Uskallatko myöntää, että edes joskus tekisi mieli läpsäistä lasta?

Vierailija

Täällä yksi.. ja huono omatunto. Ikinä en sitä ole tehnyt enkä aiokaan. Mutta väsyneenä meinaa vaan yksinkertaisesti hermo mennä ja mietin, että nyt kohta läppään ellei marina lopu. Itse olen nyt raskaana ja esikoinen on vasta 1,5 vuotta. Jonkinsortinen kausi on nyt päällä ja oon kyllä aika uupunut... Ikävää, että ajattelen edes tämmöistä :-( Itse kärsin lapsena fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, enkä ikinä, en ikinä, antaisi itselleni anteeksi edes pienintäkään lapsiin kohdistunutta väkivaltaa.

Kommentit (18)

täytyy myöntää, että kun 1-v menee vähän väliä räpeltämään pistorasiaa, eikä usko sanaa EI, niin lähellä on jonkinsortin napautus sormille... En ole vielä niin tehnyt, eikä välttämättä koskaan tarvitsekaan.



En minä p i e n t ä näpäytystä kuitenkaan minään kauheana rikoksena pidä. Muistan, että minua on joskus vähän tukistettu, eikä siitä mitään traumoja ole jäänyt... Ymmärrän kyllä, miksi asian kanssa ollaan niin tarkkoja; kuka sen rajan sitten osaa vetää, mikä on pientä ja " viatonta" , ja mikä ei.



Vaikea juttu.

Asia sovittiin lapsen kanssa ja myönsin tehneeni väärin. En kiellä lastani koskaan puhumasta tapauksesta ja kerromme ihan avoimesti miten hullusti meille on käynyt. Lapsi oppi tilanteesta, että vanhemmatkin tekee virheitä ja vanhemmankin tulee osata ottaa vastuu teostaan. Ei toistu tämä meillä. Onneksi meillä fiksu terveydenhoitajakin, joka puhui myös lapsen kanssa asiasta.

Tiedän ja näen että se on tosi väärin, mutta en tiedä mitä muutakaan olisin tilanteessa osannut tehdä. Yleensä on ehkä kiire jonnekin tai on useampia asioita mitä pitäis tehdä yhtäaikaa, ja lapset parhaansa mukaan hankaloittavat asioiden hoitoa esim sekottamalla, sotkemalla, huutamalla, kitisemällä jatkuvasti tai kiusaamalla toisiaan kun huomaavat et äiti on varattu! Eli kaaos päällä ja lapset ei usko sitten millään. Itselläni vielä toi tahallinen huutaminen ja mölyäminen ylittävät ärsytyskynnyksen helposti. Olen kyllä välillä onnistunut em. tilanteissa toimimaan jotenkin toisin ja välttänyt tilanteen ryöstäytymisen käsistäni - ja silloin olen tosi tyytyväinen itseeni kun olen säilyttänyt malttini tai edes kärsivällisyyteni. Ollaan inhimillisiä kaikki, yhden kanssa vielä saa asiat sumplittua mutta kun on useampia niin homma ei ole helppo, ellei ole hiukan flegmaattisuutta veressä.



Kunpa vaan löytäisin niitä keinoja toimia toisin! No jäähy on ainakin hyvä, mutta aina ei ole aikaa ja jaksamista paneutua perinpohjaisesti kasvatustyöhön kun jäähyt ym. rangaistus toimen piteet vaatisivat läsnäoloa ja paneutumista sekä muiden hommien syrjään laittamista.

Näistä tulee myös äärimmäisen huono omatunto, eikä lohduta, etten koskaan tartu lapseen. Tuntuu nimittäin kohtuuttomalta, että pieni joutuu näkemään ja kuulemaan äidin raivoamisen :( Eihän raukka voi ymmärtää syytä (ja yleensä syy onkin huono, väsymyksestä johtuva).

läpsäisyä tai napsautusta? Tai jos kerran on niin käynyt niin miten voit olla varma ettei enää koskaan? Hyvä juttu on käsitellä asia lapsen kanssa ja pyytää anteeksi, mutta mitä sitten jos tietää ettei voi olla varma ettei tapahtuma uusiutuisi?



Ja onko niin paha jos joskus antaa luunapin tai tukistaa, jos muuten hoitaa lapsia hyvin?? Olen nähnyt ja tiedän nykypäivänäkin äitejä jotka antavat lapselleen pienen fyysisen kipua tuottavan rangaistuksen kuten em. mutta enpä tapaa heitä täällä vastailemassa. Eikö uskalleta kuitenkaan tunnustaa vai eivätkö palstaile täällä?



Kyselen vain keskustelua herättääkseni ja kasvaakseni vanhempana ja äitinä? Vatsailkaa, perustelkaa - ja asiallisuutta, että ihmiset uskaltavat olla rehellisiä!


Meilla on kaksi lasta, joista isompi on aina ollut " helppo" . Tämä toinen sitten onkin aivan toista maata, huutaa kuin palosireeni jos on nälkä, väsy, kylmä, kuuma, tylsää, ei saa lelua, saa väärän lelun, lelu on väärän värinen, aurinko häikäisee, kuu ottaa silmiin tai Saturnuksen renkaan on vinossa. Ihan mikä vaan kelpaa syyksi kaameaan rääkymiseen. Sitä kun aikansa kuuntelee niin raivostuttaa niin että otsasuonet meinaa ratketa.



Silloin olen miettinyt että en enää ihmettele miksi joskus lapset joutuvat väkivallan kohteiksi aivan tavallisissa perheissä. Se jatkuva huuto käy jonnekin syvälle aivojen alkukantaisimpiin osiin ja tuo luolamiehen nykyihmisessä esiin.

Voitte uskoa, että tuli paha olla pienen puolesta, joka ei tietenkään ymmärrä miksi äiti on yhtä äkkiä paha. Tietysti pyysin heti anteeksi ja pusutin ja halasin, mutta paskasti tein ja sen myönnän. En ikinä enää halua tehdä samaa enkä tee.



Nykyään jos pinna meinaa katketa niin ei tarvi kuin miettiä sitä yhtä kertaa ja jo sydämen täyttää pelkkä hellyys pientä ja avutonta lastani kohtaan. En ikinä halua, että hänen tarvitsee pelätä äitiä! Äitihän on se, joka suojelee kaikelta, tai ainakin yrittää.

Itseäni on lapsena kuritettu ja tukistettu, kämmentä, vitsaa ja remmiä on tarpeeksi viljelty.

Keskustelin äitini kanssa vähän aikaa sitten kun hän sanoi että nykyajan lapset ja nuoret ovat hulttioita kun ei ole rajoja pidetty. Sanoin kyllä että rajoja pitää pitää mutta väkivaltaa ei saa käyttää ja että on rikos jos lasta lyö. Jäi vähän miettimään asioita, toivottavasti.

Meidän lasta ei lyödä, teki mitä teki. Pitää aina löytyä joku muu keino.

puhua tuosta ajatuksestasi jollekkin läheiselle ihmiselle tai vaikka neuvolassa kertoa ja puhua asioista.ymmärrän hyvin että kun on tosi väsynyt saattaa ajatukset olla aika kauheitakin,mut yleensä kannattee purkaa ajtuksia ennen kuin on liian myöhäistä.(olen katsonut joskus televisiosta ohjelman jossa käsiteltiin pieniin vauvoihin kohdistuvaa väkivaltaa ja se oli tosi kauheaa,enkä voinut ymmärtää miten joku voi lyödä pientä!)toivottavasti teillä sujuu kaikki hyvin ja voimia:)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat