Seuraa 

kamalaa, olen tässä kesän ja syksyn mittaan oikein tiedostanut että tyttären kanssa menee huonosti. Hän on siis esikoinen, pikkuveljet on nyt 2,5v ja 1,5v. Toisaalta hyvä että olen tiedostanut ongelman, osaan käyttäytyä sen mukaisesti, mutta ihan hirveää on se etten voi omille tunteilleni mitään.



Nyt ihan viime aikoina olen miettinyt että syitä tähän tilanteeseen on varmaan useita, ihan alkujaan hankala synnytys, sitten vaiketa pari kuukautta. Tyttö kävi aikaisin puhumaan ja on aina tuntunut vanhemmalta kuin onkaan. Pikkuveli syntyi 2,5 vuotta myöhemmin ja silloin alkoi tuntumaan että sisko on hankala. Sitä ennen siis kaikki oli ihanaa! Viihdyin kotona, mutta jouduin lähtemään töihin kun pikkukakkonen antoi odottaa itseään suht kauan.



Toisen vauvan kanssa kaikki meni kuin unelma ja vietettiin leppoisaa kotielämää. Kolmas-kuopus sai alkunsa vahingossa ja mullisti rauhaisan kotielämän kun kotona olikin yhtäkkiä 3 alle 4 vuotiasta. Esikoinen (sanotaan vaikka maija) tuntui menevän shokkiin kuopuksen syntymän jälkeen, meillä oli aika hankala tilanne alkuun ja vanhempia lapsia jouduttiin pitämään hoidossa -tosin todella tutussa ja turvallisessa mummilassa- aika paljon. Muutama kk meni niin että maija oli ihan hysteerisenä auttamassa ja hoivaamassa ja halimassa hampaat irvessä (kirjaimellisesti!) vauvaa. Hän meni ihan ylikierroksilla mikä oli kyllä ymmärrettävää, mutta ikävää katseltavaa kun ei voinut auttaa. Huomiota hän sai kyllä paljon, sekä kahdenkeskeisiä hetkiä vanhempien kanssa. Keskimmäinen jäi silloin varjoon kun isosisko ja pikkuveli vei kaiken huomion.



Tästä on jo vuosi ja maija rauhottui aikanaan (tämä oli oikeastaan taustaa- ja pitkä sellainen =)!





Nyt on vain itsellä alkanut ikävät tuntemukset, tuntuu että maija on jotenkin tiellä, enkä jaksaisi häntä yhtään. Tiedän että hän kaipaa hirveästi huomiota, ja sitä hän kyllä saakin. Keskimmäisen kanssa on alettu tappelemaan ja kilpailemaan vanhempien huomiosta ihan urakalla, kiistellään siitä kumpi tykkää äidistä ja kumpi isistä ym.



Arki on aika hektistä meillä, ihan normaali elämä on aika rumbaa, mutta olen päättänyt vielä vuoden pysyä kotona. Maija käy kerhossa 4x viikossa ja ne aamupäivät on aivan ihanan leppoisia. Pojat on niin hellyyttäviä ja rakastettavia että aina heitä halatessa tulee paha mieli siitä että miksei maijaa ole niin helppo rakastaa.



Maija on ihan normaali tyttö, hiukan vilkas, mutta ei todellakaan mikään ongelmalapsi, päin vastoin oikeastaan, todella mallikas tyttö, mutta joku nyt mättää. Hän ei pysy sylissä rauhassa vaan pyörii ja hyörii tai pussailee " väkisin" eli hampaita kiristellen. IHan kuin hän ei luottaisi siihen että näin saisi tehdä.

Koskaan ei maijalla ole ollut mitään ikäkausiin liittyviä uhmaikiä, vaan hän on vauvasta asti ollut aika temperamenttinen ja olenkin sanonut että hän on aina uhmassa! Nyt on kyllä tullut hirveitä raivokohtauksia kuviin, 5 vuotiaana on kai joku uhma mikä sitten kotiutui tännekin..?



Olen miettinyt monia syitä miksi esikoisen kanssa tuntuu olevan niin erilaista

- 2 naista talossa, voisinko kokea hänet jotenkin uhmana..? tuntuu aika pahalta ja epätodennäköiseltä mutta...???

-esikoisen kanssa kaikki pitää kokeilla, mistään ei voi olla varma että tekeekö oikein..

- olemme olemmat persooniltamme hyvin samanlaisia, räiskyviä ja tulisia..?

- esikoiselta vaatii aina eniten..?

-en halua että maija kasvaisi isoksi..??



Tästä viestistä tuli nyt todella sotkuinen, mutta olisi ihana kuulla vähänkään samanlaisia tuntemuksia jos jollain sellaisia on.. Tai ylipäätään jotain kommentteja äideiltä joilla on useampi lapsi että voiko lapsia rakastaa niin monin eri tavoin..

Pelottaa hirmusti että kun maija kasvaa ´ja itsenäistyy enemmän niin annan hänen vain mennä ja olen tyytyväinen kun minun ei tarvitse enää häntä " hoitaa" ..



En tiedä, tosi vaikeaa.. =(

Kommentit (17)

Heippa



Meille syntyi vauva kesällä ja sisaruksilla siis ikäeroa se viisi vuotta. Vauva oli todella hartaasti toivottu ja odotettu varsinkin isomman sisaruksen taholta.



Itse pohdin että voiko toista lasta rakastaa yhta paljon kuin sitä ensimmäistä. Nyt huomaan että esikoista kohtaan on myös tullut kuvaan juuri kuvailemasi vihan tunteet. Olen siis rakastanut ehdoitta esikoista lähes siihen sakka kunnes tämä toinen syntyi. Esikoinen oli todella helppo vauva ja taapero, uhma alkoi oikeastaan vasta nelivuotiaana ja on jatkunut siitä saakka milloinmitenkin mutta kiihtyvällä tahdilla, juuri kuin kuvittelin että tämä on kamalinta, niin tulee uusi purkaus joka on vielä pahempi kuin edelleinen.



Vauvaa kohtaan esikoien on oikein kultainen ja kyllä, ylilyöntejäkin sattuu, puristelee käsiä, vetelee jaloista mutta kellepä sisarukselle ei sattuisi. Huomaan myös että puhuu vauvalle samalla tavalla kuin minä lepertelee ja höpöttelee ja koskettelee samalla tavalla mutta lapsihan hänkin edellen on joten ei aina mene niinkuin toivoisin. Toisen kohdalla olen myös todenteolla havahtunut siihen että lapsi on vanhempiensa kopio ja todella matkii kaiken miten me teemme. Välillä tuntuu että esikoiselle vaan huudan ja vauvalle lepertelen, mikä ei todellakaan ole oikein ja olen yrittänyt välttää tätä.



Olen todella pohtinut tunteitani ja tavallaan huomaan että kaipaisin jonkun sanovan kuinka ihana se esikoinen on. Tarvitsen siis ulkopuolisten hyväksyntää sille että hän on oikeasti mukava. Oltiin eilen puheterapeutilla arviokäynnillä yhden kirjaimen takia ja tuntui niin hyvältä kun täti sanoi että oli niin reipas poika.



Niinhän se on että kotona otetaan mittaa niistä rajoista ja rakkaudesta mutta tuntuu että ihan kaikesta on syksyn aikana saanut tapella. Myönnän myös että välillä on jopa ihan helppoja ja mukavia päiviä jollion totean että se mun ihana mussukka on taas takaisin! Välillä minusta tuntuu myös että esikoinen on tieto/taitopuoletaan kypsempi kuin viisi mutta tunne puoli on sitten ihan pikkulapsen tasoa, ottaa tavallaan takisin sitä ettei ollut pienenpänä tällainen.



Esikoisen kanssa sitä todella kaikki on niin uutta ja ihmeellistä että ehkä ne myös ottaa " vakavammin" kuin toisen tai kolmannen kanssa!

Itselläni on ainakin toistaiseksi vain yksi lapsi. Tämän ketjun otsikon nähdessäni kuitenkin luin, sillä muistan jostain jossakin välissä lukeneeni (en kyllä yhtään muista, mikä opus oli), että äidille saattaa usein tulla hyvin rankkana yllätyksenä toisen lapsen synnyttyä juuri kuvailemanne vihan tunteet, hyvin voimakkaatkin. Vaikka esikoisen kanssa olisi mennyt hyvinkin, toisen lapsen syntymä voisi siis aikaansaada äidissä rankkoja vihantunteita ja hylkimistä esikoista kohtaan. Tätä selitettiin ihan biologisilla ja hormonaalisilla seikoilla: luonto pyrkii varmistamaan sen, että pienin varmasti pysyy hengissä ja saa kaiken tarvitsemansa. Isompien kai luontoäiti (tai mikä ikinä) kai sitten ajattelisi selviytyvän vauvaa paremmin. En sitten tiedä, voiko näin olla. Sinänsä kuulostaa ihan loogiselta, vaikkakin kovin kurjalta. Painoin vain lukemani mieleen vastaisuuden varalta, ihan lohdullisuutensa takia, vaikka arkipäivässä ei kyllä varmasti hurjasti lohduta. Voimia!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eli olisiko osa tuota. Esikoisen osalta kai enemmän tulee uusia asioita, kuin seuraavien ja äidillä on kaikkein vähiten kokemusta. Eli sinänsä se että esikoinen tuntuu yleensä vaikeimmalta on normaalia.



Sitten se mikä minulle tuli mieleen, että esikoinen teillä tyttö ja seuraavat poikia. Onko sinulla itselläsi ongelmia oman naiseutesi kanssa/hyväksymisessä? Tämä voisi hyvinkin peilautua tunteisiisi tyttöösi.



En ole kuullut ihan vastaavasta kuin sinulla (mutta luultavasti moni ei sellaista mainitsisikaan, vaikka noita tunteita olisi). Kahden äidin olen kuitenkin kuullut toivovan että he saisivat 3-4 poikaa, mutta eivät haluaisi tyttölapsia. Toisella näistä äideistä tiedän olevan taustalla ainakin syömishäiriöitä ym. rankempia kokemuksia oman naiseksi kasvun aikana, oletan että tytön äitinä olo olisi henkisesti liian vaativaa äidille ja toisi omat kasvuvaikeudet uudelleen esiin käsiteltäväksi.



Osaltasi voisin sanoa että hyvin kypsältä kuulostaa tuo että olet tietoinen ongelmasta ja pohdit hyvin mistä se voisi johtua. Olisiko mahdollista miettiä vielä asiaa vaikka oman lapsuutesi näkökulmasta? Onko itselläsi ollut ongelmia oman äitisi suhteen kanssa? Voisiko tunne peilautua sieltä? Meillä ainakin olen huomannut itse peilaavani lapsuuteni kokemuksia ja opittuja tapoja äitiydestä omaan äitiyteeni. Kaikki mallit eivät ole tulleet omalta äidiltäni, vaan myös muilta läheisiltä äidin malleina olleilta naisilta. Toisaalta myös muistan edelleen kuinka tärkeä myös isäni suhtautuminen naiseuteen oli kasvuni kannalta (silläkin siis oma osuutensa). Monissa perheissähän saattaa olla paremmin toimeen tulevia henkilöitä keskenään ja pahimmassa tapauksessa " eri leirejäkin" perheen keskellä ja voi olla mahdollista että äiti ja tytär saattavat tietyllä tasolla tahtomattaan kokea toisensa kilpakumppaneiksikin.



Olisi varmaan hyvä kuitenkin jotenkin päästä tuohon tunteeseesi käsiksi ja käsitellä asioita siitä eteenpäin. Hyvä on miettiä ja selvittää asiaa itselleen, mutta ei kai ammattiapukaan sen jälkeen olisi poissuljettu asia?

Minulla esikoistyttö 4+v ja kuopus on poika 2v. Tunteeni tyttöämme kohtaan ovat hyvin saman suuntaiset kuin sinulla. Hän on syntymästään lähtien ollut vaikea; koliikkia, allergioita ja TEMPPERAMENTTIA!! Aina siis ollut vaativa!

Olen painiskellut usein viha-rakkaus tunteiden kanssa häntä kohtaan.

Myös minä olen tiedostanut tunteeni ja olen yrittänyt alkaa käyttäytyä " aikuismaisesti" ja siirtää vihan tunteeni taka-alalle. Yritän halailla ja pusutella häntä(vaikka valitettavan usein se tuntuu väkinäiselle). En voi silti sille mitään, että tunnen paljon lämpimämpiä ajatuksia kuopustamme kohtaan.

Vaikka pojallakin alkaa olla uhmaa ym., niin jotenkin minun on helpompaa hyväksyä se.

Itse olen pohtinut, että johtuuko kaikki " vihani" tyttö kohtaan vain siitä, että hän on tyttö. Ja vieläpä hyvin samanlainen, kuin minä eli peilaan omaa itseäni tytön kautta ja en vaan pidä näkemästäni!

Minulla on ollut aina huono suhde omaan äitiini ja uskon, että se vaikuttaa myös minun suhteeseen omaan tyttööni. Valitettavasti!

Teen joka päivä kovasti työtä pääni sisällä, jotta saisin ajatukset ja tunteeni kasaan. Haluan vielä jonakin päivänä, mahd. pian, osata nauttia tyttöni seurasta ja olla ylpeä hänestä ja itsestäni!!

Kokemusta vastaavasta ei itsellä ole muuta kuin töitten kautta, kuuntelijana ja tukijana. Mutta voin sanoa lohdutukseksi ja rohkaisuksi sen, että olkaa ylpeitä itsestänne! Ylpeitä sen vuoksi, että olette uskaltaneet noin avoimesti ja upeasti käsitellä asiaa, joka yleensä vaietaan maan alle. Sillä eihän kukaan kunnon äiti VOI sanoa vihaavansa lastaan, eihän ?!



Uskon, että olette jo aika paljon pidemmällä ongelman ratkaisussa, kuin ne äidit, jotka saman ongelman kieltävät. Ei ole häpeä tunnustaa heikkouksiaan ja pyytää apua, häpeä on se ettei asioiden eteen tee mitään.



Ei ole yhtä oikeaa tapaa rakastaa lapsiaan, ja rakkaus on erilaista eri vaiheissa. Lämpimiä ajatuksia teille kaikille!

Samat vihan tunteet esikoista kohtaan jylläävät välillä täälläkin. Tuntuu, että 4,5v tytölle saa vääntää kaiken rautalangasta ja että hän kiusallaan rikkoo koko ajan sääntöjä ja on tottelematta. Välillä tulee tunne, että tekisi mieli antaa oikein " isän kädestä" jotta oppisi " herran pelkoa" . Tämä on siis tunne ei toteutettu suunnitelma.



Meillä kaikki kolme( 4,5v, 1v9kk ja 6kk) ovat tyttöjä, joten tunne ei voi johtua sukupuolesta. Itse olen tullut siihen tulokseen, että koska kolmen pienen lapsen äitinä olen koko ajan tarvittu, haluaisin, että edes suurin olisi itsenäisempi. Ei tietenkään tuon ikäinen ole, mutta huomaan usein vaativani häneltä enemmän kuin tuon ikäiseltä voisi odottaa. Pienemmiltä kun ei voi vielä vaatia oikeastaan yhtään mitään, tulee paineet kasattua isosiskon niskaan. Jos hän ei toimi kuin ajatus, ärsyynnyn.



Oli todella vapauttavaa lukea tätä ketjua, koska olen aiemmin miettinyt, johtuuko tunteeni esikoista kohtaan hänen isästään. Olen siis eronnut esikoisen isästä. Koska samanlaisia tunteita on myös ydinperheiden äideillä, voin huoahtaa helpotuksesta. Uskon nyt, että pääsen tämän yli sitten kun lapset kasvavat ja elämä siltä osin helpottaa.



Suurimman osan ajasta rakastan tytärtäni niin että sattuu ja olen hänestä todella ylpeä. Mutta sitten tulee näitä mustia hetkiä varsinkin väsyneenä.



Tsemppiä kaikille ja ollaan ylpeitä siitä, että uskallamme tunnustaa tunteemme.

En ole kenellekään uskaltanut sanoa, millaiset tuntemukset mulla välillä esikoista kohtaan on. Meillä on ihan samat elementit: nyt 4½ -vuotias tyttömme oli koliikkivauva ja kävi läpi hurjan uhmaiän. Silti hän tuntui ihanalta kunnes vauva synyti. Nyt reilu 2-vuotias kakkostyttäremme on ollut rauhallinen ja aivan mielettömän ihana ja aurinkoinen. Epäreilua kyllä, mutta rakastan kuopusta enemmän. Esikoinen yrittää esittää avutonta ja ärsyttää kaikin keinoin. Välillä itkee, että miksen rakasta häntä. Tämä kuulostaa kamalalta, mutta vannon, että teen parhaani, että vaikuttaisin tasapuoliselta. Pakotan itseni halimaan ja suukottelemaan esikoista, mutta kuopuksen nappaan syliini niin paljon mieluummin :(



Yritän myös vielä työstää tunteitani ja uskon, että esikoisen käyttäytyminen heijastuu aina omastani.



Voimia kaikille.

Minä olen tempperamenttinen ja kas vain, 5vuotias tyttäremme samanlainen. Nyt on ollut pari viikkoa vaikeata. Joka asiasta saa riidan aikaiseksi ja mikään ei kelpaa. Kiusaa pikkuveljeä. Olen ýrittänyt panostaa kahden keskisiin hetkiin ja myönteiseen palautteeseen. Auttaa tai ei.



Tyttö on kovasti minun perään ja kaipaa huomiota. Mutta osaa kyllä vetää juuri oikeista naruista, kun haluaa äidin suuttumaan... olen kysellyt itseltänsä syitä käytökseen ja sanoo, että en tiedä miksi. Ollaan juteltu asiasta monta kertaa ja tyttö on pahoillaan käytöksestä, mutta kohta taas tapahtuu. Olen ajatellut, että tämä nyt taas on vain jokin vaihe.

Minulla pian 6v poika, juuri 4v tyttö ja 7kk tyttö. Nuorin vielä on tietenkin vauva ja suhtautumiseni häneen on lähinnä melko positiivissävytteistä vauva-äiti symbioosia, mutta noista kahdesta vanhemmasta on itselläni jo enemmän monimuotoisia tunteita. Silti väitän ettei vihaa tai inhoa minulla ole lapsiani kohtaan, välillä kyllä tietenkin on hetkiä etten aina niin jaksa/edes pidä omista lapsistani (kun jokin konflikti päällä).



Poika tuntuu kieltämättä vaikeimmalta, koska on vanhin ja eloisa kaveri (ei viihdy paikallaan ja on aktiivinen). Silti poika on helppo luonteeltaan ja aika mukava. Huomaan myös hänestä paljon omia piirteitäni ja varsinkin tietyt huonot ominaisuudet hänellä huomaan olevan samat kuin minullakin - heh. Ja kun niistä joskus on tullut palautetta esim. vanhempainvartissa kerhosta, niin mietin pikemminkin että poika raukka on oppinut ne äidiltään ja että minun pitäisi muuttaa omaa toimintaani, että poika oppisi paremmat toimintatavat. Periaatteessa tuntuu että poikaa minun on kuitenkin helppo ymmärtää, koska jotenkin poika on aika samanlainen kuin minä (kaipaa seuraa, puuhaa, sosiaalisia kontakteja ja innostuu helposti), tosin muistuttaa miestäni siinä ettei puhu niin paljoa kuin minä.



Keskimmäinen tyttö on sitten aika helpon oloinen tapaus, vaikka onkin aika periksiantamaton vänkääjä. Silti rauhallisena ja pitkäjänteisenä elämä hänen kanssaan on mukavaa. Esim. mieheni luulen aina tulevan pitämään tämän tytön kanssa kahvittelusta ym. " heidän omista jutuistaan" , siten epäilen että tyttö tulee aina olemaan isän tyttö. Joskus tosin mies ei aina ymmärrä tytön jatkuvaa puhumisen tarvetta, mutta minä taas mielelläni keskustelen tytön kanssa vaikka jankkaamalla puolin ja toisin.



Itse siis näen kummassakin vanhemmassani lapsessa hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Kummastakin pidän, vaikka ovat erilaisia. Kummankin kanssa on vain ehkä hieman eri omat juttunsa ja heillä omat ominaisuutensa jotka eivät aina tunnu niin kivoilta. Eli en voi sanoa että suhtaudun heihin täysin samoin, en sinnepäinkään. Silti usein lasten keskenäänkin nahistellessa en yleensä asetu jomman kumman puolelle tai tunne sympatiaa vaan toista kohtaan. Ja lähinnä lasten huonosta käytöksestä/teoista syyllistän itseäni ja tapaani kasvattaa lapsiani, eli koen yleensä sen omaksi viakseni enemmän kuin pelkästään lapseni ominaisuudeksi.



Kuten tekstistäni näkyy jotenkin peilaan lapsista sekä minun että mieheni ominaisuuksia. Uskoisin että jos minulla olisi vaikeuksia hyväksyä joitain omiani tai mieheni ominaisuuksia tämä näkyisi myös suhtaumisessa lasten kohdalla. Peilaatko sinä lastesi ominaisuuksia ehkä sinun tai miehesi ominaisuuksiin? Ja onko kaikki sinun kokemasi tyttösi " huonot" ominaisuudet (joihin mahdollisesti tuo vihantunne kohdistuu) vain jomman kumman?

onpa taas hyvä että täältä löytyi vertaistukea, kiitos vain kaikille rohkeille, varsinkin " vaahterat" , tunnutaan olevan samassa tilanteessa!

tästä on nyt pari viikkoa kun tuon alkuperäisen viestin kirjoitin ja silloin tämä minun " tilanne" oli kyllä jo kytenyt päässä kauan. Kirjoitinkin ehkä osittain siksi että asiaa ei voinut kenellekään kertoa ja välillä tärkeiden ja vaikeiden asioiden näkeminen auttaa, eli kun sain katsoa kirjoitustani, sain ongelmani jotenkin helpompaan muotoon..



Mahtavinta oli kyllä huomata etten ole jotenkin viallinen, vaan teitä muitakin löytyy, ehkä ollaan sitten kaikki viallisia ja kieroutuneita, mutta hyvä tietää ettei ole lajinsa ainoa ;)



Meillä menee nyt oikeastaan tosi hyvin. Tämä viestiketju tosiaan auttoi, ihan tietoisesti olen alkanut etsimään tytöstäni niitä hyviä ominaisuuksia, ja niitähän ulospäinsuuntautuneesta reippaasta tytöstä löytyy yllin kyllin! On monta asiaa josta saan ylpeä, ja nyt kun halittelu ja helliminen on otettu ihan tietoisesti " rutiineihin" mukaan niin se tuntuukin ihan kivalta :). Luulen että tyttökin jotenkin jännitti aiemmin niitä tilanteita jolloin pääsi syliin ja ehkä ajatteli että tästä pitää ottaa kaikki irti kun tällaista harvinaista hellittelyherkkua saa ja tilanne meni häneltäkin överiksi, hampaiden kiristystä ja väkisin halaamista ja riehumista. Ja se ei tuntunut sitten kivalta kummastakaan.



Nyt kun olen alkanut hellittelemään enempi niin hänkin osaa rentoutua sylissä ja vain olla. ja se on mukavaa.



Viime viikon perjantaina tuli muuten " pikku enkelit" -ohjelmassa juuri samantyylisestä ongelmatilanteesta, jossa molemmat vanhemmat olivat sitä mieltä että heidän esikoisensa (6v) oli hirviö ja hankaloitti heidän elämäänsä. Kyllä multa itku pääsi kun poika piirsi kuvan perheestään ja jätti itsensä ulkopuolelle, äidin, isin ja pienet sisarukset tiiviseen ryhmään.

Ei olisi voinut tuo ohjelma sopivampaan saumaan osua, se herätti minussa kovasti ajatuksia omaan tilanteeseen liittyen!!



ihanaa että vastasitte ja ihanaa ettei kukaan teilannut minua heti! Tällaiset tunteet todella on sellaisia ettei niitä voi ääneen kenellekään sanoa, hävettää edes myöntää niitä itselleen!!

Oikeastaan kun sain kaiken kirjoitettua ja katsottua tuota kirjoitustani ja luin vastauksianne niin tuntui jo paremalta ja nyt on muutama päivä mennyt tosi kivasti =)



Olen oikein kaivamalla kaivannut niitä tytön hyviä puolia ja sylitellyt tyttöä niin että pienemmät ovat joutuneet odottamaan vuoroaan hyvän tovin..Yleensä se pienin saa aina ensimmäiseksi huomiota ja sitten keskimmäinen ja viimeiseksi esikoinen, jos ehtii. HItto vie, me luovuttiin kotieläimestäkin sen takia ettei sille riittänyt tarpeeksi aikaa kun ne hetket kun syli oli vapaa niin elukka tietysti halusi oman osuutensa hellydestä. Ja kun musta tuntuu että olisi ihana olla vain oman itsensä kanssa, ettei koko ajan joku haluaisi musta jotakin.



Ehkäpä tässäkin tuli yksi painava syy siihen miksi esikoinen tuntuisi " olevan tiellä" , ehkä ajattelen hänen olevan jo niin iso ettei häntä tarvitsisi enää niin hoivata. Sehän on tietenkin virhe koska kaiken ikäiset lapset tarvitsevat hirveästi hellyyttä ja syliä! Tämä saattaa ehkä tulla sieltä jostain kaukaa omasta lapsuudesta, en muista että meillä olisi hirveästi sylitelty (itsekin muuten olen sisarussarjan vanhin, AIVAN, olen hoitanut aika lailla pienempiä sisaruksiani ja ehkäpä jäänyt paitsi äidin huomiosta (äiti oli yksinhuoltaja silloin) ja nyt jotenkin toistan sitä kaavaa..?? kuka tietää)



Tuntui aika kaukaa haetulta tuo että omasta lapsuudesta voisi jotain syitä löytyä, mutta ehkäpä...

Olen täysin erilainen kuin äitini, kotona meillä ei pahemmin tunteita näytetty, jos suututtiin niin mökötettiin, eikä niitä hellyydenosoituksia kyllä lapsuuden jälkeen ole nähty. Meillä ehkä riidellääkin sitten liiankin raivoisasti, silloin kun riidellään, mutta sen olen yrittänyt oikeastaan kaikille opettaa että jos suututtaa niin sen saa näyttää, kunhan ei satuteta.





Tiedän kyllä mitä on kun lasta ei joinain hetkinä voi kestää, esim. kiukkukohtaukset sun muut, mutta häntä silti rakastaa Keskimmäisellä on juuri nyt jotkut kamalat uhmakkuuspäivät, kaikki menee pieleen eikä mikään kelpaa, mutta silti kun hän kömpii itku silmässä raivon laannuttua syliin niin rakastan ja hellin häntä valtavasti.

esikoinen kun tekee saman niin minusta tuntuu että en saa omaa pahaa mieltäni laantumaan millään ja puren hammasta etten työtäisi häntä sylistä pois. Tällaisessa tilanteessa tämä oma onneton tilanteeni on parhaimmillaan, ja tämän niin kovasti tahtoisin muuttuvan.




mutta nyt jo parempi. Eli meillä on sisarukset 4,5v, 3v ja 1,5v. Vanhimmat tyttöjä ja nuorin poika. Esikoinen on tullut minuun ja on tempperamenttinen ja kaksi nuorempaa ovat rauhallisia ja lempeitä kuin isänsä. Jotenkin juuri tuo meidän luonteiden samanlaisuus aiheuttaa minusta suurimmat ongelmat, en kestä hänen tahtonsa voimaa ja samoja maneereja joita minulla on. Nuoremmat vain on niin ihanasti isänsä kaltaisia.



Ja niin, myös minulla on ollut huono äiti-suhde, en tosin ole huomannut mitään yhteyttä tähän koska en ole lainkaan kuten äitini, vaan aivan kuten isäni. Tätä yhteyttä taas äitini on hiljaa aina kammoksunut ja tämänkin olen vasta lapsia saatuani tiedostanut.



Esikoisen kanssa oli erityisen vaikeaa kun keskimmäinen syntyi, hän on hyvin huomionkipeä eikä edelleenkään oikein kestä että joku muu saa huomiota, se on ikäänkuin häneltä pois. Nyt tosin tilanne on jo helpottanut.



Esikoinen purki kiukkuaan tuuppimalla ja kiusaamalla pikku siskoaan ja minä tietysti raivosin hänelle jolloin hän sai entistä vähemmän positiivista huomiota. Kuten tässä moni on kertonut, myös minä jouduin oikein opettelemaan esikoisen positiivista huomioimista.



Herättävintä oli se kun kerran kysyin häneltä kahden kesken, miksi hänen pitää aina kiusata pikkusiskoa. Hetken keskusteltuamme hän kysyi, että miksi sisko ei koskaan joudu jäähylle. Totuus tietenkin oli ettei siihen ollut tarvetta, en kuitenkaan tätä tietysti kertonut. Seuraavan kerran kun tuolloin 1,5v sisko teki jonkin olemattoman virheeksi luokiteltavan, vein hänet teatraalisesti jääähylle, jota tämä ei oikeastaan edes sellaiseksi ymmärtänyt.



Ihme kyllä tuosta pikku episodista alkoi suhteen tervehtyminen. Toisaalta aloin myös miettiä näitä tytön positiivisia puolia ja niiden voimalla ja alkuun ihan hammastakin purren pyrin osoittamaan hänelle mahdollisimman paljon positiivista huomiota.



Nykyään yritän aina kehua sisaruksia kun heistä kuka vain on hyvä sisko tai veli, eli auttaa sisarustaan tai leikkii kivasti toistensa kanssa. Sekä ihan vain otan heitä syliin hellittäviksi. Huomaan myös että se on helpointa kun ei ole kauheasti univelkaa ja kun asiat ovat muutenkin jotenkin hallinnassa.



Itseasiassa uskon että tämä ongelma on yleisempi juuri meidän keskuudessa joilla on niin monta niin monella tavalla nuoresta iästään johtuen tarvitsevaa pientä lasta. Vedetään joka suuntaan ja toivoisi että edes se isoin jo alkaisi pärjätä ilman huomiota. Mutta lapsihan tarvitsee huomiota koko ikänsä, erityisesti alle kouluikäinen.



Ystäväperheen äiti on uskaltanut tunnustaa minulle samoja tunteita kuin tässä ketjussa on puitu. Hänelle vain " vihan" kohde on ollut kuopus, ei esikoinen. Esikoinen on ollut ns. helppo lapsi, aurinkoinen, fiksu ja nyt murrosikää lähestyessäänkin leppoisa tyyppi. Kuopus alusta lähtien vaikeampi tapaus, koliikkivauva ja oman tahdon ilmaisun mestari. Lapset ovat samaa sukupuolta, joten tyttö-poika-asetelmasta ei ole kyse.

Lohdutuksena voin sanoa, että ystäväni kokemusten mukaan tilanne helpottuu, kun lapset kasvavat.

Niin paljon oli samaa sinun kirjoituksessasi...meillä esikoinen tyttö joka täyttää kohta 5 vuotta.Pikku-veljensä kohta kaksi.Esikoinen ollut kanssa syntymästään asti erittäin tempperamenttinen lapsi,kiltti mutta huomiota hakeva.Pikku-veljensä kanssa päivittäin tulee sitä nahistelua että kuka saa huomiota ja milloin.Esikoisen kanssa leikitään ja pelaillaan kun nuorimmainen esim.nukkuu päikkäreitään.Silti tyttö kanssa kotona saa raivo puuskia joka päivä.Mies töissä ja minä kotona lasten kanssa.Esikoinen käy omassa kerhossaa kaksi kertaa viikossa.Välistä tuntuu että saa todella väkisin vääntää tytön kanssa kättä joka asiasta millon liittyy vaatteisiin,syömiseen tai johonkin muuhun.Välillä todella raivostuttavaa kun sitä on koko ajan.Oman Äidin kanssa minulla ei ole mitään välejä ollut muutamaan vuoteen.Teini-ikäisenä olin itse aika kovaluontoinen ja mieskin on myöntänyt että tuo lasten kova oma-tahto myös peritynyt häneltä,itse ollut lapsena samanlainen.

meillä äitimuori tuumasi, että esikoiset kasvattavat vanhemmuuteen, ollaan heille koekaneina, nuorempien sisarusten kanssa on ollut helpompaa, kun on voinut ottaa jo vanhemmuudeen " rennommin" .

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat