esikoisnaisen ja kuopusmiehen parisuhde?

Vierailija

muistelen nähneeni täällä kerran aloituksen aiheesta mutten harmikseni tutkinut asiaa silloin tarkemmin.. nyt olen alkanut mietiskellä, josko tämä olisikin myös meidän suhteen ongelmissa yksi taustalla vaikuttava seikka.



olen siis itse oman perheeni esikoinen. tyttö kun olen ja luonteeltani rauhallinen, ajatteleva, kohtuullisen vastuullinen jne. niin minulta on jo kotona odotettu ns. hyvää käytöstä ja pienemmistä huolehtimista yms.



mies on oman perheensä nuorin lapsi, äitinsä " tekopalkka" . olemme miehen kanssa samanikäiset, mutta hänen vanhempansa ovat kymmenisen vuotta minun vanhempiani iäkkäämmät. mies ei ole kylläkään ollut mikään lellivauva kotonaan vaan komento on ollut kova. jopa niin kova, ettei mies ole oppinut tekemään paljoakaan oma-aloitteisesti, vaan odottaa että käsketään.



kun minun vanhempani vierailevat meillä, he tulevat todellakin vierailulle aikuisen lapsensa kotiin. miehen vanhemmat tulevat ikäänkuin tupatarkastukselle. toisaalta miehen vanhemmat pitävät meistä huolta, ostavat ruokaa yms. minun vanhempani ostavat mahdollisesti keksipaketin tuliaisiksi, eivät muuta.



mietin tässä että miten mahdollisesti onnistuu rooliemme tasapainottaminen täsää avioliitossa. haluaisin että olisimme tasavertaiset kumppanit, mutta liekö se täysin mahdollista näistä lähtökohdista?

Kommentit (11)

Vierailija

johtuuko sitten siitä vai mistä, mutta meidän perheessä asioiden hoitaminen sujuu tosi hyvin, kumpikin ottaa vastuuta ja kummallekin kehittynyt omat osa-alueet, joissa toimii primus motorina. Tietty pienten lasten vanhempina ollaan välillä väsyneitä ja kämppäkin sen näköinen, mutta aina kun pitää jotain hoitaa, niin hommat kyllä hoituu, kumpikin tekee lupaamansa osuuden eikä kenenkään tarvitse vetää kivirekeä.

Vierailija

Meillä sama tilanne, ja naimisissa oltu 24v, kuukauden tuntemisen jälkeen. Kun oot vanhin, tunnet lapset ihan erilailla, ja tiedät miten menetellään missäkin tilanteessa. Kuopus mies taas on miellyttävä, ja hellyyttävä, iästä ja koosta riippumatta. Niitä pitää ihailla ja antaa mennä miten lystää, ja ne rakastaa sua ja perhettään ihan yli kaiken, kiinnitä huomiosi vaan hyviin puoliin ja ajattele aina että kyllä on ihana mies. Ja niin se onkin. Tarvittaessa kevyttä manipulointia. Parasta kaikkea teille!

Vierailija

Enpä ole koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta minäkin olen esikoinen ja mieheni kuopus. Itse olen pomottanut pikkuveljiäni raskaamman kautta, samoin mieheni on kokenyt aikamoista kurmootusta oman isosiskonsa taholta. En tiedä miten se vaikuttaa, ei mieheni mikään tossu ole mutta ei myöskään päällepäsmäri.

Vierailija

stressaamaan meidän asioista ja äiti yrittää taltuttaa tätä meidän jatkuvaa kaaosta ja tuo ruokaa. :) Tosin tuosta täytyy myös olla välillä kiitollinen. Kuitenkin olisin toivonut, että pojalta olisi vaadittu vähän enemmän, vaikka appiukko on ollut tiukan kasvatuksen miehiä. Tuntuu, että mies ei vaan saa aikaiseksi.



Mun vanhemmat on sellaisella linjalla , ett' tää on teidän perhe ja teidän tavat. eivät halua sekaantua asioihin. Ainut mikä ärsyttää on se, että mun isä pitää miehen puolia tosi helposti.

Vierailija

ja sen tulos oli että tällainen esikois-kuopus-suhde on hyvä juttu, kaksi esikoista voisi olla liikaa " kaksi suorittajaa" ja kaksi kuopusta taas sitten kaksi.. kuopusta.

Vierailija

Mä vastuullinen esikoinen, pikkusiskoni oli lapsuudessamme sairas, eli huolehdin itsestäni ja hänestäkin, hänen terveytensä siis oli aina mielessä ja huolena ajatuksissa. Mies taas perheensä kuopus, isosiskon silmäterä, äidin kulta, jolle on aina annettu kaikki anteeksi ja joka on elänyt vielä monien lellittelevien isotätien ympäröimänä...



Tosin iso ero ja etu tilanteessa se, että mies on mua 15 v vanhempi ja elänyt jo muissa suhteissa (ei kylläkään naimisissa tai lapsia) ennen meidän tapaamista, kasvanut siis itsenäiseksi ja aikuiseksi ennen meidän naimisiin menoa. Ja toinen helpottava seikka on se, että anoppi ja miehen sisko asuu monen tunnin ajomatkan päässä, eivätkä siis noin vain sekaannu meidän elämään.



Luulen, että sun kannattaisi ilmaista tunteesi ja koittaa antaa miehelle vastuuta, odottaa, että hän hoitaa tietyt asiat ja sitten kehua tuloksia. Ja laittaa rajat anopille. Vaikka tuo ruuan saaminen (myös meillä yleistä, tosin saan myös omalta äidiltänikin ruokaa) onkin kätevää, itse olen pikkuhiljaa alkanut kieltäytyä siitä, meitä on kaksi ruuanlaittajaa kotona, sen pitäisi riittää...

En tiedä muuttuuko se seikka koskaan, että toinen puolisko tavallaan " vetää" aina asioita eteenpäin vähän enemmän kuin toinen, mutta se voi johtua myös luonteesta (pikkusiskonikin on se dynaaminen osapuoli omassa kuopusnainen-esikoismies suhteessaan). Kyllä mäkin olen vuosia odotellut, että mies olisi valmis samoihin asioihin kuin minä. Ja yhtenä päivänä se sitten on ollut valmis. J anyt tuntuu ihan tasapainoiselta tämä suhde, naimisiin meno on jotenkin vastuullistanut myös miestä, luonut tämän meidän perheen konkreettisemmin ja nyt esikoista odottaessa mies on osoittanut paljon enemmän aloitekykyä kuin aiemmin... Olen myös ehkä antanut tämän mahdollisuuden hänelle, hellittänyt hieman omia ohjaksiani...

Vierailija

Mieheellä on tapana valittaa joskus ihan pienistä, minä taas pyrin korjaamaan asioita isosiskon tavoin.

Meillä huomaa hyvinkin lapsuudenperheen roolit!

Huomauttelen tästä kyllä miehelle ja se lopettaa vähksi aikaa itkemisen.

Vierailija

Minä olen esikoinen ja ainoa tyttö. Mieheni on kuopus ja perheensä ainoa poika. Hänen vanhempansa oikein tekemällä tekivät " vielä yhden lapsen" josko se poika sieltä lopultakin tulisi. Miestäni oli kohdeltu lapsena kuin perheen pientä kuningasta.. oli saanut kaiken periksi. On nyt kertonut, että oli todella itsekäs ihminen n. parikymppiseksi saakka eikä ajatellut muita ollenkaan. Nyt on aivan vastakohta, aivan ihana ihminen ja ottaa aina muut huomioon. Hänet oli vanhimman siskon mies ottanut puhutteluun ja tämän jälkeen alkanut tutkiskella omaa itsekkyyttään ja halunnut muuttua. Nyt hän on 33-vuotias ja todellakin parempaa miestä en voisi toivoa!



Minusta sitten, pakko myöntää, mutta minä olen ehkä meillä se hemmotellumpi tapaus.. mies antaa paljon useammin periksi. Tiedostan tämän ja yritän muuttua. Ehkä tuo " hemmoteltu" on väärä sana, mutta olen aina saanut tahtoni periksi... ja kaikki on ollut minulle elämässä varmaan liian helppoa. Koulussa oli helppoa, tuli hyvät numerot, kouluun pääsin ensi yrittämällä, töihin ensi hakemalla (ei todellakaan ollut sukulaisten ansioita), lapsen saimme heti ensi yrittämällä, miehellä hyvä palkka ja rahaa riittää jne.... Ikinä ei ole ollut paljon mitään vastoinkäymisiä, joskus olenkin ajatellut, että varmaan joskus elämä potkaisee päähän oikein kovaa.. ?? Ainoa " suru" elämässäni on ollut, että minulla ei ollut lapsena ja nuorena paljoakaan kavereita ja olin koulukiusattu. Onneksi oli ihana paras kaveri ja muutamia hyviä, muuten olisi ehkä järki mennyt. Tämän takia, vaikka olenkin mielestäni aika itsekäs, en voi sietää jos jotakuta kohdellaan huonosti tai joku joutuu olemaan yksikseen. Luonteeltani olen aika empaattinen... ehkä jotenkin " kahtiajakautunut" (???).. Haluaisin, että kaikilla on mukavaa, mutta kuitenkin, että itse saan oman tahtoni periksi.. ota tästä nyt selvää, meni vähän sekavaksi :/

Vierailija

Miehen vanhemmat ovat jo vanhuksia, omani viisissäkymmenissä.



Olen kyllä huomannut erillaisten lähtökohtiemme vaikuttavan joissain tilanteissa, mutta tilanne on korjaantunut pikkuhuiljaa. Olemme olleet yli kymmenen vuotta yhdessä ja meillä on useampi lapsi. Tuntuu että mieheni on kasvanut tähän pyöritykseen vähän vaikeamman kautta kuin minä. Jotkut minulle itsetäänselvät asiat ovat olleet hänelle uppo-outoja, mutta juttelemalla kaikesta on selvitty ja nyt olemme jo aika samalla viivalla monissa asioissa.



Asia aiheutti jossain vaiheessa ritiriitojakin, välillä pienempiä ja välillä suurempia. Onneksi niistä on selvitty ja olemme edelleen onnellisia. Tällä hetkellä vielä enemmän kuin välillä. SUhde vain paranee vanhetessaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat