Hei laitetaan samaan ketjuun kaikki omaa tarinaamme me joita miehemme tönivät, tuuppivat tai lyövät yms.

Vierailija

Mä voi aloittaa. Meillä 2 lasta, joista nuorempi erittäin rankka tapaus ja välimme ovat kiristyneet lasten myötä huomattavasti. 11+ vuosia yhdessä ja jotenkin tuntuu, että en millään jaksaisi enää olla se kuminauha joka aina joustaa. Hoidossa olen käynyt. Ja kuten jo toisessa ketjussa kerroin, mieheni ei tunne tarvitsevansa mitään apua. Pelko siitä, että tää vaan pahenee on aina olemassa. Miehen raivostuessa mitä vain on odotettavissa.

Kommentit (5)

Vierailija

En oikein tiedä mitä ap:lle sanoisin.



Valitettavan usein se vaan on niin että kun sen väkivallan kynnyksen on ylittänyt, paluuta ei enää ole. Ja sillä on taipumus raa' istua.

Kun mies ei näe käytöksessään mitään vikaa, niin taitaa olla aika aiheetonta uskoa parempaan. Karua, mutta totta.

Fyysiseen väkivaltaan liittyy aina henkinen väkivalta ja sen minä sanon että pelossa eläminen ei ole kenellekään hyväksi. Se näivettää ihmisen, vie minuuden.

Vierailija

Ja meillä myös tuo tilanne kärjistyy, kun minä hyökkään verbaalisesti mieheni kimppuun kun hän aikansa alistaa minua ja haukkuu ja ilkeilee.

Vierailija

Meillä tosin väkivalta meni niin, että kerran alettuaan sitä oli joitakin vuosia suhteellisen paljon (ts. monta kertaa vuodessa) ja sittemmin sen määrä väheni (= ehkä kerran vuodessa yksi lyönti). Oma minuuteni ei ole hukassa, enää, mutta en pysty miestä kunnioittamaan pätkääkään. Enkä uskalla isompia lapsia jättää hänen kanssaa kahden kesken, esim. illaksi. Pienten lasten kanssa oli ok, murrosikäisiä ei kestä - toimii samoin kuin minun kanssani aikoinaan. Miehestä on näet ok lyödä, " itsepähän kerjäsi" , jos toinen esim. huutaa hänelle.

Vierailija

Elin 12v väkivaltaisessa suhteessa. Yhteen muutettiin kun olin 19v ja esikoinen syntyi kuukausi sen jälkeen kun olin täyttänyt 20v.



Ensimmäisen kerran mies löi kun odotin poikaamme, nyrkillä takaraivoon. Hän oli erittäin mustasukkainen ja itsekeskeinen ihminen ja patologinen valehtelija. Myöhemmin selvisi syykin: kaksoisdiagnoosi alkoholismi ja epävakaa persoonallisuus- niminen persoonallisuushäiriö



Fyysistä väkivaltaa oli tasaisesti pitkin vuosia, repimistä hiuksista, avokämmentä, nyrkkiä, retuuttamista, potkasipa ristiselkäänikin kun odotin kuopusta...



Pahinta kumminkin oli henkinen väkivalta. ongelmistaan syytti minua ja kaikkein mieluimmin minun vanhempiani. Joka tapauksessa syy oli aina kaikissa muissa kuin hänessä itsessään. Ja mitä eroon tuli, henki pois minulta tai lapsilta, valinta oli ihan minun vapaasti tehtävissä, kummista henki otetaan pois.



Eroa yritin silloin nuorempana kahdesti, mutta mies soluttautui aina takaisin. Sitten oli pidempi väli, mutta sinä aikana minut ajettiin täysin nurkkaan. Sitten olin siinä tilassa että aivan sama elänkö vai en. Ja minä lähdin lapsineni! Ilmeisesti mieskin tajusi että hänen on parempi olla ilman minua, sillä hän jätti minut suht rauhaan.



N. ½vuotta eron jälkeen sairastuin masennukseen, tai oikeammin annoin sen purkautua. Syön vieläkin masennuslääkkeitä, erosta on 3vuotta, mutta nyt voin hyvin ja minulla on iki-ihana uusi mies, joka oikeasti rakastaa minua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat