Miten parisuhteemme käy?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Olen suomalainen nainen ja mieheni on ulkomaalainen. Meillä on yhteinen parivuotias lapsi. Mieheni on vasta saapunut Suomeen ja tähän asti olen elänyt lapsen kanssa kahden. Tällä hetkellä parisuhteemme ei toimi. En tunne rakkautta miestäni kohtaan enään ja on kuin eläisimme kämppäkavereina. Mieheni osallistuu laiskasti koti töihin ja hyvin vähän hoitaa lastamme. Kaikki asiat on minun kontollani ja minun hoidettavana. Olen hyvin vahva persoona ja haluan pitää langat omissa käsissäni. Tuntuu, että en tarvitse miestäni mihinkään kun hänestä ei ole mihinkään. Nyt ilmapiiri alkaa kiristymään ja minua surettaa lapsemme joka joutuu tilanteesta kärsimään. Kaikista kamalinta on, että en tiedä haluanko edes jatkaa yhdessä... Onko mahdollista löytää alun huuma ja saada mies ymmärtämään suomen arkea ja perhe-elämää? Avioerosta on jo puhuttu, mutta se on radikaali ratkaisu ja viimeinen sellainen.

Kommentit (14)

Vierailija


Tuli mieleeni vielä yks kirjavinkki tuon Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu - kirjan lisäksi.

Kun puhuit noista " kiukkukohtauksista" - sellainen kirja kuin " kiukku on voimaa" antaa hyviä konkreettisia vinkkejä, mistä voi johtua sellaiset turhat raivoamiset, jotka eivät käytännössä johda mihinkään ja kuinka suunnata tuo " raivoenergia" itselle ja toisille rakentavammin.

Tuo kirjan nimi voi olla vähän harhaanjohtava, se ei sinänsä ylistä kiukkuamista, mutta toteaa minusta juuri sitä itsessänikin havaitsemaani (monelle naisille tyypillistä) kiukkupuuskia, jotka ovat hyvin lapsellisia, eikä johda mihinkään, sen sijaan, että nainen ottaisi itse vastuun aikuisena asioista... no, kannattaa lukea se kirja... mutta tuo " kaikki se rakkaus..." on tosi avartava parisuhteen kannalta, lopussa jopa harjoituksia yhdessä tehtäväksi.



Itse oon huomannut, että monesti tiedonpuute estää kasvua parisuhteessa. Eli tieto auttaa eteepäin JOS haluaa kasvaa....

kasvua pyristelen minäkin tässä, etten yritä sinänsä " guru" olla :)

Vierailija

Ihan turhaan kyselet miksi he menivät nopeasti naimisiin, tekivät lapsen jne...juurihan kysyjä itse kirjoitti että rakkaudesta :)

Kun kerran kaikki alkoi rakkaudesta, kyllä voi ihan hyvin käydä.

Ja aina kannattaa yrittää, jo lapsenkin takia.

Eikä varmaan meistä kukaan osaa ennustaa elämäänsä vuosien päähän.

Vaikkei se ensihuuma välttämättä palaisikaan, voi rakkauden löytää uudestaan ;) Ja kun kuitenkin on naimisissa ja lapsikin kannattaa ehdottomasti tehdä kaikkensa suhteen eteen.

Kovasti tsemppiä toivotetaan!

Vierailija

... että ei ole niinkään oleellista, kuinka pian pariskunnat menevät yhteen vaan se, että kumpikin on sitoutunut suhteeseen ja tahtoo kunnioittaa toinen toistaan. Joku sanoikin viisaasti, että kaikki onnistuneet avioliitot ovat " järjestettyjä" eli jossakin vaiheessa jokaisen on päätettävä, että tämä suhde " laitetaan toimimaan" , ei missään saippuaooppera-mielessä, vaan sellaisessa mielessä, että molemmat pyrkivät kunnioittamaan toistaan, mikä tarkoittaa sitä epäitsekkyyttä... Itse olen kärkäs huomaamaan toisen itsekkyyden, mutta sokea omalle itsekkyydelleni...

parisuhde on aika hyvä elämänkoulu, ainakin mulle...

Sellainen kirja kuin Heikko vahva vaimo on monessa mielessä naiivi eikä sitä pitäisi lukea mielestäni " totuutena" mutta osittain sain aikanaan siitä vinkkejä itselleni, kuinka paljon yritän kontrolloida miestäni eri tavoin... tajusin, että hyvä nainen, anna miehesi olla aikuinen äläkä käsittele kuin keskenkasvuista.... kirja siis avarsi itseäni huomaamaan omia kasvualueita, vaikka en allekirjoita sen kaikkia neuvoja esim. siitä, että mies hoitaa yksin kaikki raha-asiat... mutta jos se toimii jollekin, hieno homma, eli pääasia, että parisuhde toimii itsekullekin tyydyttävästi... ei ole yhtä oikeaa tapaa (paitsi että on aina väärin kaikki väkivalta ynnä muu vastaava väärinkäyttö)

Vierailija

Ei tuossa tule hyvin käymään... sano minun sanoneeni. Jos suhteenne näyttää tuolta tässä vaiheessa en usko että se paremmaksi muuttuu! Miksi menitte niin nopeasti naimisiin ja lapsen teitte? Miksi miehesi asui 2 vuotta toisessa maassa?

Vierailija

Ei mennyt saarnaamisen puolelle, vaan erittäin hyviä juttuja ja tuttuja myöskin.



Kyllä minäkin itsekseni mietin että kannattaako nostaa riita, mut jostain syystä päädyn aina siinä mielentilassa siihen että totta kai. Ja se on kovin ikävää...



Ja samoin koen sen vielä raivostuttavampana kun toinen sanoo että rauhoitutaan ensin, tai sit että sulla vaan on menkat ja siksi sä olet tuollainen. Mua suututtaa eniten se että tuntuu ettei se ota mua tosissaan ja oikeesti, luojan kiitos ettei otakaan silloin kuin on menkat, on mun jutut niin älyttömiä välillä. :)



Ja olisin varmasti paljon energisempi kun osaisin sen energian mikä riitelyyn menee käyttää johonkin muuhun.



Kiitos fiksuista kommenteistasi :)

Vierailija

Sanoit, ettei miehesi osaa kuin vähän suomea ja muuta yhteistä kieltä teillä ei ole. Tämä on varmasti suurin syy miksei yhteistä säveltä ala löytyä.



Niissäkin suhteissa, joissa molemmat puhuvat samaa kieltä on ongelmia ja väärinymmärryksiä eli jos tätä yhteistä vahvaa kieltä ei ole, niin ei ole ihme että välillä ei oikein olla samalla aaltopituudella.



Sinuna kannustaisin miestäni opiskelemaan suomea ja alkaisin itse opiskella myös hänen äidinkieltään toden teolla.



Keskustelkaa asioista rauhallisesti (etenkin kun on tämä kieliongelma), yksi asia kerrallaan. Ole valmis kompromisseihin, mutta älä luovu omasta itsekunnioituksestasi ja tärkeimmistä periaatteistasi (liikaa taipumalla vaan katkeaa).



Älä myöskään tuudittaudu luuloon, että monikulttuurisessa suhteessa kaikkien ongelmien syy on se, että tullaan eri kulttuureista. Joskus näin voi olla, mutta joskus yksinkertaisesti syy on muussa kuin kulttuurissa.



Vierailija

joka on vasta saapunut Suomeen. Et kertonut minkä maalainen miehesi on, mutta jo pohjoismaidenkin välillä on kulttuurieroja, puhumattakaan sitten jos miehesi on kauempaakin.



Anna hänelle aikaa sopeutua tänne. Osaako hän suomenkieltä, onko ollut aiemmin täällä? Onko hänellä ystäviä, perhettä täällä?

Jos ei osaa kieltä eikä ole " tukiverkostoa" voi olla alussa vaikeaa sopeutua, tai ainakaan se ei tapahdu hetkessä.



Miehesi varmaan itsekin tuntee itsensä saamattomaksi, jos ei esim. puutteellisen kielitaidon vuoksi saa töitä, tai tarvitsee sinun apuasi mm.paperiasioiden hoitamisessa.

Ei varmastikaan ainakaan auta asiaa jos " painostat" häntä, tai huomauttelet saamattomuudesta.



Kävitkö silloin miehesi kotimaassa, kun hän asui siellä? Ajattelin vaan että jos tiedät miten hän on elänyt siellä se varmaan auttaa sinua ymmärtämään häntä. Jos hän on kotimaassaan tottunut siihen että naiset huolehtivat kotitöistä, voi hänen olla vaikeaa ymmärtää miksi sellaista vaadit häneltä. Ja olethan muutenkin tähän asti hoitanut kotityöt itse? Voisit vaikka ehdottaa miehelle, että menisi lapsen kanssa ulkoilemaan, niin voisit siivota...tai sitten toisin päin :)



Onko miehelläsi ollut aiemmin mahdollisuus tutustua lapseen? Jos hän nyt vasta tapaa lapsen pitkästä aikaa (tai peräti ensi kertaa) kestää varmaan oman aikansa heidänkin tutustua toisiinsa.



Teillä on voinut molemmilla olla " ruusuisia" kuvitelmia siitä,

minkälaista elämä sitten on, kun miehesi on täällä.

Ihan hyvin se voi sellaista ollakin, kunhan vaan kaikki sopeudutte uuteen tilanteeseen...tosin en usko, että sitä ensi huumaa saa koskaan

takaisin, mutta se on ihan normaalia jokaisessa suhteessa ;)



Miehesi on kuitenkin ottanut suuren askeleen, kun on sinun ja lapsen vuoksi jättänyt kotimaansa ja muuttanut tänne. Joten ainoa mitä voin suositella on, että annat hänelle aikaa ja kannustusta :)

Vierailija

mullekin on tuttua tuo, että mies sanoi, että rauhoitutaan ensin ja jutellaan asiasta sitten ja minä koin sen vaan vielä raivostuttavampana, että jaa, nytkö tästä muka yritetään pakoon tilannetta. Mutta kantapään kautta opin, kun väsyin turhaan riitelyyn ja juuri tuon " kiukku on voimaa" kirjan avustaman tajusin, että hei, mikä mun tavoite on riidellessä, että asia ratkeaa, vai se, että minä " voitan" tai saan heittää lokaa ja sitten katua...

Jos haluan ratkaisua, en sitä saa tällä tyylillä,

eli väsyin siihen, että kaduin jälkeenpäin, ettei riita johtanut muuhun kuin pahaan mieleen, vaikka sinänsä en ole koskaan nimitellyt tai haistatellut, mutta syyttänyt olen kuitenkin.

Syyttely saa toisen puolustuskannalle, eli se on turhaa. Voi vain puhua, miten itse KOKI asiat. Jos haluan että toinen ymmärtää puoleni, voin heti alkunsa lopettaa syyttelyn, koska silloin toiset korvat " sulkeutuu" .



Eli,

riidan tavoite on yhteisymmärrys tai yhteissopimus

ja sen saavuttaminen tulee parhaiten kun

ei ole kuohduksissa, vaan on rauhoittunut... pystyy itsekin näkemään, mikä tilanteessa on aitoa ongelmaa, mikä esim. jonkun tilannetekijän aiheuttamaa :)

Joskus kysyn itseltäni: onko tämä niin iso juttu, että kannattaa kohu nostaa... ja useimmiten totean " eipä oo" ...



Ja teille joilla on lapsia, älkää riidelkö lasten nähden, uskon, että se lisää turvattomuutta. Lapsi kyllä vaistoaa sen, että ilmassa on kireyttä, olkoon se tarpeeksi. Minusta voi sanoa, että nyt meillä on riita, jos he kysyvät, mistä myrtsit ilmeet johtuu, mutta sellainen mesoaminen on varmasti pelottavaa useimmille lapsille... Kai tässäkin on omia koulukuntia miten asian näkee... Lapselle on tärkeää nähdä myös, että riidat sovitaan ja se, että riidoissa on säännöt (ei nimittelyä, ei raivopäistä huutamista...)

Moni sanoo, ettei voi mitään sille, mitä suusta tulee kun raivoaa, mutta sen taidon VOI oppia. Olen itse opetellut, pikku hiljaa sanat " sinä aina" tai " sinä et koskaan" tippuivat syyttelysanastosta... eka kerta ettei sano niitä on hankalin ja tokakin, koska tietää niiden tehokkuuden



ehkä se on se, että tajuaa sisimmässään, ettei tahdo toiselle pahaa ei edes riitatilanteessa eli siksi opettelee rakentavia tapoja riidellä...

joku sanoi viisaasti, että jos pahan tekeminen aina kostautuu itselle, eli se, että toinen tekee pahaa ei oikeuta pahan tekemiseen. Kun luopuu kostosta, toisen on kohdattava oma väärä teko. Kun kostaa toinen saa aiheen " katso, millainen itsekin olet" . kostokierre on alentavinta mihin voi joutua ja se syö myös omaa ihmisarvoa " näinkö alhainen olen" ...

Molemminpuolinen armahtaminen ja aito anteeksiantaminen on AINA tarpeen...



menikö saarnamisen puolelle?



Vierailija

Viime viikolla tuntui todella epätoivoiselta elämä. Mutta kun sain kirjoittaa tuntemuksia ja teiltä vastauksia, niin ajatukset ovat selventyneet. Todellakin odotan mieheltäni aivan liikaa ja liian nopeasti. Huomasin myös kielen aiheuttavan yllättävän paljon sekaannuksia. Nyt alan hoitamaan parisuhdettamme ja käyn kirjastossa hakemassa kertomianne kirjoja. Toivon kaikille hyvää jatkoa ja onnea omissa parisuhteissaan!! Varmasti vielä kirjoittelen uudemman kerran näille sivustoille:)

Vierailija

jos et itse yhtään yritä. Jos tuolla asenteella siis olet mitä avauksestasi sai lukea. Kirjoituksestasi päätellen olet jo luovuttanut.



Miksi olet joskus mennyt miehesi kanssa yhteen? Mitä olivat ne hyvät asiat joihin ihastuit?

Otatko nykyisessä tilanteessa todella huomioon, että mies on vasta saapunut Suomeen? Vaikeaa täällä on monilla kauankin olleilla, saati sitten vastasaapuneella. Jos et enää rakasta luuletko ettei toinen sitä vaistoa? Ja oletko varma ettet rakasta? Entä rakastaako miehesi? Oletteko koskaan oikeasti toisianne rakastaneet? Ja oletteko koskaan missään viettäneet yhteistä perhe-elämää? Kuinka kauan miehesi nyt on ollut Suomessa? Entä onko hänellä täällä yhtään kontakteja omiin maanmiehiinsä?



planes:

Lainaus:


Olen hyvin vahva persoona ja haluan pitää langat omissa käsissäni. Tuntuu, että en tarvitse miestäni mihinkään kun hänestä ei ole mihinkään.




Give him a break! Yritä nyt itsekin vähän pehmetä. Mies on luultavasti tunteineen ihan yhtä eksyksissä kuin sinä. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Ja tää vanha vitsi: kosketelkaa toisianne (siis ota kädestä/kaulasta kiinni, silittele niskaa, hiero vaikka hartioita tai mene ja käperry syliin). Eli mene lähelle ja päästä mies lähelle. Ehkä se vanha lempi sieltä vielä leimahtaa. Jostakin syystä te olette joskus yhteen menneet ja lapsenkin värkänneet.

Vierailija

On aivan normaalia, että alun huuma haihtuu, siis kaikilla pariskunnilla, oli eri kulttuuritausta tai ei. Minua itseäni on auttanut ihan sellainen perustieto parisuhteen " kehityksestä" , vaikka tietysti jokainen parisuhde on omansa, niistä on saatu tutkimustuloksin paljon yleistettävää tietoa, minkä voi solveltaa itseensä.

Ensinnäkin, jos miehesi ei ole väkivaltainen tai alkholisti tm. syvissä ongelmissa kamppaileva, parisuhteen onnistumiseksi sinun on kannattaa tehdä osuuteesi ja katsottava miten käy.

Aina ei siis tunnu missään parisuhteessa, että on umpirakastunut, joskus voi olla aikoja, että toinen ei sytytyä ollenkaan syystä tai toisesta, eli " vaihtamalla" ei parane se, että jonkun kanssa olisi AINA ruusuista.

Sellainen kirja kuin " Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu" kirjoittanut muistaakseni Harville Hendrix saa paljon vinkkejä yhden teorian kannalta, miksi valitsemme tietynlaisen puolison ja kuinka rakentaa tietoinen avioliitto. Siis helposti ajattelemme " lapsenomaisesti" että kun oikea tulee kohdalle, kaikki hoituu itsestään, mutta hyvän sutheen eteen on tehtävä työtä... eikä se tarkoita aina " puurtamista" mutta perustaitoja, mitä on toisen kunnioitus eri tilanteissa.



Parisuhdetietoa on runsaasti tarjolla. Yksi vaihtoehto on mennä parisuhdeterapiaan, missä voi tonkia juuri omaan tilnteeseen sopivia teemoja.



Itse olen löytänyt hyviä havaintoja kirjasta " Intercultural marriage" Kirjoittajana joku Romano. Varmasti voi tilata netin kautta. Siinä katsotaan monikultturisen avioliiton erityisalueita. Avartavia näkökulmia, vaikkei kaikki kävisikään omaan tapaukseen.



Siinäkin aluksi todetaan yleiset lainalaisuudet avioliitosta: huumavaihe, itsenäisyysvaihe (jolloin moni eroaa tai jos pääsevät kriisistä yli, eli yhteisin sopimuksin eteenpäin-->) seuraava vaihe on kumppanuusvaihe, missä ystävyys ja roihuava rakkauskin vuorottelevat ja myös ne itsenäisyyskaudet, mutta perusjuttu toimii, eli pysytään neuvottelemaan yhteisistä asioista.



Itse vitsailen, että avioliittoni on nykyään YYA:ta eli ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa puolin ja toisin, jossa huomioidaan, että aina ei toisen henkilökohtaisista vaikeuksista pysty avunantoon tai tukeen, mutta ystävyyttä ja yhteistyötä voi aina harjoittaa ja neuvotella.



Lopuksi, kun itselläni on ollut niin paljon " auvoista " ja " ihanaa" mieheni kanssa, en uskonut paljon siihen, että meillekin tulisi vaihe, missä huomaamme, kuinka erilaisia olemme, se on realisimia ja aikuisutta on vaatinut minulta se, etten odota toisen tekevän minua onnelliseksi vaan pidän huolen itsestäni. Ja rakkaus on ennen kaikkea " tahdon asia" , eli niin kummalta kuin se tuntuu, kun tekee rakkauden tekoja (esim. itselleni on hirveen epäluontaista palvella miestä pienessäkään mielessä, vaikka että tekee kahvit, yllättää jotekin toista ym.), niin juuri tekojen kautta alkaa tunteetkin tulla mukaan. Mieleeni tulee tilanne, kun olin tosi kylmä miestäni kohtaan tunnetasolla, vaikka riita oli sovittu. Kysyin itseltäni, haluanko mädäntyä katkeruudessa, vai menekö eteenpäin kun kerran asia on sovittu... juuri, jo pelkästään lasten takia, millaisen kuvan haluan antaa rakastamisesta, että vain silloin rakastetaan kun toinen sen " ansaitsee" tai kun minusta " siltä tuntuu" . Ei, vaan valita rakkaus, eli niinpä keksin, että keitän kahvin ja laitoin vielä rakkauslapun " hyvää huomenta kulta, mukavaa päivää sinulle" tai jotain...

Tämä vain esimerkkinä, että joskus täytyy valita rakkuden tekoja, jotta pääsisi rakkauden tunteeseen

eikä niin että odottaa rakkauden tunnetta ja vasta sitten osoittaa rakkautta...

silloinhan olemme tunteidemme ohjailemia

ja se on aika horjuva tie...



aatoksia monia...

Vierailija

Miehesi on juuri tullut Suomeen ja kokee olevansa vaimon tossun alla. Itsekin kirjoitat sanot olevasi vahva ihminen, joten sitä suuremmalla syyllä hän on luultavasti masentunut. Anna hänelle aikaa sopeutua ja etsiä itseään. Älä hermostu, vaikka hän ei heti mitään tekisikään:)

Vierailija

Kirjoitit tosi hyvin ja fiksusti parisuhteesta. Ja se selvitti minulle monia asioita mitä tähän asti en ole tajunnut tai ymmärtänyt.



Minulla on ollut muutamia tosi lyhyitä suhteita ennen miestäni, missä en ole yrittänyt yhtään vaan kun on ongelma tullut niin samoin tein poikki.



Valitettavasti riita-tilanteen tullessa tuo käytäntö kumpuaa edelleen takaraivosta, mutta unohtuu sitten kun rauhoitun. (onneksi)

Silloin kun on vihainen on minun ainakin vaikea ajatella selvästi. Ja mies fiksumpana usein sanookin että rauhoittuisit ja puhutaan sitten järkevämpinä. Mutta ei, tyhmää pää, niin periksi en anna, ja sit kun rauhoitun tajuan typeryyteni ja hävettää.

Olen miettinyt että minun tarvitsee kasvaa tässä asiassa. Olen nimittäin nuori.

Mutta sitä en kyllä ole tajunnut, ettei todellakaan pitäisi olettaa että toinen tekee minut onnelliseksi. Eihän ennen miestäni sitä kukaan muu tehnyt kuin minä itse.



Se ei kyllä koskaan käy mielessänikään että jonkun muun kanssa olisi parempi, ei varmasti olisi, ei todellakaan. Koska minä pysyn minuna.



Enkä todellakaan usko että keillään pariskunnilla on parisuhde ruusuilla tanssimista, vaikka parisuhteiden ulkopuolelta siltä näyttääkin.



Tuo pitää kyllä lukea tuo kirja " kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu" .







Vierailija

Mieheni on Välimeren alueelta, joten kulttuurimme eroavat toisistaan paljon. Hän oli noin 1,5 vuotta Suomessa, josta olimme yhdessä vuoden verran ja heti tutustuttuamme hän muutti luokseni. Hänellä on maanmiehiä lähellä, mutta ei kovin läheistä ystävää. Hän puhuu suomea hieman ja tämä on myös yhteinen kielemme. Arvatenkin kieli aiheuttaa meille hankaluuksia ja väärin ymmärryksiä ja rajoittaa muutenkin kanssa käymistä. Kannustan häntä itse hoitamaan paperiasioita, mutta autan tarvittaessa. Nyt hän ei ole ollut suomessa vielä puolta vuottakaan. Kerran aikaisemmin hän tapasi lapsemme kun kävin hänen kotimaassaan. Olen käynyt hänen kotimaassaan kaksi kertaa ja tavannut hänen sukulaisiaan. Tiedän kuulostavani todella jyrkältä ja kylmältä, mutta olen miettinyt kuinka kauan pitäisi ymmärtää ja pistää hänen kulttuurin piikkiin? Minun on pakko myöntää, että menimme aika pian tutustumisen jälkeen naimisiin ja teimme lapsen. Silloin minulla oli vaaleanpunaiset lasit silmillä ja kuvittelin elämää ruusuiseksi. Haluan korostaa, että menimme rakkaudesta naimisiin ja samasta syystä teimme lapsen. Mutta meillä on ollut kahden vuoden ero, koska olemme olleet eri maissa. Tämä on mielestäni kasvattunut meitä erilleen. Kaikesta huolimatta aion vielä yrittää ja otan neuvoista vaarin, että enemmän ymmärrystä, puhetta ja läheisyyttä!! Kiitoksia, että saan purkaa tuntemuksia ja vastaatte asiallisesti:)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat