Oletteko te samanlaisia kuin omat vanhempanne?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?



Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä - ja että se (kyseenalaistaminen / irtautuminen vanhemmista) on täysin normaalia?



Eikö teitä kiinnosta (edes vähäsen? Edes alitajunnan tasolla pikkuisen ;0)?) oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat - ei teidän oman minuutenne jonkinlaisina jatkeina? (Anteeksi tuo " minuuden jatke" - kohta, sen paremmin en osannut sitä ilmaista mitä tarkoitan. Sitä ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukkaavaksi ilmaisuksi!) Ehkä se mitä yritän hakea takaa, on ajatus siitä, että LIIAN vahva kasvatus ja ohjailu vanhemman taholta saattaa kuolettaa lapsesta / nuoresta aikuisesta pois kaiken uskalluksen, kaiken oman ajattelun ja pyrkimyksen etsiskellä omaa totuuttaan - omaa tietänsä tässä moninaisessa maailmassa. Ja juuri tätä " suden kuoppaa" aion omassa kasvatuksessani kaikin keinoin yrittää välttää.



*Ihmetellen täällä* Uppis

Sivut

Kommentit (18)

Vierailija

moomax:

Lainaus:


Huolestuisin, jos ei kyseenalaistaisi. Se on tarkea osa kehitysta oikeaksi aikuiseksi. Samoin kuin se, etta se mustavalkoisuus lievenee sitten parikymppisena. Ehka siksi minusta kovin tuomitseva uskonnollisuus on niin vastenmielista, koska se (aikuisessa) muistuttaa tuota teini-ian kapinaa.




Vaan entä jos ei niin käykään? Miksi siitä pitäisi huolestua? Onko jotenkin huonompaa, jos lapsi kulkee tasaista tietä ja ajattelee kuten vanhempansa? Ei kai nyt kapinoinnilla kuitenkaan ole mitään itseisarvoa, ikään kuin sellaisen läpikäynyt olisi jotenkin hienompi ja arvokkaampi ihminen?



Vierailija

Minussa on paljon samoja piirteitä kuin vanhemmissani. Luonnollisesti, olenhan elänyt heidän kanssaan suurimman osan elämästäni ja senkin jälkeen kun muutin kotoa pois, he ovat olleet minulle tärkeä ja iso osa elämääni. En kuitenkaan ole mikään vanhempieni peili. Vanhempani ovat opastaneet minua kriittiseen ajatteluun eivätkä ole missään vaiheessa vaatineet, että minun pitäisi omaksua täysin samat arvot ja ajatukset kuin heilläkin on. Tai en ole ainakaan huomannut, että olisivat moista vaatineet. :) Ajattelemme monistakin asioista eri tavalla ja minun nähdäkseni kunnioitamme toisiamme sellaisina kuin olemme.



Minä toivon, että onnistun yhtä hyvin omien lasteni kanssa. Toivon, että he oppivat ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan myös sen, mitä me vanhemmat heille sanomme. En halua, että lapseni uskoisivat sokeasti, että minun elämäntapani on se paras ja oikea. Se on sitä minulle, mutta he eivät tosiaankaan ole minun jatkeitani siinä mielessä, että se olisi paras myös heille. Totta kai minulla on toiveita siitä, millaisia lapsistani tulisi kasvaa, mutta yritän jo nyt pitää mielessä sen, että heillä on oikeus olla toisenlaisia. ;) En esim. toivoisi lapsistani kristittyjä, mutta jos he sen uskonnon itselleen päättävät valita, no, se on heidän valintansa. En aio pitää lapsiani erossa kristinuskosta vain siksi, etten itse pysty allekirjoittamaan sen kaikkia oppeja. Ja sama koskee kaikkia muita uskontoja. Ja vaikka kasvissyöntiä tai homeopatiaa. Mutta totta kai toivon, etteivät lapseni käännä selkäänsä kaikelle sille, mitä minä pidän tärkeänä, vaan että he oppisivat kunnioittamaan pitkälti samoja arvoja kuin minäkin.

Vierailija

Vastailen nyt näihin kysymyksiini itsekin.



Samanlaisuudesta..

Itse olen lähempänä isääni kuin äitiäni - mutta en samanlainen isänikään kanssa. Äitini on viimeisen päälle realisti, matemaattisesti ja " laskelmoivasti" lahjakas. Hän elää tätä elämää ensisijaisesti järjellä - ei niinkään tunteella, ja hän olisi varmastikin halunnut kasvattaa minusta sellaisen aikuisen jolla olisi ensisijaisesti mm. raha-asiat kunnossa, arvostettu ammatti (ja työ) ja pintapuolisesti " kulissit kunnossa" . Itse priorisoin tunteella elämistä, omia haavemaailmojani ja sitä, että olen sisäisesti " ehjä ihminen" - joskus jopa kodin siivoamisen tai laskujen maksamisen (ajallaan) kustannuksella ;0). Onneksi meillä mies on hyvä (ja innokas!) hoitamaan nuo " maalliset" jokapäiväiset, juoksevat asiat =0).



Mitä vastaan kapinoin..?

Juuri sitä vastaan, että " kulissit on pystyssä" vaikka oman henkisen kehityksen kustannuksella - ajatusmallia. Halusin pitää kiinni oikeudestani mietiskellä ;0). Minä en ollut (ulospäin) hankala murrosikäinen, vaikka pään sisällä kuhisikin.. tai no, ehkä siinä mielessä hankala, etten kerinnyt kaikelta mietiskelyltäni toimimaan muita asioita. Minua ei siis saanut siivoamaan huonettani tms. triviaaliksi katsomaani asiaa sillä hetkellä, kun äitini niin halusi ;0).



Lasten erilaisuudesta (vanhempiinsa nähden)..

Samaa mieltä olen kuin Morre - eli suorastaan ODOTAN sitä aikaa, että minun oppini / tapani toimia kyseenalaistettaisiin lasteni taholta. Taidan olla masokisti, mutta ajattelen sen niin, kuten kosmomammakin viisaasti sanoi, että siinä piilee suuri mahdollisuus myöskin minulle vanhempana oppia. Lisäksi minusta on mukavaa käydä tämän tyyppisiä arvokeskusteluita erilaisten ihmisten kanssa - omien lasteni kanssa varmastikin vielä oikein eritoten, sillä onhan siinä mukana vahva motiivi auttaa lasta itseään hahmottamaan tämän maailman monimuotoisuutta - ja muodostamaan niitä OMIA mielipiteitä. Koetan varoa kuitenkin puhumasta siten, että " tämä on nyt sitten ainoa totuus" - vaan pikemminkin siten, että " näin minä sen olen itsekseni ajatellut" =0).



Tämä vanhemmuus on varsin vaikea " taitolaji" ;0) - niin helposti, ja niin monella eri tavalla voidaan mennä metsään. Esimerkiksi omassa ajattelussani (kasvatusmallissani) piilee se vaara, että olen liiankin irrallinen ja häilyväinen - ajatuksistani ei saa otetta, ja lapsi saattaa kokea jääneensä ikäänkuin " tyhjän päälle" ilman tiukempaa ohjausta. Tai sitten hänestä tulee LIIANKIN avoin kaikelle - vailla kykyä suojata itseään potentiaalisesti haitallisilta vaikutuksilta =0(. Niimpä niin, kaikkia suden kuoppia lienee mahdotonta osata välttää. Ehkä paras malli on se, että rakastaa tarpeeksi, ja mukauttaa kasvatuksellista " linjaansa" sen mukaan mitä eteen tulee - ja keskustelee lapsen kanssa kaikesta. Yhdessä siis opetellen. On ihminen ihmiselle, vanhempi lapselle.



Haasteellisia aikoja tässä siis eletään nyt - ja tulevaisuudessa =0).



Vierailija

Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?



**En. Arvomaailma on aika lailla sama, melko idealistinen: tasa-arvoa, luonnon arvostusta, muita pitää kohdella hyvin jne., minä olen vain idealistisempi. Vanhempani kuuluvat kirkkoon, minä en. Politiikassa olen ehkä enemmän vasemmalla kuin vanhempani, en tosin ole varma.





Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?



**Urautunutta ajattelua, pitää olla kuten kaikki muutkin. Oma kapinani oli murrosiässä lähinnä ajatuksen tasolla ja sitä että vastustin yleistä teinien tapaa elää. Vasta muutettuani pois kotoa kokeilin muunkinlaista elämää kuin istua kiltisti kotona lukemassa - siis perinteistä opiskelijaelämää: bileitä, baareja, opiskelua.





Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä - ja että se (kyseenalaistaminen / irtautuminen vanhemmista) on täysin normaalia?



**Tietysti. Toivon vaan, ettei lapsesta tule kauheaa materialistia (se kun on aika lailla meidän elämänkatsomuksen vastakohta), vaan arvostaisi elämässään muita asioita enemmän. Tulevaisuuden muodista ja musiikistahan ei tiedä, mutta jos mitään kovin ihmeellistä uutta ei tule, niin näissä asioissa meitä vastaan joutuu kapinoimaan jakkupuvulla ja iskelmillä. Pelottavaa.





Eikö teitä kiinnosta oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat?



**Kyllä, siksi aioinkin suosia monissa suhteissa samaa tapaa kuin millä minut on kasvatettu. Meillä ei kotona puhuttu uskonnosta eikä politiikasta juurikaan, eli itse sain (ja jouduin) tiedon hakemaan ja mielipiteeni muodostamaan ilman minkäänlaista painostusta. Itse aion kertoa kysyttäessä, mutta painottaa sitä että monet muut ihmiset ajattelevat eri tavalla. Se kyllä ärsytti, ettei kotona aihnäitäaiheita oikeastaan koskaan käsitelty, sen aion tehdä eri tavalla. En siis pidä mitään aihetta pannassa.



Vierailija

Mircos:

Lainaus:


Vaan entä jos ei niin käykään? Miksi siitä pitäisi huolestua? Onko jotenkin huonompaa, jos lapsi kulkee tasaista tietä ja ajattelee kuten vanhempansa? Ei kai nyt kapinoinnilla kuitenkaan ole mitään itseisarvoa, ikään kuin sellaisen läpikäynyt olisi jotenkin hienompi ja arvokkaampi ihminen?




Ihmisen normaaliin psykologiseen kehitykseen kuuluu erilaisia itsenäistymisvaiheita kuten varhaislapsuuden uhmaikä, toinen uhmakausi noin 5-6-vuotiaana ja nuoruuden murrosikä. Eri ihmisyksilöt toki käyvät läpi näitä vaiheita eri tavalla uhmaa ilmaisten. Toisen " kapina" voi jäädä lähes huomaamatta, kun taas toisen murrosikä helisyttää ovia ja ikkunoita. Vääristymistä on, jos itsenäistymiskehitys puuttuu kokonaan.



Varsinkin nuoruusiässä (murrosiässä) nuori hakee omaa identiteettiään, ja usein tämä prosessi käydään läpi kyseenalaistamalla vanhempien arvot ja auktoriteetti. Kysymykseen " Kuka minä olen?" voi aloittaa etsimään vastausta myös siitä, olenko samanlainen kuin vanhempani. Itsenäistymiskehityksen tulos voi olla aivan hyvin myös se, että nuori kokee vanhempiensa arvomaailman omakseen.



Kapinoinnilla sinänsä on nimenomaan itseisarvo osana tavanomaista itsenäistymisprosessia, mutta ei se tai sen puuttuminen tee kenestäkään hienompaa tai arvokkaampaa ;D.

Vierailija

uppo-nalle2:

Lainaus:


Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?




En tismalleen. Vanhempani (erityisesti aitini, isa on aina ollut jonkinlainen sivuhahmo kotona, ainakin mita kasvatukseen tulee...) ovat hyvin tavallisia sotavuosien maalaislapsia, jotka kasvatettiin selkasaunoilla ja yhteison kontrollilla. Ei poikkeavan julmasti, mutta aika autoritaarisesti.



Itse en ole ottanut kaikkea sita miellyttamisenhalua ja sosiaalista painetta niskaani. Jonkin verran kylla, suurta paheksuntaaa en mielellani hanki. jos se ei ole todella sen arvoista. Elamankatsomuksessa tarkein ero on uskonto, vanhempani ovat tapauskovaisia, mina (lahinna) agnostikko.



Hyvaa, ja onneksi minuunkin tarttunutta, on yleinen ihmisten kunnioitus, luottamus ja halu auttaa apua tarvitsevaa.



Lainaus:

Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?




Minulla oli hyvin helppo murrosika, lahinna kapinoin itsestaanselvyyksina otettuja asioita vastaan. Kyseenalaistin vahan kaikkea, mutta lahinna ajatuksen tasolla. Ja tietysti pukeutuminen oli ... aika erikoista.



Lainaus:

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä - ja että se (kyseenalaistaminen / irtautuminen vanhemmista) on täysin normaalia?




Huolestuisin, jos ei kyseenalaistaisi. Se on tarkea osa kehitysta oikeaksi aikuiseksi. Samoin kuin se, etta se mustavalkoisuus lievenee sitten parikymppisena. Ehka siksi minusta kovin tuomitseva uskonnollisuus on niin vastenmielista, koska se (aikuisessa) muistuttaa tuota teini-ian kapinaa.



Lainaus:

Eikö teitä kiinnosta (edes vähäsen? Edes alitajunnan tasolla pikkuisen ;0)?) oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat - ei teidän oman minuutenne jonkinlaisina jatkeina?




Kiinnostaa. Tosin yhteiskunnassa elamiseen tarvitaan myos jonkinlaista kasvatusta, tai muuten se tulee sitten kovimman kautta isompana. Toivottavasti onnistun tasapainoilemaan silla nuoralla, joka takaa lapselle suhteellisen helpon ja realistisen suhteen muuhun maailmaan ja toisaalta ei tukehduta hanen yksilollisyyttaan eika aivopese ajattelemaan samalla tavalla kuin mina.

Vierailija

Kiitokset hauskasta kysymyksestä.



uppo-nalle2:

Lainaus:


Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?




Molempien vanhempien kanssa arvomaailmamme ovat lähentyneet, mutta isän kanssa ymmärrämme toisiamme paremmin.



Äidin elämänkatsomus on aika kaukana omastani, ja sen ymmärtämistä vaikeuttaa vielä sekin, että hän pysyy järkähtämättä omassa kannassaan - ei jousta senttiäkään. :D Mutta työstän ajatusta siitä, että toista ihmistä ei voi muuttaa, vain itseään voi.



Äitini on jalat maassa, minulla pää tukevasti pilvissä. Yritän äidin kanssa kommunikoidessani hilata itseäni maan pinnalle, mutta aina kun sieltä suunnasta tulee joku yltiörealistinen " no olisihan se nyt pitänyt arvata" -tyyppinen kommentti, karkaan takaisin pilvilinnani reunalle.



Lainaus:


Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?




Kaikkea, mitä äiti edusti. Olimme kuin yö ja päivä, nyt jo ehkä aamuyö ja keskipäivä. Minulla oli auktoriteettikammo ja valtava oman tilan tarve, ja näitä molempia loukattiin mielestäni räikeästi. :)



Lainaus:

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä - ja että se (kyseenalaistaminen / irtautuminen vanhemmista) on täysin normaalia?




Olen tästä erittäin tietoinen, ehkä vähän liiankin. Ehkä raskausaika on jäänyt minulle hieman etäiseksi sen takia, että en koe synnyttäväni itseni jatketta, vaan tiedostan hyvin selkeästi, että kohta perheeseeni liittyy " pieni tuntematon" . Uusi ihminen, kokonainen persoonallisuus, jolle olen toki antanut joitakin geenejä, ja jonka eteen olen valmis tekemään kaikkeni, jota tulen rakastamaan enemmän kuin ikinä koskaan ketään missään, mutta joka on jo monella tasolla valmis. Ja jolle valitettavasti pystyn järjestämään paljon kaikenlaisia ongelmia ja traumoja. Kyllähän lapsi fyysisesti tulee minusta, mutta hän ei ole minä.



Lapsen saanti on ihanaa, mutta onhan se myös hiukkasen pelottavaa... Me emme omista lapsiamme, mutta kannamme silti valtavan vastuun. Odotan valtavan jännittyneenä tämän uuden ihmisen tapaamista. Ja olen ihan varma, että hän opettaa minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.



Lainaus:

Eikö teitä kiinnosta (edes vähäsen? Edes alitajunnan tasolla pikkuisen ;0)?) oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat - ei teidän oman minuutenne jonkinlaisina jatkeina?




Mikään muu ei voisikaan olla tärkeämpää... Koen tämän valtavana kunniatehtävänä (oppia tuntemaan lapseni persoonana) ja vastuuna. Inhosin sitä, jos minusta puhuttiin läsnäollessani, että olen äidin näköinen tai luonteeltani kuin isä. " Kun minä olen minä, ja sillä siisti" , ajattelin.



Ei silti, onhan se varmasti valloittavaa löytää lapsesta piirteitä itsestään ja rakkaastaan. Rakkauden hedelmä - mutta silti yksilö.





Vierailija




En ole kuin vanhempani. Heille oli aina tärkeää sopia muottiin. Minä sitten, joskus liiankin kanssa;) koitan olla olematta muotissa. Kyseenalaistan asioita ja analysoin syitä ja tunteita ihan liiankin kanssa. Vanhemmillani oli siinämielessä helpompaa, että heillä oli takaraivossa iskostettuna mikä on ok ja mikä ei ja niitä asioita heidän ei tarvinnut edes itselleen perustella. Kirjoitan oli-muodossa, koska keski-iän myötä kumpikin on muuttunut. Nykyään he ajattelevat asioista toisin ja toimivat muotista välittämättä.



Nuorena kapinoin juuri tuota muotti-mallia vastaan. Siitä miten pitää olla, ajatella, käyttäytyä, nayttää.... Ja se nyt ei meinaa sitä että olisin ns haistattanut paskat kaikille. Vaan kun koulussa opetettiin teitittelyä esimerkiksi vanhempia ihmisiä kohtaan, minä päätin etten teitittele ketään. Enkä edelleenkään teitittele. Minusta se on jäänne eriarvoisuudesta sosiaaliluokkien välillä. Tällaisia tapa tavan vuoksi asioita kapinoin.



Omatkin lapset tulee kapinoimaan. Toivon että saan hivutettua heillle oman ajattelemisen kykyä, että ei tarvitse hypätä katolta jos naapurin ville hyppää. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Vierailija

uppo-nalle2:

Lainaus:


Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?



Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä - ja että se (kyseenalaistaminen / irtautuminen vanhemmista) on täysin normaalia?



Eikö teitä kiinnosta (edes vähäsen? Edes alitajunnan tasolla pikkuisen ;0)?) oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat - ei teidän oman minuutenne jonkinlaisina jatkeina? (Anteeksi tuo " minuuden jatke" - kohta, sen paremmin en osannut sitä ilmaista mitä tarkoitan. Sitä ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukkaavaksi ilmaisuksi!) Ehkä se mitä yritän hakea takaa, on ajatus siitä, että LIIAN vahva kasvatus ja ohjailu vanhemman taholta saattaa kuolettaa lapsesta / nuoresta aikuisesta pois kaiken uskalluksen, kaiken oman ajattelun ja pyrkimyksen etsiskellä omaa totuuttaan - omaa tietänsä tässä moninaisessa maailmassa. Ja juuri tätä " suden kuoppaa" aion omassa kasvatuksessani kaikin keinoin yrittää välttää.



*Ihmetellen täällä* Uppis




Tavallaan olen hyvin erilainen. Kumpikaan vanhemmistani ei ole muslimi.

Hassua kyllä juuri muslimiksi tuloa teki minusta paljolti sellaisen jollaiseksi vanhempani toivoivat minun kasvavan (tosin toivoivat pakettia ilman sitä huivia...). Jos en olisi kääntynyt minusta olisi varmasti tullut jotain ihan muuta.



Toisaalta eivät vanhempanikaan edelleenkään ole vakaumuksellisia kristittyjä vaan jonkinlaisia tapaluterilaisia agnostikko-panteisteja tai jotain siihen suuntaan. Eivät osaa itse määritellä eikä edes kiinnosta.



Olen tullut ajatelleeksi mutta rukoilen ja teen parhaani ettei niin tapahtuisi.

Vierailija

Siis Uppis, joka ainakin itse on aika erilainen kuin omat vanhempansa - tai se " ideaali" mitä omat vanhempani olisivat tahtoneet minusta tulevan ;0)..



Onko teillä sellainen kokemus itsellänne (lapsuuden kodista tmv.), että lapseen on ylipäätään edes mahdollista vaikuttaa kovin radikaalisti, jos elämää pitkällä tähtäimellä ajatellaan eteen päin?

Vierailija

Olen tässä yrittänyt kamalasti miettiä, että kapinoinko minä murrosiässä. Suoraan sanottuna en pysty muistamaan. Minulla oli aika rauhallinen murrosikä, en hirveästi paiskonut ovia enkä muistaakseni muutenkaan raivonnut. Siis toki niitä raivonpuuskiakin oli, mutta en muista että niitä olisi ollut enemmän kuin tavallisesti. ;) En myöskään muista, että olisin murrosiässä erityisesti alkanut kapinoida vanhempieni sanaa vastaan. Kun tuntuu sille, että sekin kyseenalaistaminen alkoi jo aiemmin. :) Ja jatkuu yhä. ;) Koen kuitenkin olevani sangen itsenäinen yksilö ja teen omat päätökseni, olivat vanhempani sitten mitä mieltä tahansa. Jossain vaiheessa olen siis irtautunut pesästä, mutta minun kohdallani se on tainnut olla aika kivuton ero, ainakin näin jälkikäteen muistellen. Vanhempieni mielipide asiasta saattaa toki olla sangen erilainen. :D

Vierailija

Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?



*** Perusperiaatteet ovat toki samat, kuten muiden ihmisten kunnioittaminen ja kohteliaisuus jne. mutta muuten olen aivan erilainen kuin vanhempani. Tai oikeastaan erilainen kuin äitini, isäni kanssa minulla on huomattavasti enemmän yhteistä. Oikeastaan äiti meidät on enemmän kasvattanut, koska hän on ollut kanssamme kotona.



Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä



*** Minäkin kapinoin vastaan massaan sulautumista, sitä että pitää olla kuten kaikki muut ja mielellään niin, ettei kukaan kiinnitä liian isoa huomiota. Kapinoin vastaan myös äitini marttyyriasennetta, joka on lapsille kamalaa. Tuntuu todella ikävältä, kun mitään ei muka osaa tehdä oikein, ellei sitä tee niin kuin äiti ja jos tekee eri tavalla, saa hirmu määrän huokauksia ja hiusten repimistä osakseen. Rakenna siinä sitten itseäsi.



Eikö teitä kiinnosta (edes vähäsen? Edes alitajunnan tasolla pikkuisen ;0)?) oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat



*** Voi kyllä! Haluankin, että lapseni oppivat ajattelemaan omilla aivoillaan, oppivat kyselemään ja kyseenalaistamaan, haluavat itse löytää oman tiensä tässä maailmassa. Haluan myös, että he tuntevat olevansa tärkeitä ja rakkaita päätöksistään huolimatta. Toivon kovasti, että osaan antaa heille mahdollisimman hyvät eväät elämään, loppu on sitten heistä itsestään kiinni.

Vierailija




uppo-nalle2:

Lainaus:


Jaatteko edelleen nyt aikuisiällä tismalleen samat arvot - ja esimerkiksi samanlaisen elämänkatsomuksen?



- Tismalleen samojen arvojen jakaminen olisi varmaan mahdotonta, kun vanhemmatkin ovat erilaisia. Elämänkatsomukseni poikkeaa vanhemmista, ei ehkä niinkään uskonnollista kantaa ajatellen, mutta ehdottomasti muilta osin. Uskonnosta minulle on aina kerrottu sen olevan aikuisten satu ja siten minä valtaosin uskonnoista itsekin ajattelen. Lapsesta asti olen tosin viehättynyt buddhalaisuudesta. Isäni varsinkin on vahvasti vaikuttanut ajatusmaailmaani, koska hän on hyvin kylmän analyyttinen ihminen. Äitistä en oikein edes tiedä mitä hän uskonnollisista asioista ajattelee!





Mitä asioita vastaan kapinoitte nuorina?

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että myöskin omat lapsenne ( / oma lapsi) saattaa kyseenalaistaa teidän opetuksianne jossakin vaiheessa kehitystänsä - ja että se (kyseenalaistaminen / irtautuminen vanhemmista) on täysin normaalia?



- Toivottavasti kyseenalaistaa. Minä en ole kapinoinut vanhempiani vastaan. En tosin tiedä, missä asoissa minun olisi pitänyt edes kapinoida. Olen niin vapaan kasvatuksen saanut, ettei ole tarvinnut kapinoida :D Meillä tosin ei muutenkaan juuri tunteiltu eikä riidelty, koko lapsuuden ajalta muistan isän kerran huudahtaneen minulle (vihaisesti), äidin en muista koskaan huutaneen meille lapsille.





Eikö teitä kiinnosta (edes vähäsen? Edes alitajunnan tasolla pikkuisen ;0)?) oppia tuntemaan teidän omat lapsenne sellaisina persoonallisuuksina kuin he ovat - ei teidän oman minuutenne jonkinlaisina jatkeina? (Anteeksi tuo " minuuden jatke" - kohta, sen paremmin en osannut sitä ilmaista mitä tarkoitan. Sitä ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukkaavaksi ilmaisuksi!) Ehkä se mitä yritän hakea takaa, on ajatus siitä, että LIIAN vahva kasvatus ja ohjailu vanhemman taholta saattaa kuolettaa lapsesta / nuoresta aikuisesta pois kaiken uskalluksen, kaiken oman ajattelun ja pyrkimyksen etsiskellä omaa totuuttaan - omaa tietänsä tässä moninaisessa maailmassa. Ja juuri tätä " suden kuoppaa" aion omassa kasvatuksessani kaikin keinoin yrittää välttää.



*Ihmetellen täällä* Uppis




- Pitää yrittää välttää jatkeen kasvatusta. Olen niin " jakautunut" persoona, että en usko voivani kasvattaa edes lasta kovin vahvaan muottiin. Eniten vain toivon, että pystyn itse tuomaan lapsilleni olon että äidin luo voi aina tulla, ongelmien kanssa ja mieluusti ilmankin ;)

Joskus ei itse ole kaikista valinnoistaan uskaltanut vanhemmille puhua, ettei tuottaisi pettymystä. Vanhemmilla on joskus isot odotukset jälkikasvustaan.

Vierailija

Vanhin lapsemme (joka näyttää olevan erityisen rakas, kun kerran hänestä näin paljon kerron) on hyvin paljon isänsä luontoinen. Se tuli esille jo vauvaiästä ja kun hän oli kaksivuotias ymmärsin, että hän ei ole minun jatkeeni: hän on erillinen persoona ja meillä on täysin erilaiset luonteet. Oikeastaan nyt vanhemmiten olen löytänyt joitain samoja piirteitä kuin mitä minussakin on, mutta kyllä se isän puolen luonne paistaa häneltä voimakkaasti läpi:)

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat