Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Miten lohduttaa ja tukea miestä...

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Viime talvi meni melko tiukasti inssien ja minun lapsettomuuskriisini parissa. Toukokuun kohdun ulkoinen laukaisi masennuksen ja olen kipuillut välillä tosi rajustikin oman itseni kanssa. Mies on aina jaksanut olla se kannustava ja rakastava, eteenpäin kuljettava voima meidän suhteessamme. Viimeisen vuoden ajan olen todella tarvinnut häntä minua kannattelemaan ja olen sen häneltä saanut. Nyt kun minulla vihdoin menee henkisesti paljon paremmin (hoitotaukoa ulkoisesta asti) ja jaksan iloita muusta elämästä, en enää anna kaikkea tälle surkeudelle jne., niin mieheni on alkanut käydä omaa kriisiään. Tunnen hänen tuskansa ja haluaisin niin kovasti auttaa, mutta en tiedä osaanko. Mies haluaisi niin kovasti nähdä omat kasvonsa lapsessa ja veljenpoikansa syntymän jälkeen on alkanut surra hirveästi sitä, jos menettää omalta kohdaltaan sen ilon.



Osaako joku teistä ihanista ihmisistä auttaa minua ja kertoa, voinko tehdä muuta, kuin kuunnella ja kannustaa kertomaan omista tunteistaan? Mieheni kun useimmiten on iloinen ja jaksaa, mutta pelkään, etten osaa toimia oikein, niin että hänkin saisi surra omalla tavallaan...

Kommentit (7)

Vierailija

Surua on monenlaista ja minä olen monesti itkenyt. Mies taas on vaan tukenut, mutta jossain vaiheessa hänkin itki. Puhumaan olemme koko ajan pystyneet.

Minusta on hyvä että mieskin voi surra, sillä tuntuu että hän silloin käsittelee omakohtaisesti lapsettomuutta, eli se ei ole enää vain vaimon ongelma, pari on samassa " liemessä."

Meillä ei kummassakaan ole tiettyä ongelmaa vaan ilmeisesti kummmastakin löytyy pikku vikoja ja ajattelen että emme ole saaneet lasta koska ei ole lapsen aika. Silti tämä ottaa koville. Parasta on se että emme syyllistä toista.



Jos vain toinen suree lapsettomuutta niin minusta se tuntuisi huolestuttavammalta.

Elämässä ei aina kaikki onnistu ja kun suree yhden asian pikku hiljaa pois mielestään, voi ehkä löytää uusia vaihtoehtoja. Meillä mies löysi adoption ja nyt me käymme sitä tietä yhdessä.



Toivottavasti tekin löydätte " hyvät puolet " surusta ja teidän lapsettomuuden ongelma ratkeaa ennemmin tai myöhemmin sopivalla tavalla.



( Ehkä miehen surun seuraaminen on opetusta siitä kun aikanaan joutuu seuraamaan lapsen surua, on voimaton, mutta silti kannattaa olla läsnä. Pakeneminen ei ole ratkaisu ja siksi sinunkaan ei sitä kannata miehellesi tarjota, teillä on nyt hankalaa, mutta aina ei ole yhtä hankalaa, tulevaisuudessa on taas mukavaa kun voitte olla yhdessä ja nauttia toisista.)



Valoisampaa tulevaisuutta kun ona sen aika!

Vierailija

Vastauksenne olivat suurin piirtein sellaisia, kuin niiden oletinkin olevan. Että mitään patenttiratkaisua ole, vaan paras tapa on yrittää olla tukena. Eilen koetin puhua miehelle tästä, ja totesin siinä asiaa puidessani, että tämä suru kosketti minua niin kamalasti eilen sen takia, että se sai minut tuntemaan itseni taas syylliseksi kaikkeen... siis olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse kantaa yksin tätä surua, vaan että olemme tässä yhdessä - eli kun mieheni suree minun nähteni, tiedän, että hän vihdoinkin on tajunnut, että jotain on todella vialla (välillä minusta on tuntunut, että hän ei tajua mitään, kun aina vain jaksaa odottaa positiivisena). Mutta samalla minusta tuntuu niin pahalle, että hänen surunsa aiheutuu juuri siitä, että emme voi saada biologista lasta, ettei hän saa nähdä omia kasvojaan lapsissa. Ja MINÄ olen syyllinen siihen, että näin on. Ja että vaikka saisimme lapsia adoptiolla, eikö hän osaisikaan rakastaa niitä kuin omaansa? Siis miehen suru nostatti samalla hirvittävän määrän omia tuskan tunteita. Eikä niitä tietenkään saa kerralla ratkaistua, eikä se ole tarkoituskaan, mutta kun samalla en sitten enää osaakaan keskittyä miehen tunteisiin vaan rupean analysoimaan heti omiani ja pelkään, että taas tukahdutan hänen surutyönsä. Kun kaiken lisäksi olen sellainen, että kerron aina omat tuntemukseni. Jos en kerro, minusta tulee sulkeutunut ja pelkään että hän luulee, etten välitä hänen tunteistaan...



Voi kun oli helpompaa tämä tunne-elämä joskus!



Mutta koetan soveltaa tätä tilan antamista, surun tukemista jne.



Joku kirjoitti, että miehen surun katsominen on samaa kuin katsoisi vanhempana lapsen surua. Tuo kuvaus on varmaan oikea, vaikken tietenkään tiedä, miltä tuntuu olla vanhempi. Mutta kun haluaisin vain ottaa kaiken pahan pois, ettei rakkaalla olisi paha mieli. Ja samalla mietin, että tältäkö miehestä tuntuu, kun minä suren? Ja minä kun suren ja suren niin yli äyräiden välillä, että kyllä varmaan on ollut miehellä kurja olo välillä...



Ja se, kun mies leikkii kummipojan kanssa, katsoo häntä rakastavasti, tahtoo suojella ja antaa tälle kaiken. Että noin hyvä mies ei voi saada lasta minun takiani. Välillä tuntuu niin pahalle, että minä estän häntä saamasta sen, mitä hän haluaa. Ja jossain vaiheessa pääsin jo siihen lopputulokseen, että jos se on miehelle se JUTTU, jota hän elämässään haluaa, nähdä omien geenien kasvavan, niin pakkohan minun on se hyväksyä ja antaa hänen tehdä niin, jonkun muun kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että siihen kaatuisi minun maailmani. Onneksi mieheni ei kyllä yleensä syyllistä (paitsi erittäin harvoin koettaa kannustaa painonhallintaan...), eikä hän suostu tällaisesta mahdollisuudesta todellakaan edes keskustelemaan.



Mutta minustakin on hienoa, että mieheni osaa surra. Joskus alkuvaiheissa tuntui, että jos hän edes joskus suostuisi myöntämään, että tämä ei ole helppoa, mutta silloin hän vain vakuutteli, että joskus niin käy. Kohdun ulkoisen yhteydessä hän ensimmäisen kerran huusi minulle, että älä aina manaa pahinta, kun olin jo ennen ultran varmistusta varma, että jotain on pielessä. Ja itki minun kanssani, kun kuulimme tuloksen. Mutta sitten minä taas vein kaiken tilan. Ja jos olisin tiennyt, miltä toisen surun vierestä katsominen tuntuu, en olisi ikinä hänelle näkyvää surua toivonut (paitsi, jos se tällä helpottaa).



Kun vain voisin poistaa kaiken pahan.



Voimia teille kaikille, helpottaa aina se, että joku muu käy läpi samoja suruja ja tilanteita, vaikken näitä kenellekään toivoisi.

Vierailija

...mutta melkeen kannattais miettii, että mikä sua auttoi kun sulla oli vaikeeta?! Luultavasti sama auttaa myös miestäkin. Ja tietty kannattaa kysyä, että miten voisit olla avuks ja tukena... + kertoo, että on huomannu että miehellä on nyt vaikeeta ja että ittellä on sellanen olo, että osaakohan olla oikeella tavalla tukena...

Ja sit se, että antaa luvan olla nyt se heikko. Jos vaikka sanois miehelle, että mä oon nyt paremmassa kunnossa ja jaksan paremmin... sä saat surra nyt ja mä oon sun käytettävissä...



Emmä oikeen muuten osaa neuvoo... Miltä nää ajatukset susta kuulosti?

Vierailija

Minä olen kanssa miettinyt samoja asioita. Tuntuu pahalta, kun vielä tietää, että vika on itsessä, vaikkei, kuten ei edellisenkään kirjoittajan tapauksessa, mies ole koskaan syyllistänyt minua. Mutta sydämestä ottaa silloin, kun näkee miehen surevan. Muutama päivä sitten oltiin juuri katsomassa kavereiden vauvaa ja se tapa, jolla mies sille vauvalle jutteli sai sydämessä vihlaisemaan tuskaisesti. Meilläkin mies on koko ajan ollut se vahva ja itsestä tuntuu vähän samalta miehen sureminen kuin lapsesta tuntuu vanhemman suru. Aivan kuin miehen pitäisi aina kestää ja jaksaa, eikä saisikaan surra asiaa. Ehkä olen itse liikaa pyörinyt tämän asian ympärillä ja ajatellut välillä vain omaa surua, enkä ole tajunnut, että kyllä tämä koskee mieheen yhtälailla, vaikka aina yrittääkin olla se vahvempi ja kannustaa mua eteenpäin. Mutta siis niinä hetkinä, kun huomaan miehen surevan, yritän vain olla hänen lähellä...en oikein osaa sanoa sellaisina hetkinä mitään. Toivon ja uskon, että nämä " läheisyyden osoitukset" auttavat meillä parhaiten.

Vierailija


Osaako joku teistä ihanista ihmisistä auttaa minua ja kertoa, voinko tehdä muuta, kuin kuunnella ja kannustaa kertomaan omista tunteistaan? Mieheni kun useimmiten on iloinen ja jaksaa, mutta pelkään, etten osaa toimia oikein, niin että hänkin saisi surra omalla tavallaan...

[/quote]




Mä oisin hurjan onnellinen mikäli munkin mieheni osoittais surun, vihan yms. tunteita. Kaikkein raskainta tässä lapsettomuuden ja keskenmenon kokemisessa on se että tuntee olevansa niin yksin tunteidensa kanssa. Mä olen kokenut koko tunteiden kirjon ja mun mies vaan jaksaa olla yltiöoptimisti, ei ymmärrä mun tuskaa ja kyyneliä. Välillä oon karjunut täyttä kurkkua että näytä mulle sun tunteesi, osoita surua, vihaa, pettymystä(mussa on siis vikaa) mitätahansa että koen että tämä on oikeasti yhteinen suru ja pettymys. Etten olisi niin mahottoman yksin.



Itkekää yhdessä ja lohduttakaa toisianne. Tukekaa toisianne pettymyksen aallon pohjalla. Ei aina tarvitse olla sanoja valmiina. Kerro miehellesi että on mahtavaa kun hän osaa surra ja osoittaa tunteitaan. Voimia teille.

-annisofia-

Vierailija

Hei Osborne!



Neuvoja mulla ei kauheasti ole tarjolla, mutta silti samaa kysymystä olen pohtinut... varmaankin surkein olo itsellekin on tullut silloin, kun mies on itkenyt tämän asian takia. :( Vika on minussa, joten riittämättömyyden tunne on välillä musertava, vaikka mies ei koskaan olekaan mitään sellaista edes antanut ymmärtää, päin vastoin. Mieheni on myös yleensä meistä se, joka on toiveikas, ei niin ' kiinni' lapsettomuudessa kuin minä, ja on se joka yleensä kuuntelee ja tukee minua. Niinpä sitten silloin, kun hänestä tuntuu pahalta, tuntuu minustakin että maailma romahtaa kaksin verroin. Silloin on itselleni noussut jostain sellainen fiilis, että nyt mun pitää olla vahva ja lohduttaa, vaikka sitten vain olemalla lähellä ja rutistamalla kovasti, koska jotenkin tuntuu että me ei vain voida molemmat olla tuskan vallassa samaan aikaan, se on kertakaikkiaan liikaa.



Meillä on siinä mielessä vähän eri tilanne kuin teillä, että hoitoja ei ole vielä tehty, ja nämä meidän suurimmat kipuilut iskee päälle vain silloin tällöin, vaikka ainakin itselläni asia on pienenä jomotuksena jatkuvasti mielessä.



Kaikkien pitää surra ja käydä kriisinsä läpi omalla tavallaan, eihän siinä muu auta, mutta munkin mielestä voisi olla hyvä miettiä, miten mies on osannut parhaiten tukea kun itse on maassa, ja tukea häntä sitten vastavuoroisesti samalla tavoin.



Kaikkea hyvää teille!

Uusimmat

Suosituimmat