Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Meinasin ensin kirjoittaa kriisipalstalle, mutta totesin, että täältä ehkä nopeammin saan kommenttia ja vastauksia.

Kun esikoiseni syntyi hän tuntui vieraalta. Hän oli aivan vieraan näköinen ja osoittautui myöhemmin vaikeaksi luonteeksi. Olen monen monta kertaa kokenut epäonnistuneeni hänen äitinään, kun en osaa tulkita hänen tunteitaan ja tarpeitaan oikein. Vauvana hän oli itkuinen ja vaativa. Taaperona hän ripustautui minuun, kuten varmasti moni sen ikäinen. Välillä meillä on mennyt todella huonosti ja olen saanut väkisin hakea rakkauden tunnetta häntä kohtaan. Muuten elämä on ollut ihan mukavaa, mutta en koskaan ole tuntenut suurta hullaantumista häneen. Mukava ja kiva lapsi, mutta hän tuntuu vielä kolmen vuoden jälkeenkin melko vieraalta.

Toisen lapsen kanssa kaikki on erilaista. Alusta lähtien olen tuntenut suurta rakkautta häntä kohtaan. Hän on avoin, sosiaalinen ja rohkea. Hän on hyvin pienestä lähtien ollut selkeä tarpeidensa ilmaisussa. Olen hyvin harvoin ollut sellaisessa henkisessä umpisolmussa hänen kanssaan kuin esikoisen kanssa. Kun kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen minulta kysyttiin rakastanko häntä enemmän kuin esikoista. Ensin myönsin näin olevan sitten pyörsin vastaukseni. Siitä on nyt kulunut yli vuosi ja olen miettinyt, että onko sittenkin näin. Olisiko kaikki erilaista, jos kuopus olisi ollut esikoinen ja päinvastoin? Olinko niin kypsymätön esikoiseni saadessani, että en ole vieläkään saanut häneen kunnon yhteyttä? Mitä minun pitäisi tehdä? Esikoisellani on edelleen joskus erittäin suuri äidinnälkä ja tunnen siitä syyllisyyttä. Olen välillä etäinen ja kylmä hänelle ja se on kauheaa. Voiko tästä asiat vielä parantua? Miten rakastun lapseeni? Hän on ihana ja viehättävä lapsi, mutta en vain useinkaan " jaksa" häntä. Pelkään sitä, että esikoiseni aistii sen, että en aina ole aidosti läsnä hänen kanssaan. Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Miten tästä eteenpäin?!

Sivut

Kommentit (39)

että missään vaiheessa en ole puhut siitä että lapseni ei olisi minulle rakas vaan vierauden tunteesta. Tunteesta ettei tämä lapsi jotenkin ole oma. Rakastahan häntä kyllä ja hänestä huolta kannan, puolia pidän ja parasta hänelle toivon ja annan.



muumiliina:

[quote]


Voisin kuvitella että tunne tätä yhtä lastani kohtaan on samatapainen kuin esim tunne adoptio lapseen eli hän on rakas ja tärkeä mutta ei kuitenkaan jotenkin oman tuntuinen.



Nyt taidat olla alueella josta et tiedä mitään. Vai oletko kenties adoptioäiti??

Olen kahden biologisen lapsen äiti sekä adoptiolapsen äiti. Olen onnellinen saadessani kokea molemmat äiteydet. Lapseni ovat kaikki kolme tasan yhtä rakkaita.

Adoptiolapseni on aivan yhtä oman tuntuinen kuin bio-lapsenikin!!!

Oikein hermostuin =<









Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itselläni rakkausongelmaa ei ole esikoisen vaan kuopuksen kanssa. Raskausaika oli kirjaimellisesti raskas. Fyysisesti olin kunnossa, mutta päänuppi ihan sekaisin, kiitos siippani alkoholiongelman. Mies viis veisasi perheestään, lähti viihteelle milloin mieli ja viihtyi aamuyölle. Olin väsynyt, hermostunut, ihan puhki. Varmasti tuntemukseni vaikuttivat syntymättömään lapseeni, joka alusta asti oli hyvin vaativa, en saanut hetkenkään rauhaa. Esikoisen vauva-aika oli todella seesteinen, kaikki oli todella ihanaa. Jotenkin en pystynyt kuopusta rakastamaan, hän meni siinä mukana. En laiminlyönyt, mutta en samalla tavalla hellinytkään kuin esikoista aikoinaan.

Nyt lapset ovat jo koulussa. Vieläkin esikoinen vie voiton, vaikka kuinka yritän olla tasapuolinen. Kamalaa, mutta sitä kait se elämä on,,, En kuitenkaan myönnä hyljeksiväni kuopusta.

ja keskustelu on ollut mielenkiintoista. Kertoisitko ap (sori, en muista nimimerkkiäsi), minkälaisia ajatuksia muiden vastaukset ovat herättäneet?

niiden kanssa, jotka puhuivat temperamenttieroista. Joskus lapsen ja avnhemman luonne sopii hyvin yhteen, joskus voi olla vaikemapaa vaikka rakastaa toista kuinka paljon.



Neuvona minä sanoisin että ehkä ei kannata koko ajan pohtia niin syvällisesti sitä, mitä sinä tunnet. Voisit keksittyä siihen miten käyttäydyt, vaikka se ei oliskaan ihan " aitoa" . Helli ja kehu lasta, tee hänen kanssa kahdestaan kivoja asioita silloinkin, kun sinun oikeastaan tekisi enemmän mieli olla kuopuksen kanssa. Pyydä anteeksi ja sovi riidat lapsen kanssa, vaikka mielessäsi noituisitkin, että " aina tuon kanssa tulee ongelmia" . On totta että lapset vaistoavat paljon aikuisten tunteista, mutta eivät ne mitään ajatuksenlukijoita ole: rakkauden nimissä voi hyvin vähän feikata ja rakkaus siitä pikemminkin kasvaa kuin vähenee. Usein huomaan, että kun vaan pakotan itseni halaamaan lasta, joka on koko päivän ärsyttänyt minua tempuillaan, niin se ärsytys haihtuulin kuin tuhka tuuleen. ja yleensä lapsikin on sen jälkeen sopuisampi...



Toki on varmaan hyväksi puhua asiasta ja pohtia sitä, ja lukea esim. juuri tuo keltikangas-Järvisen kirja. Mutta samanaikaisesti voisit yrittää muuttaa ulkoista käyttäytymistäsi ja " esittää" rakastavaa äitiä silloinkin, kun ei siltä tunnu. Sekin saattaa jo helpottaa paitsi sinun ja lapsen suhdetta niin omaa huonoa omaatuntoasi.

Te 2 adopito äitiä olisitte voineet kertoa tähän keskusteluun ystävällisesti että te että koe vierautta adopitio lastanne kohtaan vaan he ovat teille yhtä läheisiä kuin biologiset. Olisin ollut teidän kokemustanne viisaampi eikä olisi tulluy pahamieli, kuten nyt. Tosin toinen teistä ei tiedä millaiset ovat äidin tunteet biologiseen lapseen. Oletko siis siinä mielessä lainkaan jäävi tähän edes kommentoimaan? Nyt siis syyllistätte minut vaikean asian pohdinnassa tyhmäksi, ilman että ainakaan toisella teistä olis sen enempää referenssiä biologisesta vanhemmuudeta kuin minulla adopitio äitiydestä. Kun ei ole omaa kokemuta, voimme vain perustaa podintoja siihen mitä olemme muilta kuulleet ja mitä sitä myötä heidän tunteestaan arvelemme. Näin itsekin pohdin omaa tunnettani lapseeni vs. tunne adopito lapseen.



Jonkin moista kunnioitusta kaipaisi näihin keskusteluihin missä puhutaan oikeasti todella vaikeista asioista ja tunteista, joita ei edes ääneen monet pysty koskaan sanomaan.

Mielestäni LiiniLiin kommenteissa oli todella asiaa. Olen tuota temperamenttiasiaa saanut monet kerrat miettiä. Nyt 2-vuotias tyttömme syntyi keskosena. Hän joutui olemaan sairaalassa vain noin viisi viikkoa, mutta jokainen päivä oli liikaa. Heti kotiutumisen jälkeen alkoivat mahavaivat ja koliikki. Vauva tuntui vieraalta, aivan erilaiselta kuin sairaalassa. Imetin, vaihdoin vaipat, kannoin liinassa ¿ ja tyttö vain huusi. Hän oli vaativa ja vaikeasti rauhoiteltava (lievää aistiyliherkkyyttä). Minkäänlaista rytmiä ei vauva-aikana muodostunut. Koskaan ei ollut hyvä. En tiennyt, rakastinko vauvaa, mutta senaikaisesta ajatuksestani on myöhemminkin ollut apua: lapsellamme ei ole ketään muuta tässä maailmassa kuin me vanhemmat.



Olen halunnut korvata lapsellemme tuota vaikeaa alkua, pitää sylissä, halata ja pussata, mutta tyttöpä ei siitä niin perusta. Lapsellista, mutta välillä olen tuntenut itseni todella hylätyksi. Varsinkin, kun tytöllä on ollut erittäin voimakkaita isäisäisä -kausia. Äiti ei " kelpaa" edes kakkavaippaa vaihtamaan. Tyttö ei protestoinut yhtään rinnasta vieroittamista, hän jää helposti lähes kenen tahansa vieraan hoitoon...luen kaikesta merkkejä, ettei hän muka rakasta äitiään, vaikka tiedän, ettei niin ole. Ja kun hän sitten joskus juoksee kesken leikkiensä luokseni huutaen " Hei äiti-kulta, halataan!" , tulee tippa linssiin.



Olen oikeastaan ollut hieman helpottunut siitä, ettemme ole edes harkinneet toista lasta työtilanteestamme yms. johtuen. Pelkään, että toinenkin syntyisi keskosena, mutta pelkään myös, että tuntisin itseni entistä riittämättömämmäksi esikoisen kanssa. Olen halunnut antaa itselleni aikaa tutustua tähän lapseen. Onneksi on niitä pieniä juttuja, joista molemmat tykkäävät. Köllötellään työpäivän jälkeen hetki sohvalla, lauleskellaan, mennään keinumaan. Kai tämä tästä, vähitellen. Ei tästä vuodatuksesta varmaan ollut AP:lle paljon apua, mutta et ole yksin.

Siitä onko meistä kummakaan kommentti ollut tässä keskustelussa aiheellinen voi ihan jokainen olla omaa mieltään.



Haluan korostaa että minulla EI ole mitään adopitio äitejä vastaan. Miksi olisi?



Rehellisesti sanottuna harmittaa että koko ap:n kysymykseen vastasin. Täst edes pidän mietteeni näistä asioista ihan omana tietonani etten ketään loukkaa.

Peesaan insinööriäitiä siinä, että äitiys ja äidintunteet eivät välttämättä ole automaattisia ja sisäsyntyisiä.



Ap:lle:

Olet hyvällä tiellä siinä, miten rohkeasti osaat itsellesikin hyvin ongelmallisesta asiasta kirjoittaa. Esität hyviä ja analyyttisiä kysymyksiä.



Suosittelisin myös keskustelua ammattiauttajan kanssa. Yleensä ihmisen mieltä vaivaaviin " outoihin" ja " selittämättömiin" ongelmiin voi perinpohjaisemmassa selvittelyssä ja keskustelussa löytyä joitakin hyvin selkeitä selityksiä. Eli tarkoitan, että lapsesi voi käytöksellään ja olemuksellaan vastata johonkin tärkeään mutta tunnistamattomaan osaan mielessäsi ja kokemusmaailmassasi. Esimerkiksi tuon temperamenttiasiaan perehtyminen voi tuoda valoa, ymmärrystä ja selkeyttä tilanteeseenne. Olisi hyvä käydä läpi myös tarkasti tuo kuvaamasi " kylmyys" (missä tilanteissa, miten, miten sinä reagoit, miten lapsi reagoi).



Ratkaisut elämän oikeisiin ongelmiin eivät koskaan tapahdu kädenkäänteessä tai totaalisen vaaleanpunaisesti. Kuitenkin ulkopuolinen apu voisi tuoda RIITTÄVÄÄ tukea ja ymmärrystä perheeseenne. Pieni lapsi on kuitenkin pieni lapsi, joka tasapainoiseksi kehittyäkseen tarvitsee riittävästi rakkautta ja hyväksyntää. Tuon kasvuympäristön olemassaoloa ei voi sälyttää lapsen vastuulle. Sen takaaminen on aikuisen tehtävä, hankalissakin olosuhteissa. Riittävän hyvä kasvuympäristö ja kontakti lapseen syntyy onnellisissa tapauksissa aivan fiilispohjaltakin, mutta toisinaan niiden eteen on tehtävä hartiavoimin töitä. Tahdottava vimmatusti rakastaa ja rakentaa.



Lähde selvittämisen ja ymmärtämisen tielle, vaikka se voi olla aluksi rankkaakin. Älä tyydy epämääräisiin tarinoihin " outoudesta" tai " vaihdokkaista" (koska ne ovat lapselle hyvin hankalia, vaikka vain käytöksesi läpi siivilöityneinä) - löydät varmasti sekä itsesi että lapsesi elämän kannalta rakentavampia selityksiä hankalaan tilanteeseenne.



Jaksamista teille kaikille.

Minulla on yksi 2 vuotias poika ja hän on ainoa lapseni. Olen rakastanut häntä hurjasti aina. Jo siitä lähtien kun sain tietää olevani raskaana olen jutellut hänelle ja ollut aivan hurja rakastunut häneen. Hän on ollut aina ja on vieläkin todella helppo lapsi. Nyt hänellä tosin on hurjan kova uhma, mikä välillä ottaa voimille. En ole siis kokenut tuota sinun ongelmaasi koskaan. olen kuullut että noinkin voi käydä ja vaikken ikinä usko noin minulle käyvän niin en ehkä uskalla koskaan tehdä toista koska pelkään etten pitäisi hänestä yhtäpaljon. mutta en usko että koskaan voisin olla rakastamatta lastani.Tilanne on sinulla hankala. Vielä hankalampi lapsellesi ja sitä vaikeuttaa se että tunteesi ovat syvämmät toiseen lapseesi. En tiedä voiko asiaa enään auttaa, koska on jo kulunut 3- vuotta ja vieläkään et tunne sitä tunnetta. Ainoa asia mitä voit tehdä on kuvitella asiaa esikoisesi silmin ja niin pahalta kuin se kuulostaakin niin edes näytellä pitäväsi hänestä yhtä paljon kuin toisestakin lapsesta koska muuten hänestä tulee hurjan etäinen sinuun ja katkera ja kaipaava ja surullinen. Hän tarvitsee sinua..en osaa sanoa muuta,valitan.

Niin, olen xep:n kanssa samaa mieltä siinä, että joskus voi feikata, pakottaa vähän itseänsä. Usein huomaa jälkeenpäin, ettei se niin kamalaa ollutkaan (ehkä oli suorastaan kivaa) ja vähitellen siitä, mitä on alussa feikannut, saattaa tulla ihan luonnollinen tapa.



Puhu lapselle, ota mukaan hommiin, hölpötä niitä näitä, ole kiinnostunut hänestä, ole lähellä. Siedätyshoitoa ;)

Minulla heräsi äidin rakkaus synnytyssalissa pieni vastasyntynyt masun päällä - minut valtasi suuri rakkaus ja ajatus siitä, että minä olen tuon pienen avuttoman käärön tuki ja turva tässä kovassa maailmassa - minä olen nyt äiti.



15 tunnin kuluttua pikkuiseni kärrättiin toiseen päähän suurta sairaalaa, eri rakennukseen - meille ilmoitettiin, että hän joutuu nyt lasten osastolle korkeiden tulehdusarvojen vuoksi. Saman päivän illalla pääsimme katsomaan vauvaamme osastolle, ja näky oli suorastaan musertava. Vauva makasi happikaapissa ja joka puolelta pientä kehoa tuli erilaisia piuhoja ja letkuja - hänellä oli myöskin päällä ns. " uninykinät" kipeydestään johtuen. Siinä tilanteessa sillä hetkellä muistan ajatelleeni, että nyt olen tullut jaksamiseni äärirajoille, en uskonut, että on inhimillisesti mahdollista enää kokea suurempaa tuskaa, kun se hätä omasta lapsesta sillä hetkellä oli. Olin todella väärässä. Tuota hetkeä seurasi 10 pitkää vuorokautta lasten osastolla; lukuisia vauvan pistämisiä, kanyyleitä ja verikokeita, tutkimuksia, vieraiden ihmisten hyörintää ympärillämme - ei hetken rauhaa oman vauvan kanssa, äiti oli siinä tilanteessa hyödytön.



Muistan taistelleeni henkisesti tuona sairaala-aikana aivan äärirajoillani, olin synnyttänyt, mutta minulla ei ollut vauvaa vierelläni - tunne oli aivan kuin olisin synnyttänyt lapsen sairaalalle ja nyt hän oli näiden vieraiden ihmisten armoilla ja heidän hoitonsa varassa. Äidin rakkaus (se luonnollinen, vaiston varainen, pakahduttavan suuri tunne) katosi minusta tuona aikana, kun olin erossa lapsestani - ja kotiin (vihdoinkin) päästyämme olin henkisesti aivan tyhjä - olin kaikkeni antanut, minussa ei ollut enää jäljellä yhtään voimavaroja mistä ammentaa. Pikkuhiljaa kuitenkin tunne palautui, ja pääsin asiasta ylitse. Omalta osaltaan siihen auttoi myöskin kuopuksen syntymä ja onnistunut lapsivuodeaika hänen kanssaan. Tämän vuoksi joskus saatan kokea rakastavani kuopusta enemmän - mutta ei se pidä paikkaansa. Uskon, että myöskin sinun tapauksessasi, ap, se rakkaus on olemassa ja se on löydettävissä - sinun tarvitsee vain uskoa siihen tarpeeksi.

vaikka en sinänsä adopitota missään vaiheessa alkuperäisessä viestissäni kommetoinutkaan vaan pohdin tunnettani ja yritin saada sitä jollainlailla havainnollistettua. Adoptio lapsen ja äidin väliseen suhteenseen viittaaminen oli siis virhe jota pyydän anteeksi.



Tyylinne kommetoidan virhettäni oli kuitenkin mielestäni aiheettoman tyly ja enemmänkin tuli sellainen olo että se älähtää johon kalikka kilahtaa.

Kiitos kaikille vastanneille! Meni monta päivää ennen kuin ehdin palstalle ja olin yllättynyt vastausten määrästä. Ikävää oli tietty, että ihmiset taas repivät kinaamisen aihetta epäolennaisista asioista. Mutta aiheeseen... En pysty nyt mitenkään kommentoimaan jokaista vastausta, joten kirjoitan vain fiiliksistäni. Itkin tuossa välillä ihan valtoimenani lukiessani vastauksianne. Tosiaan esikoiseni oli vaikeasti allerginen, mutta sama vaativa tyyli on jatkunut senkin jälkeen, kun on parantunut. Eli taitaa olla luonteessa. Kyllä, käyn neuvolapsykologilla, mutta en ole vielä tästä aiheesta ehtinyt kunnolla keskustelemaan. Isä ja isovanhemmat ovat lapselle tärkeitä ja läheisiä, joten ei hän suuresti kärsi hellyydeenpuutteesta. Minäkin häntä halaan ja pussaan päivittäin ainakin pariin otteeseen. En tiedä mikä on minimimäärä. Hän ei hae läheisyyttä samalla tavalla kuin kuopus. Joskus feikkaan ja pyydän lähelle, mutta hän ei aina tule, vaikka olisinkin tosissani. Nyt taitaa tulla sekavaa tekstiä, kun väsyttää niin. Kirjoitinkin " lapseen hullaantumisesta" , jota en ole esikoisen kanssa kokenut. Tietenkin rakastan häntä enkä voisi kuvitella eläväni ilman häntä. Hän vain on jotenkin " vieras" . Masennuksesta olen tainnut kärsiä aika ajoittain jo pidempään, joten en tiedä milloin se on ollut niin vakavaa, että se on vaikuttanut suhteeseemme. Olen myöskin alkoholistiäidin lapsi, joten painolastia löytyy ja siksi olenkin psykologin asiakkaana. Halusin vain kirjoittaa aiheesta, koska minulla oli sellainen mututuntuma, että mä en voi olla ainut joka kärsin vieraudentunteesta. Halusin kuulla muiden kokemuksia ja selviytymistarinoita. Ja oikeassa olette siinä, että haluan muutosta tällaiseen asiaan. Haluan esikoiseni tuntevan äidin täyden rakkauden ja hyväksynnän, mutta tähän asti en ole sitä aina osannut antaa.

Kiitos vielä hyvästä lukuvinkistä ja rohkaisustanne! On todella vaikeaa olla kypsä vanhempi, kun pieni lapsi välillä itkee ja huutaa omassa sisimmässään. Olenkin monesti miettinyt, että minun ei olisi pitänyt lapsia saada, mutta en sitä osannut tajuta ennen päätöstä yrittää lasta. Onneksi mieheni on rakastava ja lämmin isä. Hän myös jaksaa minun heikkoina hetkinä kantaa lapsista vastuuta.

Esikoiseni syntymä taisi käynnistää sisälläni voimakkaamman prosessin kuin ensin halusin uskoakaan. Toivon todella, että saan asiat kuntoon suhteessa tähän ainutlaatuiseen pieneen ihmiseen. Voimia kaikille, joilla samankaltaisia ongelmia!



T. Mitsu

Hermostuin, pahastuin, surustuin, ja kommentoin tämän tilan alaisena. Myönnän tämän ja pyydän anteeksi.



Silti biado on oikeassa, että koen minulla olevan oikeus kommentoida ihan just sitä mitä haluan, enkä pidä bioäitien ennakkoluuloja adoptioäitejä kohtaan pätevänä syynä pidättäytyä äitiyskeskusteluista. Sillä nimenomaan ennakkoluuloisuutena pidin ihmeellistä kattotason kommenttia, että " adoptioäideista heidän lapsensa ovat vieraita" .



Palataas sitten aiheeseen! :)

tarjoa juur tuommoisiin tilanteisiin " äiti-lapsi-rakkaus-jumppaa" Ei homma vielä ole menetetty. Nyt kun tartut ohjaisiin on kelkka vielä mahdollista käntää! *halauksia ja jaksamisia*


Myös meiltä löytyy äiti ja lapsi joden luonteet menevät ristiin mikä aiheuttaa ristiriitoja ja jopa vihantuneteita kummassakin. Itselläni on esikoinen tyttö ja aivan kuten minä pienenä. hänen kanssaan ei ole ollut koskaan ongelmia ja häntä minun on helppo ymmärtää vaikkei ole mikään ihan helppo lapsi hänkään. Nuorimmainen on pieni poika josta on kehittymässä aivan kuin isänsä eikä hänenkään kanssaan ole ollut ongelmia. Mutta keskimmäinen poika on kuin toiselta planeetalta. Häntä on kovin vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi jaksaa. Vilkas, itsepäinen ja äkkipikainen pieni mies kerää päähänsä asiaa aivan liian paljon äidin selvittää mitä siellä liikkuu. Häntä on myös aina ollut hirmu vaikea tulkita mistä johtuen poika onkin huutanut koko 2½v ikänsä jatkuvalla syötöllä mikä taas on käynyt vanhempien pinnan päälle. Allergiat ja atopia eivät ole ainakaan helpottaneet lapsen hoitoa. Kahta muuta lasta on ollut helppo rakastaa mutta tätä keskimmäistä välillä vaikea. Siis vaikka raksataakin tätä lasta myös kovasti tuo lapsi välillä pintaan myös muita negatiivisia tunteita joita on pakko hillitä. Sanoinkin että poika on sellainen ihminen joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Ulkopuoliset ihmiset reagoivat myös häneen varsin voimakkaasti. Sisareni ei kestä häntä ollenkaan mutta hyvä ystäväni on häneen ihan lääpällään ja sitä mieltä että poika on aivan loistava. Minä olen myös joutunut opettelemaan lapseni ymmärtämistä hänen erilaisesta luonteestaan johtuen ja vielä on työtä tehtävänä. Kuitenkin kaikki kolme lastani ovat minulle rakkaita enkä heitä pois antaisi mistään hinnasta. Minusta ei äiti ole huono jos hän ymmärtää ja huomaa että lapsen aknssa ei tunteet osu kohdalleen vaan nimenomaan hyvä äiti että asian tiedostaa ja yrittää löytää tilanteeseen ratkaisun.

Ja toivon teille kaikille kaikkea hyvää. Tästä feikkaamisesta tuli mieleeni se, että minäkin teen sitä välillä. Lapseni 1v7kk on ihana ja rakastan häntä paljon, mutta toisaalta vaativa lapsi ja tunnen itseni välillä uupuneeksi. Silloin pistän feikkivaihteen päälle ja sekin sujuu ihan mukavasti, vaikka tuntuukin että mielummin tiuskisi lapselle ja kiukuttelisi kuin itse olisi pieni lapsi. Lapsi huomaa jos en ole henkisesti läsnä, joten sitten esitän henkisesti läsnä olevaa ja lapsen kanssa mielellään leikkivää äitiä.

Minulle kävi esikoisen kanssa niin, että hän syntyessään joutui suoraan teho-osastolle ja itse näin hänet ensimmäisen kerran vasta seuraavana päivänä. Ja voi sitä tuskaa mitä silloin koin. Minusta tuntui lähinnä siltä, että lapsi oli sairaalan ja minä sain käydä häntä katsomassa kun siihen lupa annettiin.



Ja näin jälkikäteen ajateltuna luulen, että se kun en tuntenut häntä kohtaan niitä tunteita joita äidiltä odotetaan on ollut ihan puhdasta itsesuojelua. Olen alitajuisesti pelännyt menettäväni hänet joten en antanut itselleni lupaa kiintyä. Tämä heijastui pitkään meidän yhteiselossa en välttämättä edes yöllä herännyt heti ja kaikkea muuta vastavaa. Voisi sanoa, että tunteet loksahti kunnolla kohdalleen vasta tytön ollessa 7 kk. Tottakai häntä rakastin heti alusta asti, mutta en mitään maailmaan mullistavaa tunnetta silloin tuntenut.



Joskus kuvittelin olevani huono äiti ja muuta hölmöä kun en omasta mielestä reakoinut lapseen yhtä herkästi kun äidit yleensä. No sitten syntyi kuopus keskosena ja taas tyttö teho-osastolla ja sen jälkeen useampi viikko sairaalassa kasvamassa. Tällä kertaa olin jotenkin jo rutinoitunut siihen äiti yhdellä osastolla ja lapsi toisella, että en kokenut asiaa mitenkään kauheana lähinnä pystyin lohduttamaa ja ymmärtämään toisten äitien tuskaa siinä tilanteessa. No tämän kuopuksen kanssa tilanne oli aivan toinen rakastuin häneen kuin metrisellä halolla olisi takaraivoon lyöty. Ja minä valvoin melkein kaikki yöt tämän kuopuksen kanssa kun hän piti niin mahdotonta ähinää ja öhinää (esikoisen äänet eivät " häirinneet" ) minusta nämä äänet oli vaan maailman kauneinta laulua.



Nyt kun esikoinen on 4v ja kuopus täyttää kohta 3 on tilanne tasaantunut kumpaakin raskastan vaan edelleen olen hieman vaativampi esikoista kohtaan. Tämä häiritsee ja sitä työstän kokoajan ja eiköhän tuo esikoinen minusta kouli ihan kunnollisen äidin.



Jälkikäteen kuvittelisin, että alun " tunteettomuus" esikoista kohtaan on johtunut vain pelosta ja syvästä järkytyksestä.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat