Kirje kesällä menehtyneelle isälleni.

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Halusin kirjoittaa tänne " runon" joka kertoo suuresta ikävästäni. Uskon, että monella meistä samanlaisia mietteitä ja olisikin mukava lukea muiden kirjoitelmia, eli jatkakaa ketjua jos siltä tuntuu.

Tässä:



Sinun paitaasi

kietoutuneena

istun portailla.

Katselen savua

joka työntyy

hengityksestäni

lyhdyn valaisemaan

kylmään yöhön.

Etsin keinoa

olla lähelläsi,

puristan silmäni kiinni

ja kuvittelen

mielessäni hahmosi

siinä lähellä

edessäni,

kylmän kosketuksen kädelläni,

lämpimään silittävän päätäni.



Joka päivä

toivon,

että tulisit luokseni,

että olisit kanssani

hiljaa

ja tuntisin läsnäolosi

hävittävän ikäväni.



Epätoivoissani

maalaan kuvia sinusta,

koettaen säilyttää

henkesi luonamme.

Kirjoitan sinulle mieteittäni

toivoen,

että avaat

kirjan nukkuessani

ja huomaat

miten paljon minulle merkitset.



Joka päivä

elonaikaisi siirtyy

kauemmaksi,

viimeisen kesäsi lehdet

putoavat

raskaina maahan,

lehdet joita siinä katselit,

joiden kautta hengitit.

Jokaisessa lehdessä asuu

tuskainen jäähyväiseni

sinulle.

Kommentit (10)

Vierailija

Ja osanottoni.

Oma isäni menehtyi keväällä, sairastettuaan muutaman kuukauden ajan. Suru on edellee suuri, vaikka sairauden toteamisen jälkeen olikin aikaa tulevaan valmistautua. Äidilleni en ole osannut olla lohtuna, oma suru on niin suurena pinnalla. Itku pyrkii esiin melkein päivittäin, kyyneleet polttelevat silmissä usein mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.

Raskasta tämä menettäminen on. Luopuminen ja jäähyvästien jättäminen tuntuu niin väärältä, kun vielä ei olisi ollut sen aika. Vielä oli liikaa sanomatta ja tekemättä.

Jaksamista teille kaikille, joille suru on nyt iso osa elämää. Toista tukien on helpompi jatkaa.

Vierailija

Olo on epätodellinen, mutta helpottunut. Takana 11 vuotta taistelua syöpää vastaan. Ehdimme nyt ennen kuolemaa hyvästellä, siitä olen iloinen. Ja uskon, että kerran Taivaassa näen jälleen isäni. Kaikki muistot tekee kipeää ja mulla on niin kova ikävä. On vaan mentävä eteen päin, rukous kantaa.



Runo oli kaunis ja koskettava. Itseänikin kirjoittaminen auttaa käsittelemään ikävää ja surua. Olen pienestä asti pelännyt, että isäni kuolee. Nyt se tapahtunut. En mennyt rikki, vaikka sydämeni on murtunut. Tuntuu pahalta teidän puolesta, joilla kuolema on tullut yllättäen, eikä aikaa hyvästeihin ole jäänyt. Silloin kuolemaa on varmaan vaikeampaa hyväksyä. Omat sanat tuntuu karuilta ja tökeröiltä. Kuoleman edessä sanat tuntuu loppuvan. Luulen kuitenkin, että ymmärrämme toinen toistamme. Toivon jokaiselle paljon voimia ja jaksamista ikävän kanssa. Jumala teitä siunatkoon.

Vierailija


itku pääsi kun luin kirjoitelmasi. Olen menettänyt mieheni jokin aika sitten ja ikävä ja kipu on valtava. Osaisinpa itsekin antaa sanat noin taitavasti surulleni....Voimia!

Vierailija

Isäni läksi heinäkuussa 2004 kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen.

Suru ei tahdo helpottaa. Olen ainut lapsi, minulla ei ole oikeastaan ketään, kuka jaksaisi enää kuunnella suruani. Terapiassa olen käynyt, mutta sitäkin oli viime talvena liian vähän, ja toisaalta se ei vastannut tarkoitustaan. Sururyhmässä kävin kerran. Minäkin olen niin yksin suruni kanssa. Ikävä on pohjaton.



Jäin sairaslomalle isäni sairastuttua, ja olen palaamassa takaisin työelämään marraskuun alusta. Olen työssä samassa talossa, missä vietin paljon aikaa isäni kanssa ja saattelin hänet toiselle puolelle (onko sitä?).

Työhönpaluun tuntemukset tämän kaiken jälkeen on raastavia, pelottavia.

Miten pystyn työskentelemään samassa laitoksessa, missä olen tehnyt viettänyt elämäni rankimman ajan...



Voimia teille kaikille.

Vierailija

Mä itken täällä omaani ja teidän kaikkien menetystä..

Minä menetin myös isäni tämän syksyn korvilla, isä sairastui keväällä, vaipui tajuttomaksi toukokuussa eikä koskaan enää herännyt, hän lähti pois elokuun lopulla ja mulla on niin kamala ikävä.

Luulin että elämässäni pysyisi jotain iloistakin, oma lapsemme mutta menetimme hänetkin, kolme viikkoa sitten jouduin synnyttämään rakkaan tyttömme aivan liian aikaisin ja minusta tuntuu välillä etten kestä tätä surua enää.. Jokin päivä on ihan hyvä olla ja taas joinain iltoina, iltoina varsinkin en tiedä mistä saisin syyn nousta seuraavana aamuna...



Ehkä jonain päivänä vielä aurinko paistaa...

Vierailija

Kiitos,

Aivan ihana runo.. Kyyneleet tulivat silmäkulmaan kun runosi luin ja kaikki tunteet tulivat uudestaan pintaan. Oman isäni kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi tasan 4½ vuotta ja suru on edelleen voimakkaana läsnä. Ja tuskin se koskaan mihinkään kokonaan katoaa...



Otan osaa suureen menetykseesi..



s@nnuli

Vierailija

Olen selvinyt päällisin puolin aika hyvin, mutta olen tosissaan aikonut hakea apua suruun, se on vaan jäänyt. Olen ajatellut, että suru on kuitenkin osa elämää ja melkein kaikki kohtaa sen jossain vaiheessa, normaalia niin kuin elämäkin, ehkä...

Isäni jätti minulle suuren aukon lisäksi valtavasti vastuuta, hoidan hänen vanhempiaan ja kesäpaikkaamme yksin (kylläkin mieheni kanssa) lasteni lisäksi. Ikää minulla on vähän, (alle kolmekymmentä) niin kuin sinullakin Riikka79, tuntuu, että kaikki tämä tuli ainakin 20-30 vuotta liian aikaisin.

Minäkin olen kokenut olevani yksin surun kanssa vaikka minullakin on veli, mutta hänkin asuu toisella puolella suomea, joten käytännön apua ei ole ja suku on pieni.

Kirjoittaminen, niin kuin varmaan terapiakin, on tapa saada nämä ahdistavat ajatukset pois päästä, vähän niinkuin muistilapun kirjoittaminen, stressi muistamisesta helpottuu.

Kiitos teille kaikille kauniista sanoista!

Vierailija

En ole ainut orpo tässä suuressa maailmassa.



Isäni kuoli noin kaksi vuotta sitten sairastettuaan jo koko ikänsä enemmän ja vähemmän. Itse ehdin pelätä ja odottaa hänen poislähtöään jo 12-vuotiaasta saakka eli puolet elämästäni! Siksipä voin sanoa tunteneeni jopa jonkin tason helpotusta kun se hetki sitten koitti. Mutta en ole vieläkään oikein käsitellyt suruani. Pitäisi varmaan alkaa, ettei tunteet kasaannu ja kohta kuulu naps. Onnekseni olin siihen aikaan raskaana kun isäni kuoli, odotin meidän ensimmäistä (ja toistaiseksi ainutta) lasta ja ilman sitä tilaa ja tunnetta en varmaan olisi jaksanut niin hyvin kuin jaksoin. Minussahan kasvoi uutta elämää, isäni veri virtasi eteenpäin minussa ja lapsessani! Elämä jatkuu...



Ja voin sanoa, että poikamme muistuttaa aikalailla pappaansa:-)

Vierailija

Syvimmät pahoitteluni Sinulle.



Aivan totaalisesti mykistit minut ja silmät täyttyi kyynelistä. Minun Isäni kuoli myös kesällä 17. kesäkuuta ihan yllättäin.

Sinun ajatuksesi ovat kuin minun ajatuksia...

Ikävä on valtava ja suru on paras ystäväni päivittäin vaikka sitä ei muut huomaakaan.

Sitä takertuu mitä pienimpiinkin asioihin mutta silti tuntuu kuin Iskä valuisi sileänä hiekkana sormieni välistä tuuleen... vaikka kuinka puristaisi kädet nyrkkiin aina jostain kolosta häviään hiekanjyvänen kerrallaan.

Vaikka tämä on koskettanut myös Siskoani ja muita läheisiä silti minusta tuntuu, että olen yksin ikäväni kanssa eikä loppua näy...

Edelleen odotan törmääväni Iskään kadulla.



Oletko sinä selvinnyt asian kanssa yksin vai oletko hakenut jotain ulkopuolista tukea tai oletko saanut sairaslomaa itsellesi, jos olet työelämässä?

Olisi kiva kuulla miten olet arjesta selvinnyt tässä kiireisessä maailmassa.





Riikka

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat