Seuraa 

Itselleni suru iski päälle ensimmäisen ivf-hoidon epäonnistumisen jälkeen keväällä 2004. Silloin vasta aloin ymmärtää, että miehemme kanssa emme todellakaan ehkä koskaan saa omaa biologista lasta ja se veti mielen maahan. Itkin, paruin ja vihasin itseäni. Yritimme vielä muutaman kerran hoitoja toivekkaana, mutta tuloksetta ja oman terveydentilani takia, niitä ei voitu jatkaa.



Surussani eräällä kerralla huusin miehelleni " miksi minä en saa olla äiti" tajuuntaani tuli myös kuva lapsesta, joka itki hiljaa yksinäisenä. Se vavahdutti minut ja samalla rauhoitti. Tiesin, että voin olla äiti lapselle ja antaa hänelle kaiken sisälläni olevan rakkauden. Näin ympärilläni olevan onnen ja mahdollisuudet. Halu adoptiolapseen alkoi.



Nyt kuiten usein mietin olenko suruni saanut käytyä läpi, jotta se ei tulevaan pienokaiseen välittyisi. Monesti luettuani artikkeleja lapsettomuudesta nousevat kyyneleet silmiini ja itken syntymätöntä lastamme. Tiedän pystyväni rakastamaan tulevaa lastani, sillä rakastanhan siskon lasta ja meidän kummilapsianikin suuresti. Tiedän pystyväni huolehtimaan ja antamaan turvaa, mutta pelkään että suru astuu aina välillä mieleeni.



Nyt ensimmäisessä adoptioneuvossa surutyön läpikäynnistä juteltiin ja minusta tuntui, etten ehkä koskaan pysty olemaan surematta syntymätöntä lastamme ja mietin, että täytyykö edes minun? Sehän on osa minua, niin kuin tulevalla lapsella on suru menetetyistä biologisista vanhemmistaan.

Miten te muut olette asiaan suhtautuneet ja muuttaako suru muotoaan ajan kanssa?

Kommentit (3)

Olen itse saanut kuulla jo melkein kymmenen vuotta, että lapsen saanti endometrioosin takia saatta olla epätodennäköistä ja miehellenikin heti tavattuamme vuonna -99 kerroin asiasta. Siltikin toivoin raskautta sitten kun sen aika olisi. Adoptiostakin puhuimme, sillä itselleni se on ollut aina lähellä sydäntäni. No, juuri ennen häitämme -03 jouduin isoon leikkaukseen endon takia ja sen jälkeen saimme kuulla, ettemme luomu lasta tule saamaan. Itsepäisenä kuitenkin en halunut vielä luovuttaa, sillä emmehän olleet edes yrittäneet ja puoli vuotta meni ilman tulosta ja endo paheni. Lääkärit suosittelivat sitten endon takia hedelmöityshoitoja ja hivenen vastahakoisesti ne aloitimme. Toivo kuitenkin kasvoi ja ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen tulikin epätoivo ja masennus. Muutaman kerran vielä olimme hoidoissa, kunnes sanoimme kiitos ei enää. Hoidotkin olivat pahentaneet endoa, mutta nyt akupunktiolla ja homeopaatilla olen saanut kivut kuriin.

Hoitojen lopetus oli minulle helpotus ja vasta nyt viime talvena aloin hyväksymään lapsettomuutemme ja ajattelemaan adoptiota meidän mahdollisuudeksemme olla vanhempia lapselle.

Todellakin tämä on vasta lyhyt aika sulattaa kaikkea tapahtunuttakin, vaikka jossakin sisimmissäni tiedän, että jossain pieni lapsi meitä odottaa kunhan olemme valmiit ottamaan hänet vastaan.

Olen itse jo pystynyt iloitsemaan toisten vauvauutisista ja näkemään syntyneet vauvat ilon aiheina ystävillemme. Useille lapsen saanti on ollut myös vaikeata ja taas toisilla on onnistunut heti. Ystäväpiirimme on ottanut lapsettomuus asiamme todella hyvin vastaan ja tukeneet meitä. Muutamilta ystäviltäni voin saada tietoa raskaudesta ja synnytyksestä, sillä haluan siitä tietää ja he ymmärtävät miksi. Itsekin olen aina haaveillut isosta vatsasta ja synnytyksestä. Mikäli itse en sitä koe niin haluan edes siitä tietää. Nyt pystyn sentään asiasta jo puhumaan.

Suren myös sitä etten koskaan saa nähdä millainen meidän yhteinen lapsi olisi. Rakastan miestäni suuresti ja jo seurustelun alkuaikoina mietin tulevaa lastamme, mitä piirteitä se saisi ja kumman luonteinen hän olisi. Tämän pienokaisen haluisin kauniisti haudata ja sanoa hyvästit, mutta huomaan, että en siihen vielä pysty. Joskus sen aika vielä koittaa ja ehkä silloin olen valmis ottamaan adoptiolapsen vastaan ja ymmärtämään että rakastan häntä yhtälailla ja kuin hän olisi osa minua ja tulisi aina olemaan.

Adoptioprosessi on pitkä ja ehkä hyvä niin. Nyt vasta ymmärrän miten paljon tuleva lapsemme meidän rakkautta, tukea ja huolenpitoa tarvitsee ja sitä varten haluiaisin itse olla mahdollisimman valmis. Jokkapa kukaan täydellinen on ja sekin pitää hyväksyä.



Voimia Millamarikilla odottamiseen!!!

me keskustelimme adoptiosta ja lapsettomuudesta samaan aikaan kun annoimme biologiselle lapselle mahdollisuuden saada alkunsa.

silloin oivalsin tuon että vaikka emme saisikaan biolasta se ei tarkoita etteikö minusta voisi tulla onnnellinen äiti, etteikö meillä olisi lasta jota rakastaa ja nähdä hänen kasvavan ja kehittyvän.



niin siinä kävi lasta ei kuulunut, hoitoihin emme halunneet lähteä.....adoptio otti koko ajan suurempaa otetta meistä ja samalla toi sitä voimaa jaksaa eteenpäin murheen kyyneleistä.



voi sitä surua ja kyynelten määrää joita olemme yhdessä ja yksinkin vuodattaneet,voi niitä luokkauksia joita olemme saaneet kokea, niitä on paljon, osa noista hetkistä on tallennettuna päiväkirjojen sivuille, toisinaan oli niin väsynyt, poikki siitä surusta ja kyyneleistä ettei jaksanut edes kijoittaa, voimat meni siihen että sai koottua itsensä yhdeksi kokonaiseksi olennoksi jotta pystyi raahautumaan töihin niiden kysyvien katseiden alle. kuinka monta kertaa mietein mitenköhän taas saan kerrottua mieheleni ettei tässäkään kuussa tärpännyt. kuitenkin oma mies oli ainut joka oikeasti saatto tuntea ja ymmärtää sen suunnattoman surun mikä meillä oli yhteistä.



kun ajatus adoptiosta oli tarpeeksi voimakas ja se oikea seuraava askel, suru alkoi hellittää, enää ei tuntunut niin pahalta ajan kuluessa huomasimme ettei me enää edes odotettu biolasta vaan meidän lasta maailmalta, nyt kun lapsi esitys voi tulla minä päivänä tahansa tuntuu siltä että jos nyt huomaisin odottavani lasta olisi meillä uusi kriisi ja suru sydämessämme.



vaikka tietoisuus vanhemmuudesta koko ajan olikin sydämessämme niin kyllä tuo lapsettomuus niin pahalta ja tyhjältä tuntui ettei sitä kai osaa sanoiksi pukea niin että toinen joka sitä ei ole kokenut voisi sitä kokonaisuudessaan ymmärtää. tyhjyys ja avoin rakastava syli ne on pahinta lapsettomuudessa, syliin kun mahtuisi vaikka useampi lapsi



puhi

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä aloitettiin lapsenteko v.99 ja vuosina 2001-2002 kävimme läpi ICSI hoitoja. Melkein koko ajan taustalla oli ajatus siitä, että jos emme onnistu, niin sitten yritämme adoptoida. Tietenkin suru oli suuri kun saimme tietää että erittäin todennäköisesti meille ei biolasta ikinä omin avuin tule, sitä itkin pitkät ajat. Epäonnistuneet hoidot tekivän olon todella kurjaksi, mutta samalla pikkuhiljaa adoptioajatukseen ja biolapsettomuuteen sopeutui. Koko ajan enemmän oli mielessä se adoptiolapsi kaukaa ja vähemmän mielessä biolapsi. Itselleni ei oikeastaan ikinä ollut vaikeaa hyväksyä ajatusta siitä että meille ei tule biologista lasta. Se, mitä lähinnä surin oli raskauden kokemuksen menettäminen ja se, etten saa kasvattaa lastani alusta asti. Toisaalta olin onneksi saanut hoitaa siskoni lapsia paljon ihan pienestä vauvasta asti, joten tiedän vähän millaista vauvan hoito on ja olen todennut että leikki-ikäiset ovat oikein kivoja;)



Kokonaan en lapsettomuuden surusta ole irti päässyt vieläkään, koska adoption kautta emme ole vielä lasta saaneet ja prosessi on kestänyt jo 3,5 vuotta. Joten välillä tunnen nykyään aikamoista surua ja katkeruutta siitä että meille tämä asia on niin paljon vaikeampaa kuin muille. Tutut ja ystävät ovat saaneet lapsia vaikka kuinka monta sinä aikana kun me olemme vain odottaneet. Työkaverit tulevat raskaaksi, lähtevät äitiyslomille ja palaavat takaisin ja minä kökin työmaalla ainiaan. Suru on kuitenkin sillä tavalla erilaista etten ole kateellinen toisten vauvoista tai edes toivo meille biolasta, vaan harmittaa se että me emme voi saada lasta helposti ja nopeasti emmekä ikinä itse päättää milloin lapsen haluamme. Prosessissa on aina kamala määrä muita ihmisiä, se ei ole vain meidän juttumme.



Minusta surusta ei tarvitse kokonaan päästä eroon ennen lapsen tuloa, mutta suru ei saa olla hallitsevaa eikä sillä asteella kuin itselläni muinoin, että pakoilin kaikkia raskaana olevia enkä vahingossakaan auttanut nostamaan vaunuja bussiin ym. Olin niin kateellinen että kipeää teki. Uskoisin, että prosessinne edetessä ajatukset kääntyvät pikkuhiljaa odottamaan adoptiolasta niin että yhtenä päivänä ihan yllätyt siitä ettet enää raskautta haluaisikaan! Vaan juuri sen ihanan oman adoptoidun lapsen joka tarvitsee teitä. On hyvä miettiä sitä onko päässyt tarpeeksi surunsa yli eikä mikään estä ottamasta aikalisää neuvonnasta jos tuntuu että tarvitsee lisää aikaa. Mutta riittäähän tuota aikaa adoptioprosessinkin aikana! Teillä on kuitenkin kohtuullisen vähän aikaa vasta hoidoista, joten biolapsiasiat ja hoitojen aikaiset toiveet ovat tuoreena mielessä. Toiveet ja niiden romahtamisesta johtuva suru on erilaista jokaisella, joten tuskin kukaan muu osaa sanoa oletko valmis. Ei kuitenkaan kuulosta siltä että et olisi valmis adoptioprossia aloittamaan, koska pystyt tarkkaan pohtimaan näitä asioita.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat