Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Keskenmenosta toipuminen kestää ja kestää...lähipiiri ei ymmärrä...

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Viime aikoina on lähipiirissä ollut todella rankkaa kommentointia elämästäni ja elämänasenteestani. Koska IRL Kohtalotovereita ei ole yhden yhtäkään, vuodattelen nyt tänne.



Olen kärsinyt kaksi keskenmenoa. Raskaudet eivät ole alkaneet helposti, joten lapsettomuuttakin on ollut vuosikausia. Ensimmäinen keskenmeno vielä meni toiselle kolmannekselle ja olin nähnyt pikkuihmisen polskivan ultrassa jo lukuisia ja lukuisia kertoja. Toinen keskenmeno olikin sitten jo helpompi, kehitys oli keskeytynyt jo alkuviikoilla ja vuotokin alkoi sitten spontaanisti viikolla 10.

Ihmissuhteelle nämä rankat jutut ovat tehneet lähtemättömän leimansa, huonossa mielessä. Mies on ollut ihan lukossa, ei ole ollenkaan tiennyt, miten minun tuskaani suhtautua. Omalla tavallaan on suruja käynyt läpi hänkin...alkoholilla muun muassa.



Läheisissäni ei ole yhtään vauvakuumeista eikä siksi yhtään lapsettomuudesta tai keskenmenoistakaan kokemusta omaavaa. Yksi todella julkisesti vahingoksi julistettu lapsi on ja minulle siitäkin kertoivat oikein " innoissaan" , että kyllä he todella aborttia miettivät, ettei heidän " täydellinen" kolmekymppiselämänsä menisi pilalle. Olen ollut totaalisen yksin suruineni. Ensimmäisestä keskenmenosta on jo reilu vuosi aikaa, mutta edelleen se on herkkä paikka. En voi olla miettimättä pientä vuodenikäistäni, joka minulla olisi silmät onnesta hehkuen tutustumassa maailmaan...Yli puoli vuotta keskenmenosta meni ihan sumussa. Hoitohenkilökunnan olisi oikeasti pitänyt minut ohjata hoitoon silloin. Minusta näki, että olin totaalisen rikki niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuskin jaksoin hengittää. Läheiset ihmiset kilvan kertoivat minulle, että " hei ei se ollut mikään vauva, ei se ollut kätkytkuolema, eihän se ollut mitään" . Muutama viikko oli kulunut, kun jo päiviteltiin, että " kuinka sinä jäit tuohon suruusi rypemään" . Kukaan ei tajunnut edes halata...



Viime aikoina olen saanut kuulla olevani valittaja, koska en ole saanut tätä surua pois työstettyä. En voi sille mitään. Olen yrittänyt hakea apua nyt myöhemmin, sitä kuitenkaan löytämättä. En koskaan halunnut katkeroitua, koska se ei muuta tee kuin myrkyttää mielen, mutta huomaan olevani vihainen, surullinen ja - katkerakin, ihmisille, joilla kaikki tuntuu menevän suunnitelmien mukaan.



Minun elämässäni tulee aina olemaan pienen pojan mentävä aukko, siitä tulee aina puuttumaan yksi kokonainen, ainutlaatuinen elämä...

Kommentit (3)

Vierailija

Ja jos sinulla ei ole oikein ketään, kuka ymmärtäisi ja kenelle puhua leimautumatta valittajaksi, niin suruaika voi hyvinkin pitkittyä.



Itselläni kuoli kaksi vauvaa kohtuun 2002 ja 2003. Ensimmäisen yli pääsi jotenkin, vaikka todettiin viikolla 20. Toinen oli jo sitten rankempi juttu (todettiin rv17). Minulle suositeltiinkin hyvää ja mukavaa psykologia ja kävin hänen kanssaan juttelemassa. Ne olivat antoisia hetkiä. Olimme välillä kyyneleet silmissä kummatkin, kun ymmärsimme toisiamme tai saimme keskusteluista paljon. Keskustelimme paljon myös muista asioista. Sen hän sanoi, että syyllistän itseäni liikaa. Mutta surut kuuluu surra. Mielestäni eivät toiset voi sanoa, kuinka kauan ja miten saat surra. Tietenkin jos asia on mielessä joka ikinen päivä tai siitä puhuu jollekulle joka päivä, niin kyllähän ihmiset väsyvät ja tilanne alkaa huolestuttaa. Siis vaikka vielä 1-2vuoden päästä. Mutta kyllä minä vieläkin silloin tällöin itkeä tirautan vauvojani kaivaten. En kyllä mieti mitä-jos-eläisivät-ajatuksia, minusta se olisi itseni kiduttamista. He ovat nyt taivaassa niin hyvässä paikassa ja turvassa. Minulla on kolme muksua ennestään ja he kyllä ovat auttaneet pääsemään yli. Arki pitää jalat maassa, eikä koko ajan olisi voinutkaan itkeä. Tietenkin ensimmäiset päivät. Mutta jos sinulla nuo olivat ensimmäisiä raskauksia, niin varmasti paljon raskaampaa. Minun ensimmäinen raskauteni oli tuulimuna (olisinko kerinnyt pari viikkoa tietää olevani raskaana ennenkuin tehtiin päätös kaavinnasta), ja se tuntui myös aivan kauhealta silloin. Kun niin oli vauvaa toivonut.



Mutta tiedätkö, surullisetkin muistot ovat muistoja. Ja ne saavat myös olla kauniita muistoja. Sinulla on kuitenkin ollut vauva sisälläsi. Arvokas lapsi. Ja hän on sinun lapsesi, vaikkei luonasi olekaan. Anna hänen olla se, mikä hän oli. Älä tee hänestä 1-vuotiasta tai 10-vuotiasta jalkapallon pelaajaa. Se ei ollut hänen osansa. Hän oli osa sinua sen hetken, kun eli. Me emme ymmärrä tällaisessa, mikä oli tarkoitus, mutta uskon, että TaivaanIsä tietää. Ehkä lapsellasi olisi tullut vaikea ja rankka elämä, ja hänet suojeltiin joltain? Meille jokaiselle on määrätty elinpäivämme. Olipa niitä paljon tai vähän, ne ovat arvokkaita! Ei sinun lastasi tarvitse unohtaa. Pikkuhiljaa se kipukin helpottaa ja suru on vain sävy muistoissasi. Kiitetään niistä hetkistä, jotka meille annetaan. Ja katso ympärillesi, miehesi, ystäväsi, iloitse siitä, että sinulla on heidät tänään!

Miksi haikailisit vain heitä, joita ei ole. Tämän sanon kauniissa mielessä. Luulen, että ymmärrät, mitä tarkoitan. Ymmärtämättömiä riittää. Itse saman surun kokeneena en halua surua lisätä, vaan ennemmin lohduttaa. Ja ehkä vielä joskus saat lapsen syliisikin. Jos et, niin olet kuitenkin kohdussasi kahta lasta saanut kantaa! Kaikille ei suoda sitäkään. Iloitse siitä, mitä sinulla on! Muistot, ja ne ihmiset, jotka kanssasi elämääsi jakavat!

Vierailija

jotenkin kuulostaa että sulla voimakkaat tunteet ovat kestäneet jo todella pitkään. yleensä alkaisi jo pikkuhiljaa helpottaa.



ehkä sun ei kannata ottaa läheisten kommentteja niin pahalla- minä veikkaan että ehkä he osaltaan näkevät että et ole päässyt keskenmenojen yli " normaalissa ajassa" . en nyt puhu tuosta parista viikosta vaan toista vuottako siitä oli?



sun kannattaisi nyt oikeasti hankkia aikaa psykologille. ehkä hän voisi auttaa sinua käsittelemään asian ja pääsemään pahimmasta tuskasta yli kun kerta lähipiirisi ei pysty auttamaan.



suosittelen ihan oikeesti.



mom

Vierailija

Surulle ei kukaan voi antaa " lakisääteistä" aikaa. Aloin odottamaan esikoistani keväällä. Keskenmeno tuli toukokuussa rv12 ja edelleen käyn terapiassa, lääkityksenä on mielialalääke. Minulla todettiin keskivaikea masennus, joka alkoi keskenmenon jälkeen. Mies lähti kävelemään samaan aikaan, kun ei kestänyt minun itkuani. Sain siis selvitä kaikesta surustani yksin. Nyt olen tullut päätelmään, että huolia on ollut aiemminkin, jonka takia toipumiseni viivästyi. Oli myös todella loukkaavaa terveydenhuollon puolelta todeta lapsensa menettäneelle, että kyseessä oli vain joukko soluja. Keskustelun tasot käytiin kuin oltaisiin puhuttu syysflunssasta. Tämmöinen ymmärtämättömyys voi olla syynä myös huonoon toipumiseen. Kukaan ei siis kuuntele tai välitä.



Itse valitsin tietoisesti terapian, kun saan sen ilmaiseksi työnantajan maksamana. En halunnut rasittaa ystäviäni tällä, koska itselläni ei myöskään ole lähipiirissä keskenmenon saaneita. Osaksi kyse on suojautumisesta eli otan herkästi itseeni ystävieni ajattelemattomat tokaisut, jotka koskevat vauva-asioita. Minut jopa kutsuttiin heti keskenmenon jälkeen illanviettoon, ajatuksena että piristyisin, kun näen yhden tutun tutun olevan raskaana samoilla viikoilla, joilla minunkin olisi pitänyt olla.



Ota sinäkin yhteyttä lähimpään terveysasemaan tai jos työterveys on, niin sinne. Jospa vaikka kuuntelija ja ymmärtäjä löytyy sieltä.

Voit laittaa minullekin postia, jos haluat.



Uusimmat

Suosituimmat