Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Mulla on hyvä mies, jota rakastan ja kolme lasta, suloisia kaikki. Nyt on vaan niin, että oon käsittämättömän ihastunut työkaveriin. En pysty nukkumaan öisin, kun pelkät ajatukset tuosta ihmisestä saa aivan sekaisin. Tu-tum, sanoo sydän. Se mies on aika ihana...



Mitään ei ole tapahtunut, mutta kohta tuntuu, että räjähdän, jos en voi edes puhua asiasta kenellekään. Siksi siis tämä teksti. Yleensä selvittelen ajatuksiani juttelemalla niistä miehen tai ystävien kanssa. Tämä juttu on nyt sellainen, että en VOI puhua siitä edes ystävilleni, koska pelkään, että juttu leviää jotenkin.



Ääh... mitä ihmettä mä teen, kun pää meinaa hajota, ja sydän kans?

Kommentit (23)

en vain tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Ihastuin haavekuvaan hänestä. Mutta kuukausien kuluessa se sitten häipyi.



Onneksi jäljelle jäi oma rakas, ihana aviomieheni, jonka todella tunnen ja joka rakastaa minua.



Eli ei se pettäminen kannata. Ihastuksia tulee ja menee, mutta muuttuisiko se elämä todella onnellisemmaksi sen toisen kanssa. Kantsii miettiä. Ite aattelen, että tuskinpa. Sitten alkaisi löytyä niitä huonoja puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.



Kun kerran oot tuntenut oman miehesi jo noin kauan, niin häneen voit luottaa. Älä lähde vaihtamaan onneasi mihinkään huonompaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

työkaveriini. Olen ihan umpirakastunut ja jokainen hetki erossa on tuskaa. En osaa nauttia lasteni seurastakaan, kun koko ajan ajattelen tätä toista miestä. Hän olisi valmis vaikka mihin, mutta itse en voisi kuvitellakaan tässä vaiheessa eroavani miehestäni. Todella hankala ja ahdistava tilanne. Olemme yrittäneet lopettaa suhteen moneen kertaan, mutta ei onnistu... Tunteeni ovat kuin vuoristorata, välillä olen äärimmäisen onnellinen ja seuraavaksi onneton tilanteen vuoksi.

Neuvoni siis on, että helpommalla pääset, jos hillitset itsesi ja pidät ihastumisen omana tietonasi, ehkäpä se menee joskus ohi. Itse en näe tilanteessani muuta ratkaisua, kuin ero, mutta sitä en lasteni vuoksi ole valmis tekemään... Siispä kärsin...

Mutta annoin järjen voittaa ja tunteet hälvenivät vähitellen. En siis jutellut tästä kenellekään, mutta ihastuksen kohde kerran kännipäissään totesi huomanneen asian.



Nyt olen niin onnellinen, etten tehnyt mitään. Olen rakastunut omaan mieheeni uudelleen, ja meillä on niin hyvä olla yhdessä. Ja en tosiaan haikaile minkään uuden ja jännittävän perään, se tuottaisi kuitenkin enemmän kyyneliä ja tuskaa kuin nykyinen järjestely.



Neuvoksi sanon, että odota ainakin puoli vuotta ennen kuin teet mitään. Jos tunteet ovat vielä valloillaan ja kotona menee huonosti, niin hyppää vasta sitten uuteen suhteeseen.

Myös minusta ja miehestäni on sanottu, että olemme täydellinen pari. Ystäväni " palvovat" miestäni ja heidän mielestään minulla on täydellinen elämä, josta ei puutu mitään. Siksipä en ole voinut puhua tilanteestani kenellekään, en varmasti saisi ymmärrystä. Puhuminen jollekin voisi tosiaan auttaa näkemään tilanteen jotenkin " kauempaa" . Mutta jotainhan elämästäni puuttuu ja pahasti, koska olen suhteeseen ajautunut (oltuani täydellisen uskollinen 10 vuotta). Mitenköhän tästä sopasta selviäisi??

Ai miksikö? No koska sinulla kuitenkin ON " hyvä mies, jota rakastan ja kolme lasta, suloisia kaikki."



Siinä on kuule panoksena NIIN paljon, että sinuna nauttisin vain aikani tuosta ihastumisen tunteesta puhumatta siitä muille kuin meille täällä av:llä ;-) Ei vaan, olen kyllä ihan vakavissani. Mitä ihmettä luulet saavasi, jos tämän työkaverin matkaan lähtisit, enemmän kuin mitä sinulla jo on?? Nauti siitä mitä sinulla on, ja siitäkin että vielä voit kokea noin suuria ihastumisen tunteita. Sehän vain tarkoittaa ettet ole " pystyyn kuollut" .



Eli anna sydämen paukkua vaan, ei se räjähdä :-) Äläkä vaan tee mitään muutosta nyt jo erittäin hyvään elämääsi. Muuten saatat menettää kaiken!



yst.terv. lapseton ja miehetön, joka olisi suunnattoman onnellinen jos olisi rakas mies ja omat lapset.





Miehelleni ja hänen työpaikallaan olleelle naiselle kävi juuri noin. Pienestä lähti liikkeelle, sitten kuin varkain homma karkasi käsistä. Nälkä kasvoi syödessä, sitten palattiin taas taaksepäin ja yrittivät jatkaa omien perheideen kanssa ja sitten taas palasivat toistensa syliin. Pettivät puolisoiltaan salaa puolitoista vuotta (henkisesti), kunnes homma räjähti käsiin. Ensin minä ja tämän naisen puoliso oltiin todella surullisia, kun meitä oli petetty. Nyt kun me olemme päässeet asiasta yli, niin meillä menee hyvin. Olemme saaneet oman elämän rakennettua ja se ei perustu valheelle. Sen sijaan en haluaisi olla näiden pettureiden housuissa. Kumpikin heistä tietää, että heillä molemmilla on kyky pettämiseen ja valehtelemiseen kumppanille eli eipä ainakaan minusta ole kovin hyvä pohja suhteelle. Lisäksi molemmat ovat " luopuneet" lapsistaan ja tapaavat heitä vain viikonloppuisin ja voisin kuvitella että sellaisen asian vasta ymmärtää vähän viiveellä, että miltä omista lapsista ero tuntuu. Ainakin minusta ihan alkuunsa oli yksinhuoltajana ihan kiva päästä joka toinen viikonloppu " eroon" lapsista, mutta nyt kun elämässäni on ihana mies, lapsien isäpuoli, niin tuntuu etten meinaisi raaskia edes silloin joka toinen viikonloppu luopua lapsistani ja kuitenkin se olen minä joka on 26 päivänä lapsien kanssa ja isä vaan 4 päivän ajan + 4 arki-iltaa.



Oman kokemuksen perusteella, vaikka olenkin sitä vain sivusta katsonut, että kallis on se hinta, jonka tuommoisesta suhteesta maksaa. Syyllisyys, ikävä, epäluottamus... ne ovat kaikki ovat voimakkaita ja jos rakkaus ne voittaa, niin hyvä niin.

Kuulostaa kyllä niin tutulta tuo teidän kuvio. Meilläkin on kaikkea mitä vaan toivoa, ja varmasti aika moni kadehtii meitä. Itsekin ymmärrän, miten hyvin asiat ovat. Silti vieras houkuttaa niin julmetusti... Mä oon yrittänyt karistaa nää ajatukset mielestä, mutta uniin ne ruskeat silmät vaan tunkee.



Mutta tajuan kyllä, että pettäminen on huono, huono vaihtoehto. Olkoonkin, että siitä saattais tulla mieletön rakkaustarina. Vuosisadankaan rakkaustarina ei korvaa sitä, mitä menettäisin oman mieheni kanssa, joka kuitenkin on lasteni isä ja paras ystäväni. Hyvä mies kaikin puolin.



ap

Musta tuntuu, että mulle riittäis jo se, että saisin kuulla, että tää mies tahtois mut. Ehkä tähän liittyy vanhenemiskriisikin. Tahdon ehkä tietää, että mulla on vielä markkina-arvoa..?

Olen ehdottomasti pettämistä vastaan ja se puolitoista vuotta kestänyt valehteleminen oli melkoinen pettymys minulle. Siitä huolimatta minun on nyt sanottava, että exäni teki minulle palveluksen aiheuttamalla eromme. Hän on sairas ja luultavasti minun elämäni (ja luultavasti jopa lapsieni elämä, kun olisivat katsoneet isänsä hidasta riutumista ihan vierestä vuosikymmenet) olisi ollut todella rankka. Minä olen niin vankalla moraalilla varustettu etten olisi koskaan miestäni jättänyt vaan olisin varmasti uhrannut itseni hänen rinnallaan. Nyt kun elämä menikin näin, että ex toimi niin, että ero tuli, on oikeastaan valtava taakka otettu pois niskastani ja uskon, että minulla on paljon hyvää annettavaa vielä tähän elämään. Ainut mistä olen surullinen, on toki se, että lapsiltani vietiin nuorena jo mahdollisuus ehjään perheeseen. Toisaalta jos ehjä perhe olisi tarkoittanut kulissia ja puolisoiden välistä valehtelemista, olisi se minusta antanut taas lapsille ihan vääränlaisen kuvan parisuhteesta heidän elämään.



No, mutta kuten varmaan huomaat, minä en ole katkera exälle enkä tälle työpaikan naisellekaan. Sydämestäni toivon heille onnea yhteisessä elämässään ja sen uskon, että se ei tule heillekään olemaan helppoa. Elämä ei ole mustavalkoinen, eikä koskaan ole mitään niin hyvää etteikö olisi jotain pahaakin eikä koskaan niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Itse nautin kuitenkin siitä, että olen kaikkeni edellisessä suhteessa tehnyt ja voin hyvällä omallatunnolla painaa iltaisin pääni tyynyyn. Mieti sitä, minkälainen ihminen olet ja mikä sinulle on tärkeää. Sitäkin kannattaa miettiä, että mikä saa sinut toista miestä haikailemaan.

Tekstistäsi taas tajuan, miten vaarallisesta jutusta voi olla kyse. En nimittäin todellakaan ole valmis eroamaan miehestäni. Ja pettäminen on NIIN väärin... Voin kuvitella, millainen ihmetyksen aihe olisi, jos minä ja mieheni ei oltaisikaan ikuinen pari. Moni on sanonut, miten ihana pari olemmekaan, ja että meidän yhdessäolo antaa uskoa omaan suhteeseenkin!



Mutta, tämä tunne raastaa nyt inhottavasti. Pitäisiköhän jutella sen työkaverin kanssa... Mitähän hyötyä siitäkin taas olisi..? Ihastuminen on jatkunut nyt kolme kk.

Mä uskon, että ainakin mun exällä just tuo markkina-arvon selvittäminen oli se kaikista suurin seikka siihen, että alunperin lipsahti pettämisen tielle ja kun sinne joutui ei irti päässyt. Kun mies sairastui, niin mä olin siinä mielessä helppo nakki et mies pystyi luottamaan siihen, et mä pysyn rinnalla. Vaikea sairaus sai varmaan miehen kuitenkin miettimään, että onko hänellä miehenä enää mitään arvoa ja kun itseä paremmassa asemassa oleva nainen hälle sitten antoi huomioa työpaikalla, niin varmasti oli miehelle melkoisen hyvää palautetta, että hän on ihminen siinä missä ennen sairastumistaankin. Mähän olin valinnut miehen terveenä, joten hän ei minun kanssaan päässyt testaamaan, että olisiko hän kelvannut minulle vaikean sairauden kanssa.



Tämmöiset tuntemukset ovat hyvin tyypillisiä myös ikäkriiseissä. Mikäli tuntuu, että pääsi hajoaa, niin voit aivan hyvin mennä yksiksesi vaikka parisuhdeterapeutille. Siellä voit luottamuksellisesti purkaa tunteitasi ja varmaan vaikka ymmärtää että mikä saa sinut uskomaan, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella. Vaikka omassa suhteessa olisi vikaa, on minusta aidan toiselle puolelle meneminen minusta tuomittavaa, varsinkin jos ei ole ensin ottanut selvää, että mikä omassa suhteessa on vikana ja yrittänyt sitä korjata.

Tuli taas ajattelemisen aihetta. Helpottaa kummasti tunteiden roihun sammuttamisessa, kun saa lukea tällaisia tarinoita. Taidan koittaa vaan nauttia niiden ruskeiden silmien tuikkeesta kauempaa/unissa, ja yrittää sytytellä tulta oman miehen kanssa. Jos vaikka lähdettäis yöksi kahden jonnekin...



Mun täytyy muistaa, että mulla ON korkea moraali, ja tajuan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ja senkin, mistä onni tulee.

en oikein keksi muuta kuin sen, että olen sitoutunut tosi nuorena mieheeni. 15 vuotta ollaan jo yhdessä oltu, joten tää on varmaan jotain elämättömän nuoruuden etsintää, mitä-jos -tyyppistä haikailua. Tajuan, että olisi ääliömäistä runnoa elämä säpäleiksi vain " vaihtelun vuoksi" ...



ap

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat