Nautin äitiydestä kunnolla vasta nyt!

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Olen tässä miettinyt, että onko kohtalotovereita siinä suhteessa, että on alkanut kunnolla tykätä tästä äitiydestä nyt, kun vaavi on jo liki 10-kuinen. Mulla kyllä tuli jo synnärillä ihan heti se äidinrakkauden tunne ja ilo vauvasta, mutta ekat 3 kk on ihan sumuisia - en oikeastaan muista koko ajasta mitään. Yritin juuri muistella, että mitä ihmettä tein kaikki päivät käärön kanssa kotona, mutta en oikein saa mieleeni niitä muistoja. 4 kuukauden kohdalla alkoi jo huomattavasti helpottaa, puolvuotiaan kanssa alkoi olla oikeasti kivaa ja nyt kun poitsu on kymmenkuinen, on jo tosi hienoa! Taisin näin jälkeenpäin ajatellen kärsiä jonkinmoisesta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta tai ainakin alakulosta, mutta silloin ajattelin sen asiaan kuuluvaksi - niinkuin se kai jossain mielessä onkin. Nyt oon tyytyväinen, että jäin hoitovapaalle vielä loppuvuodeksi, ja saan nauttia pojan seurasta vielä pari kk lisää ihan kokopäivätoimisesti!



Mietin vaan, että onko paljon muita, jotka vois sanoa että ei oikeastaan tykänneet niistä ihan käärövaiheen ajoista? Vaikka poika olikin ihan suhtkoht tyytyväinen ja rauhallinen vauva, ei sairauksia eikä koliikkia yms. En ole koskaan kuolannut semmoisten ihan pikkuvauvojen perään ennenkään, eikä mulla ole puhjennut vauvakuumetta semmoisia nyyttejä katsellessa...



Nyt jopa mahdollista uutta raskautta miettiessä tuntuu siltä, etten jaksaisi sitä ekaa neljää kuukautta uudestaan. Valitettavasti pakettia ei kai saa kotiin toimitettuna mitenkään valmiimpana...? Aina sanotaan että se vauva on NIIN vähän aikaa pieni! Musta se aika kesti ja kesti.

Sivut

Kommentit (32)

Vierailija

Itkien olen täällä viestejänne lukenut...On nii-in helpottavaa huomata, ettei sittenkään ole yksin näine välillä synkkine ajatuksineen! Oikeasti aloin jo uskoa, että olen ainoa poikkeava äiti, joka ei osaa eikä jaksa nauttia tästä kuulemma niin nopeasti ohikiitävästä vauva-ajasta.



Meillä oli takana kolme vuotta lapsettomuutta ja hoitoja ennen poikamme syntymää. Raskaus oli hankala, jouduin saisrauslomalle jo puolivälissä ennenaikaisen synnytyksen uhan vuoksi. Synnytyksessä vuosin rajusti verta ja menin heikkoon kuntoon. Imetys ei ikinä onnistunut meilläkään ja koin siitä valtavaa syyllisyyttä, vaikka järki sanookin, etten voinut asialle mitään. maito ei ikinä noussut kunnolla ja pojan ollessa vajaa pariviikkoinen, se loppui kokonaan tiheästä imetyksestä ja pumppauksesta huolimatta.



Nyt poika on viisikuinen. Koliikki alkoi hänen ollessaan 1,5kk ja sitä jatkui n. 4kk ikään saakka. Poika on edelleen ns.vaativa vauva. Ei juurikaan viihdy yksin ja on helposti ärtyvä. Unirytmi päivisin on ennalta-arvaamaton ja iltaisin tahtoo itkeä väsymystään, muttei silti osaa nukahtaa. Yöt sentään nukkuu hyvin, yleensä. Paino on neuvolan mukaan notkahtanut liikaa alas ja poika pitäisi saada syömään enemmän. Sitä olen nyt yrittänyt toteuttaa vaihtelevalla menestyksellä.



Rakastan toki lastamme valtavasti, en ikimaailmassa luopuisi hänestä. Mutta välillä se jatkuva kitinä, syömis- ja nukkumisongelmat vievät voimat aivan totaalisesti. On aamuja, jolloin pelkään jo valmiiksi, mitä päivästä mahtaa tulla. meillä ei siis nousta iloisina ja odottavaisina uuteen päivään...Onneksi niitä parempiakin päiviä on ruvennut olemaan vähän enemmän.



Välillä mietin, mitä teen väärin, kun lapseni ei olekaan niin tyytyväinen kuin kaikkien tuttujeni vauvat tuntuvat olevan. Enkö osaa vastata pikkuisen tarpeisiin ja hän joutuu kärsimään takiani. Olenko sittenkin niin itsekäs ihminen, etten meinaa jaksaa aina tätä samana toistuvaa vauva-arkea kotona, vaan välillä jopa kaipaan töihin ja ihmisten ilmoille. Sain lapsen, jota niin valtavasti halusin, enkä silti nautikaan läheskään joka hetkestä...



Ilmoitin palaavani töihin ensi elokuussa. Järki sanoo, että heti äitiysloman loputtua ei kannata töihin mennä, vaikka välillä tämä kotona olo tökkiikin pahasti. Jaksan kuitenkin toivoa, että tämä arki helpottuisi ja katuisin, jos joutuisin palaamaan töihin ikään kuin kesken kaiken. Huonoina päivinä sitten pohdin, kuinka ihmeessä jaksan tätä sinne saakka...



Mutta olipa todella helpottavaa lukea, ettei olekaan yksin! Ja helpotti kyllä sanoa näitä omiakin ajatuksia ääneen. Voimia teille ihan jokaiselle!

Vierailija

Kirjoitin jo omia kokemuksiani aiemmin tähän ketjuun, mutta luinpa vielä sen jälkeenkin ilmestyneitä juttuja. Varsinkin tuo Tuulian viesti pysäytti, sillä itselläni oli töihinpaluusta vähän samanlaisia mietteitä. Alku oli siis hankalaa vähän nukkuvan (vuorokaudessa noin 10 h päikkärit mukaan lukien) ja useasti heräilevän pikku-allergikon kanssa. Aamut alkoivat aina viideltä.

Mutta nyt ensimmäinen täysi vuosi lähestyy, ja olen palaamassa töihin. Viimeiset pari kk ovat olleet helpompia, eli juuri oikeastaan siinä vaiheessa kun virallinen äitiysloma olisi päättynyt, alkoi helpottaa. Nyt minua tosiaan vähän harmittaa jo etukäteen lähestyvä töihinpaluuni, sillä juuri, kun äitiys on alkanut tuntua todella hyvältä, niin palaankin töihin. Kun vielä oli 2 kk töihinpaluuseen, mietin, jatkanko.. Mutta päätin sitten aloittaa töissä suunnitellut mukaisesti, mutta vuorojamme miehen kanssa sovitellen hoitopäivät jäävät lyhyenlaisiksi. Eli ehkä järjestelyssä lopulta kaikki voittavat, kun äiti saa kontakteja ulkomaailmaan, ja tehdä taas omaa mieleistä työtä, mutta paljon jää vielä aikaa taaperonkin kanssa. Ja onhan tosiaan sitten mahdollista käydä töissä, ja jos hoito esim ei alakaan sujumaan toivotulla tavalla, niin aina voi sitten palata hoitovapaalle, kunhan ilmoittaa tuon 2kk ennen. Hoitovapaan voi pitää kahdessa pätkässä. Tämä takaportti minullakin on mielessä. Niin, ja aina on se mahdollisuus, että uskaltautuu sen pikku-kakkosen odotukseen (jos siis onnistuu), ja on pian taas kotona. Hieman viisaampana, kun tietää, millaista se voi olla. Minulla oli kaveripiirissä vain kaksi vauvaa, vaikka vähän vanhempi, 31 v jo olenkin. Nuo molemmat olivat sellaisia yöt läpeensänukkuvia, tyytyväisiä, rauhallisia lapsia, jotka näpertelivät omiaan, kun heidän luonaan kävi kylässä. Toisin kuin meillä, kahvit saa laittaa ja juoda takuuvarmasti vauva sylissä ; ) lisäksi kumpaisellakin oli hyvät tukiverkostot (isovanhemmat, kummit) lähellä, jotka tarjosivat turvallista lastenhoito- yms apua. Itsellä nuo tukiverkostot ovat kaukana. Eli ehkä oli vähän epärealistinen tai siis yksipuolinen kuva vauva-arjesta, ja sekin lisäsi stressiä. Puhumattakaan siitä fiiliksestä, kun kaikki sanoivat, miten tämä on nyt sitä parasta aikaa, mutta itsestä ei todellakaan tuntunut siltä, vaikka rakkaus omaa lasta kohtaan tietenkin oli suurempaa kuin pystyi ennalta kuvittelemaan.

Mutta teille, joilla on pienempiä lapsia, niin voin ainakin omalta osalta sanoa, että meillä tilanne muuttui radikaalisti vauvan alettua liikkumaan noin 9 kk, ja sen myötä nukkumaan öitäkin ensinnäkin tunnin pidempään, ja vain yhdellä-parilla heräämisellä. Vaativa pikkumies toki on edelleen, mutta aivan ihana sellainen, riemuitsee uusista ulottuvuuksista hampaat vilkkuen ; )

Vierailija

Musta varsinkin jo vähän vanhempana äideiksi tuleville se suurin yllätys onkin itsensä kanssa oleminen ja itsensä kohtaaminen ja ajan pysähtyminen, ei niinkään vauva. Itse ainakin koin asian niin ensimmäisten kuukausien jälkeen. Varsinkin jos on ollut useamman vuoden töissä ja siihen päälle harrastukset plus muu sosiaalinen elämä ja sitten yht' äkkiä onkin kotona yksin neljän seinän sisällä pienen vauvan kanssa, niin onhan se järkyttävän iso muutos. Tästä puhutaan musta aivan liian vähän. Puhutaan vakavalla nimellä masennuksesta, muttei niinkään siitä isosta elämänmuutoksesta, mikä masennuksen tai ehkä oikeammin alakulon useimmissa tapauksissa aiheuttaa. Ymmärrättekö mitä yritän sanoa?

Vierailija

Ja tuon ajatuksen takia poden huonoa omatuntoa... Ihana lukea tällaistakin keskustelua, taitaakin olla aika tavallista tämä väsymys näihin ruusunpunaisiin vauvakuukausiin. Eihän tämä mitään hohdokasta ole vaativan vauvan kanssa, mutta en kuitenkaan vaihtaisi tätä arkea poiskaan. Kenenkään muun hoitoon en lastani antaisi (pitemmäksi aikaa kuin syöttövälit sallivat), joten elämä on nyt sitten tätä. Niinpä niin... Odotan myös niin kovasti, että vauvamme kasvaisi jo taaperoksi. Vauhdillahan tämä aika kuluu, vaikkakin illat kitisijän kanssa tuntuvat niiiiin pitkiltä.

Vierailija

Odotan siis esikoistani, viikoilla 33+6. Ja kauhulla odotan sitä aikaa kun lapsi on syntynyt.. Tätä lasta on toivottu kolme vuotta, lapsettomuushoidoilla loppujen lopuksi aikaan saatu. Raskaudesta en voi sanoa nauttineeni, silloin tällöin on hyviä hetkiä mutta myös niitä ikäviä. Eikä sekään että olisi fyysisiä vaivoja, henkisesti vetää vain niin tiukille. Ja kun koko soppaan lisätään miehen kriisi/parisuhdekriisi, on paha mennä sanomaan olevansa onnellinen. Masennusta on jo nyt, jota kovasti yritetään perheneuvolan ja neuvolan kanssa yhdessä parannella. Huonolla menestyksellä tosin. Mies yrittää olla tukena, mutta kun ei oikein sekään auta. Suurin pelkoni on, että tämä ahdistus ei katoa ollenkaan vauvan synnyttyä vaan vain pahenee.. Miten ihmeessä kykenen olemaan äiti lapselleni, jos jatkuvasti on näin huono olla? En voi itsekään sanoa ihastelevani toisten pikkuvauvoja älyttömästi, onhan ne suloisia..mutta eniten pidän sellaisista taaperoikäisistä jotka oikeasti tekevätkin jo jotain muutakin kuin nukkuvat ja olevat vain. Saa nähdä miten oman vauva aikani kanssa käy. Toivon hartaasti että masennus ei ainakaan tästä kovasti pahenisi, sillä sitten voi olla tosi raskasta koettaa jaksaa hoitaa lasta ja itseään.



mutta joka tapauksessa, todella ihanaa että joku avasi keskustelun tästä ja näin moni on siihen oman juttunsa liittänyt. Itsestäni on tuntunut jo näin etukäteen, että oon jotenkin epäonnistunut kun en odotakaan suurella innolla puhkuen vauva-aikaa ja nauti ja hölötä raskaudesta samalla tavalla kuin muut tuttavat..ja sillä tavalla miten kaikki mun odottavat tekevän. En mielelläni edes puhu koko raskaudesta kenellekkään, tulee vain ahdistava olo kun ihmiset utelee ja taputtelee mahaa että mites on mennyt, miten vauva voi. :( Joten tulee helpottunut olo kun voin lukea, että ei se kaikilla muillakaan ole sitä auvoa ja ihanaa. Ehkä me meen jo vähän ohi aiheesta, mutta anyway. Loi ainakin muhun toivoa siitä, että mäkin tästä suosta vielä nousen.



Quarra

Vierailija

Minulla on 10 kk vauva, jota rakastan mutta samalla on jotenkin niin raskasta. Olen 24 h vauvan palveluksessa, oma vapaus on menetetty. Se auttaa jaksamaan masentuneita hetkiä ja välillä niin tylsää arkea, kun tietää että lapsi kasvaa koko ajan, tämä ei ole mikään ikuinen vankeusrangaistus (siltä vauva-aika on välillä tuntunut).



Hassua että sitä on välillä niin alakuloinen, vaikka vauvan saaminen oli unelmien täyttymys - kävimme hedelmöityshoidoissa, ja paljon jo pohdimme sitäkin, että ehkemme ikinä saa lasta. kauhean tyhjältä tuntui ajatus lapsettomasta elämästä.



Nyt odotan innolla että lapsi kasvaisi, ja että saisin nukkua... kaikkein raskainta on ollut jatkuva yöheräily ja siitä aiheutunut unettomuus, välillä valvon yökaudet.



Välillä ärsyttää kun lukee vauvalehtiä ja kaikki on aina vaan sellaista auvoa. Olen kyllä itse tavannut muitakin äitejä joilla on ollut rankkaa. Jaksan ihmetellä miten jotkut jaksavat hankkia useampia lapsia! Meille ei enempää tule, emme kerta kaikkiaan mieheni kanssa halua enää kokea tätä vauvavuotta uudestaan...

Vierailija

Ihanaa, että kuulen muiltakin että on raskasta. Itselläni on nyt 5kk poika eikä varmaan " hankalammasta" päästä, nukkui ihan hyvin jne. mutta mua ahdisti tosi paljon olla kotona. Synnytyksen koin tosi voimakkaasti ja jäi vähän sellainen olo, etten enää haluaisi synnyttää. Nyt vasta ymmärtää senkin, että synnytyksen jälkeen ei heti ole kunnossa vaan kesti yllättävän kauan että oma elimistö toimi normaalisti. Alapää oli kipeä kauan ja kun oli tikkejä niin tuli tietysti ummetus ja väsyneenä istuin vessanpytyllä ja itkin kun sattui niin paljon eli nyt tuli todennettua mitä on lapsivuodeaika.



Alku kuukausista en muista yhtään mitään. Mietin just yks päivä, että mitä mä oikeastaan tein...



Mulla oli ihan selkeästi baby bluesia ja koin että musta ei ole äidiksi.

Kaikista raskainta on ehkä ollut se, että on oikestaan aika harva kenelle voi sanoa että ahdistaa, ja kaipaa sitä elämää mitä ennen oli. Monet ei halua jotenkin edes kuulla sitä, kun vauvat on niin " ihania" .



Nyt kun poika on 5kk, niin on toki helpottanut. Nyt on kuitenkin ollut se ongelma, että mies on paljon pois työn takia ja olen yksin kotona. Harvoin kukaan tulee käymään ja itse ei aina jaksaisi lähteä käymään vauvan kanssa muualla, kun se on aina sellainen operaatio. Raskauskilojakin jäi 10kg ja olin ihan normaalipainoinen. Koen että olen itsekäs kun mua ahdistaa se etten koe olevani omassa vartalossa ja vaatteet ei mahdu päälle ja on tympeää katsoa itseä peilistä.



Että tällainen vuodatus. Raskasta on ollut, mutta uskon että pikkuhiljaa helpottaa.

Vierailija

Kiitos kovasti ap:lle tästä avauksesta! Tälläisiä realistisia keskusteluja kaipaan kovasti tähän " vauva-arki on NIIN ihanaa, nauti nyt kunnolla" - propagandaan!



Meillä on todella ihana 7 kk ikäien tyttö,synnytys meni hyvin ja vauva on todella helppo. Meillä on nukuttu 4 kuukautta 10 tunnin yöunia ja päivälläkin kohtuulllisesti. SILTI tuntuu, että se hermostuneisuus, jännitys ja huoli alkaa vasta nyt helpottamaan. Suurin syy tähän on todennäköisesti vauvan vastasyntyneiden teholla vietetyt 5 ensimmäistä vuorokautta ja imetyksen täydellinen epäonnistuminen. Vauvalla oli tuiki tavallinen antibioottikuuri heti ekalla viikolla, mutta huoli ja murhe oli tietysti aivan valtava... Imetys epäonnistui, koska se oli minulle todellista tuskaa ja itkua, vauva sai suuhunsa enemmän verta kuin maitoa. 3 viikko jaksoin itkeä ja imettää, sitten päädyin antamaan maidon pullosta (puhuin varmaan neuvolan tädin kanssa joka päivä tuona aikana). Imetystukilistasta ja -ryhmästä ei ollut apua, sain vaan kauhean masennuksen imetyksen lopettamisen jälkeen, koska olin tietysti huono äiti, kun annoin vaan korviketta...



Joka tapauksessa, nyt alkaa helpottamaan! Tyttö on aivan hurmaava keimailija ja koko ajan läsnäolo lisääntyy. Odotan innolla puhumaan ja kävelemään oppimista.



Tästä asiasta pitäisi mielestäni todellakin puhua jo odotusaikana paljon enemmän ja laajemmin. Mutta ehkä neuvolajärjestelmän " hyssyttely" -linjaa kuvastaa paljon paljon tapaus, jossa neuvolapsykologi tyrmäsi masennuksesta selvinneen äidin ehdotuksen tulla puhumaan kokemuksestaan odottajille. Mielestäni kaikista näistä negatiivisistakin asioista pitäisi pystyä puhumaan odottajillekin niiden oikeilla nimillä, kaunistelematta, mutta myös antamalla toivoa. Elämä vauvan kanssa on yhtä vuoristorataa, välillä täyttä onnea, välillä syvää masennusta. Mutta kaikesta voi selvitä, puhuminen, kirjoittaminen ja vertaistuki auttavat hurjasti eteenpäin.



Paras lohdutukseni tuli neuvolatädiltä, kun hän lohdutti sanomalla, että olen kuitenkin maailman paras äiti omalle lapselleni.



Jaksamista ja onnen hetkiä kaikille äideille!

Vierailija

kommentoin vielä tuota " oman itsensä kohtaamista" . Ei se musta ole ollut vaikeaa, pikemminkin itsensä unohtaminen ja asettuminen 24/7 vauvan palvelukseen. Oma aika on todellakin kortilla, vaikka mies onkin tuossa vierellä. Vauva 8 kk ja nukkuu edelleenkin melko ennustamattomia päiväunia ja heräilee öisin milloin mihinkin.. Eli omaa aikaa ovat lähinnä ne vauvan unihetket jolloin pitäisi sekä tehdä kotitöitä, omia juttuja ja levätäkin.. Ei voi enää itsekkäästi tehdä yhtään mitään silloin kun huvittaa, vaan vauvan tarpeet menevät kaiken edelle.



t. Mauku

Vierailija

Vautsi vau, onpas paljon ihmisiä samoilla linjoilla. Kaikki minun tuttavani ja ystäväni sanoivat minulle vauvan ollessa ihan pieni, että nauti nyt näistä ajoista, pian se mennä viipeltää, etkä voi yhtään rauhoittua. Mutta kävi päinvastoin: pikkuvauva-aikana en rauhoittunut yhtään. Vauva nukkui säännöllisen epäsäännöllisesti, aina noitten kaikkien uniaikojen alarajan alle vuorokaudessa (alle 12 h jo ihan pienenäkin, vähennettynä nyt sentään eka kuukausi). Tuli koliikkityyppistä itkua, joka jatkui pari kuukautta. Syyksi lopulta paljastui allergiat, joiden johdosta siirryin tiukahkolle imetysdieetille, jota jatkui näihin päiviin saakka. Lapsi on nyt melkein vuoden! Ja viimeiset pari kuukautta olen nauttinut äitiydestä todella. Toki se pieni käärö oli suloinen, mutta aika sen kanssa (vielä vaativainen vauva) oli raskasta. Nyt ilomielin vietän ajat säntäillen tuon pienen elohopean perässä, kuin kannan itkevää pienempää vauvaa päivät läpeensä. Vaikka monet tuntuvat pitävän tätä vaihetta juuri vaikeana.

Joskus ostoskeskuksissa ihmettelen vauvoja vaunuissaan, äidit kahvittelevat, ja käärö nukkuu siellä (itse siis käyn lähinnä, kun mies on kotona vauvan kanssa). Meillä vauva ei tosiaan nukkunut pienenäkään vaunuissa, ja liikkuvissa rattaissa kyllä viihtyi. Mutta ei siinä olisi voinut kahvia nautiskella ; ) Paitsi ehkä take away-kahvin, sehän on uutisten mukaan muodissa nyt!

Nyt isompana voi jopa onnistua menemäänkin, kun tuo taapero tuntuu viihtyvän syöttötuolissa katsellen ympärilleen- ainakin sen ajan kun itse syö, ja jaksaa heilutella lusikoita ja ruokia..

Toivon pikkukakkosta, mutta tuo pikkuvauva-aika pelottaa jo ennalta...

Vierailija

lukea tämmöistä kun itsellä vähän samanlaisia ajatuksia. Kaverini kommentti kertonee aika paljon (vastauksena siihen kun kyselin että voiko 8-kuukautisella olla jo uhmaikä..): " Etkös kysellyt jotain samanlaista jo kun vauva oli 3-kuukautinen?" Niinpä. Täytyy myöntää että raskasta on ollut ja ehkä oma ikänikin jo vaikuttaa jaksamiseen, kun olen jo 37 ja tämä on esikoinen. Mutta olen silti urheasti herännyt joka yö imettämään pari kertaa yössä tähän asti, ja vasta nyt olen päättänyt aloittaa unikoulun. En ole yksinkertaisesti jaksanut aloittaa sitä aiemmin :(.



t. Mauku

Vierailija

Esikoinen oli kaikin puolin vaativa vauva lisäksi hän kärsi koliikista. Hänen kanssaan elo helpotti n. 6kk iässä, 1-vuotiaana oli jo suurimman osan ajasta kivaa ja 1,5-vuotiaana ensimmäisen kerran todella nautin yhdessäolosta. Eli minulla meni vieläkin pidempi aika sopeutumiseen:) 2-vuotiaana iski hirveä uhma, joka nyt lähemmäs 2,5-vuotiaana alkaa _kai_ pikkuhiljaa helpottaa, mutta tämä ei ole niin kuluttavaa kuin vauvavuosi, koska poika osaa jo puhua ja tiedän vähän paremmin, mistä päin tuulee.



Kuopus (nyt 8kk) on helppo vauva, tosin hänkin kärsi kovista vatsavaivoista/koliikista. Kun vatsavaivat helpottivat, olen nauttinut hänen kanssaan olosta täysin rinnoin, koko ajan enenevässä määrin, kun hän oppii uusia taitoja ja on enemmän " läsnä" . Olen tosi onnellinen siitä, että sain vielä kokea tällaisen helponkin vauva-ajan ja toisaalta tyytyväinen, että lapsista näyttää tulleen näin erilaiset (ja että luonteenlaatu meni tässä järjestyksessä; vaativa ensin ja sitten helppo, toisin päin olisi voinut olla ikävämpi).



Kakkosesta rohkaistuneena mietin joskus, minkälaisia ihania lapsia vielä saisimme miehen kanssa aikaan, mutta koska raskausajan ja vauvavuoden yli ei pääse hypättyä, taidan tyytyä näihin kahteen!

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat