiat voivat vaikuttaa vauvaan tietenkin,vaistoavat äidin mielialat mutta ihan suoraan noin ei voi päätellä.

Vierailija

mutta mun mielestä on ihan eri asia suhtautua lapseen arvostaen hänen henk koht ominaisuuksia kuin miettien sitä, miten lapsen saisi toimimaan vaivattomasti tai miten hänen " perimmäisesti pahat viettinsä" saisi tukahdutettua.



Lapsi oppii arvostamaan itseään äidin ja isän osoittaman arvostuksen kautta. Kyllä hän voi olla tosi kiltti ja ahkera partiolainen ja sillä lailla ansaita arvostusta. Ja ehkä sitten noin 30-40-vuotiaana herätä tajuamaan, että voi sitä ihan " omana itsenäänkin" tulla arvostetuksi. Ettei vain suoritusten kautta. Kyllähän älykäs lapsi hoksaa, millä tavalla miellyttää vanhempia - ennemmin tai myöhemmin.



Eihän fiksu lapsi halua " puoliväkivaltaisen" äidin tai isän halveksuntaa vaan hänen hyväksyntänsä - eli hän voi suorittaa vanhempiensa mieliksi lapsuutta. Ja tietysti vanhemmat voivat suorittaa vanhemmuutta samalla tavalla. Ilman, että lapsia tarvitsee kohdata ilman tätä ns rooliminää.

Vierailija

eli osaavat tunnistaa lapsen tarpeet useimmiten ja reagoivat niihin useimmiten " oikein" - siis lapselle ja itselle sopivalla tavalla, rauhoittavat lasta. Ja vaikka lapsi olisi temperamenttinen ja herkkä suuttumaan tms - äidin " sisäinen rauha" ja vaistomainen reagoiminen " oikein" (eli sopivalla tavalla) vähentää näitä arkisia konflikteja.



Ja kun näitä lapsia tapaa, he ovat jotenkin hirveän perusrauhallisia VAIKKA olisivat siis sähäköitä. Mutta heistä huokuu se, että heitä rakastetaan ja heidän äänensä kuuluu. He ovat aktiivisia ja tarkkaavaisia, " helpon" tuntuisia lapsia (vaikka toisenlaisella kohtelulla saattaisivat olla hermokimppuja).



Mutta sitten mulla on kavereita, jotka ovat aina olleet jotenkin hirveän sisäisen ristiriidan ja ahdistuksen vallassa. He suhtautuvat lapseen melko aggressiivisesti - tarpeettoman kovakouraisesti, nöyryyttävät huomaamattaan, miettivät rangaistuksia ja lapsen " tahdon nujertamista" enemmän kuin pehmeitä keinoja. Heidän mielestään lapsi on niin hankala ja mahdoton (jo ehkä synnytyslaitoksella). Ja he halveksuvat näitä ensimmäiseen skaalaan kuuluvia äitejä, koska he ovat liian pehmoja, eivätkä käytä rangaistuksia. Heidän suurin huolenaiheensa on siinä, miten lapsen saa mahdottoman vaivattomaksi ja huomaamattomaksi sekä omatoimiseksi.



Heidän lapsensa tuntuvat jo jo pieninä vähän surullisilta ja sisäänpäinkääntyneiltä, heillä on erilaisia pelkoja, valvomista ja muuta epäsäännöllisyyttä.



Jälkimmäiset äidit taatusti rakastavat lapsiaan yhtä paljon, mutta he eivät osaa vaistomaisesti toimia lapsen kanssa " oikein" tai sopivalla tavalla. Arkea sävyttää taistelun meininki. Näissä kodeissa on rasittavaa käydä, koska ilmapiiri on ahdistunut.



Ja muuten vielä: molemmat äitityypit ovat kavereina mulle yhtä rakkaita, ei se siihen vaikuta. Eikä tuossa ensimmäisessäkään lapset ole aina hyväntuulisia tai tottelevia. Ja heidänkin ryhmässään äidit voivat valittaa ja väsyä. Mutta se perusfiilis on tyystin erilainen.



Yleensä muuten tämän " hermostuneen" äitityypin oma äitisuhde on ollut hankala ja ristiriitoja täynnä. Joillakin äiti on suoraan sanonut rakastavansa siskoa tai veljeä enemmän. Joissakin tapauksissa äiti on ollut alkoholisti ja väkivaltainen, jopa mielisairas. En tarkoita etteikö huonon äitisuhteen saanut lapsi voisi sitten saada isältä tai mummolta toisenlaisen mallin rakkaudesta. Mutta tää on vain sitä, mitä olen kavereistani hoksannut. Ja se on tosi jännä juttu. Useimmat olen tuntenut noin 10-15v lähtien, joten tunnen ns taustat ja ihmiset aika hyvin.

Vierailija

Tottakai onnellisilla vanhemmilla on onnellisia lapsia. Pieni lapsihan oppii ilmeet, eleet, äänensävyt ja kaiken vanhemmiltaan. Jos äiti on aina naama mutrulla ja puhuu rumasti, ei hymyile lapselleen, on lapsella varmasti onnettomampaa elämää kuin lapsella, jolle puhutaan ja hymyillään. Jolle tehdään selväksi kaikki se rakkaus, mitä häntä kohtaan tunnetaan.





Tottakai asia on näin itsestään selvä. Ei sillä, etteikö onnellisilla vanhemmilla voisi lapset sairastaa, mutta perusluottamus ja tasapainoisuus kotona luovat pohjan lapsen minäkuvalle ja ihmissuhdetaidoille.

Vierailija

että KUKAAN ei olisi voinut pyydettäessä arvata väärin kuka oli kenenkin lapsi.



Yksi äideistä oli itse rauhallisuuden perikuva-hänen lapsensa oli maailman sympaattisin poika, joka oli tosi rauhallinen ja ihana



toinen äiti oli sellanen pirtsakka ilopilleri- hänen poikansa oli sellanen vili vilperi, joka otti iloisesti kontaktia kaikkiin ja oli tosi peruspositiivinen



kolmas äiti oli helposti räjähtelevä ja huutava ja kiroileva tyyppi- hänen poikansa oli sellanen häslääjä, joka yritti kaikin keinon saada huomiota (hyvällä ja pahalla) ja joka myös räjähti helposti ja silloin huusi ja kiroili ja haistatteli.





No joo, eihän tää ihan näin yksinkertaista ole, mutta totta kai perheolot vaikuttaa tosi paljon ja se millasen mallin saa kotoaan.

Vierailija

mun 5 vuotias on AINA ollu tosi aurinkoinen, positiivinen ja terve. VAIKKA viime aikoina tää meidän tilanne on alkanu vaikuttaa lapseenkin.



Olen kuitenkin koko ajan jaksanut huolehtia lapsen tarpeista ja rakastaa häntä, ehkä sillä on merkitystä.

Vierailija

hekin ovat yksilöitä. Jos lapsi on paljon itkevä pienenä ei se tarkoita, että hänestä tulee " epätyytyväinen" aikuinen. Miten muuten esim.

mielisairaiden lapsista voi tulla myös tasapinoisia aikuisia jne. Mielestäni aliarvioit yksilön kehitystä näkökannassasi kuten niin usein

mm. kasvatustieteellisen tiedekunnan luennoilla. Siis, jos lapsi esim.

on alkoholisti perheestä niin juoppohan siitäkin tulee. Raivostuttavaa.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat