Vierailija

22.10.2005

Pyöräkolarini



Lauantai 24.9.2005 oli muuttaa elämäni. Ja se muuttikin. Ei niin dramaattisesti kuin tapahtumassa, liikennekolarissa, olisi voinut käydä, mutta muutti kuitenkin. Toipuminen on käynnissä, mutta lopputulos on vielä auki.



Oli kaunis syyskuinen lauantai-ilta. Olin päivällä tehnyt autokatoksen kattoa. Päätin lähteä tyypilliselle ja tutulle vajaan viidenkymmenen kilometrin hiki-lenkille ennen saunaa. Sää oli lämmin, noin 15 C, pilvipoutaisen ja auringon välimailla. Koska sää viilenisi kuitenkin nopeasti, pukeuduin pitkiin ajohousuihin ja Windstopper-ajotakkiin.



Fiilis oli hyvä. Pyörä kulki, olinhan tavallaan lähes nousukunnossa, vaikka kausi olikin ohi. Osaltani kausi oli ollut vähän vaisuhko, mm. keväällä useamman kuukauden vaivanneen polvikivun ja kahden toukokuussa sairastetun flunssan takia.

Seuran temporeitillä ajoin kesän parhaan aikani toiseksi viimeisellä ajokerralla, viimeiselle en päässyt työmatkan takia.



Reitti oli tuttu. Olen ajanut viisitoista vuotta kestäneen pyöräilyharrastukseni aikana kyseisestä kohdasta satoja kertoja. Lisäksi olen ajanut autolla kyseisestä kohdasta useasti. Kääntyessäni Vanhalta Tuusulantieltä Mätäkiven mäen jälkeen Maisalantielle päätin mennä pyörätielle. Tähän päätökseen vaikutti edellisen päivän kuorma-autoilijan mielenosoitus ajaessani ajotien reunassa. Eli tulin ajaneeksi lain vaatimalla tavalla. Ehkä hyvä, ajoinhan ainakin oikein ja " laillisesti" . Ehkä ei, kolaria ei olisi ehkä tapahtunut, jos olisin ajanut ajotietä.



T-risteyksessä, jossa kolari tapahtui, on hyvä näkyvyys. Risteys on laaja, rakennuksia tai pensaita ei ole estämässä näkyvyyttä siitä suunnasta, josta minä olin tulossa ja josta auto oli tulossa. Kaiken järjen mukaan autoilijan olisi pitänyt nähdä minut. Etenkin, kun varusteeni olivat tarkoituksella värikkäät ja kirkkaat. Hänen olisi myös tieliikennelain mukaan pitänyt noudattaa varovaisuutta ja hiljentää vauhtiaan, koska hänellä oli kolmion osoittama väistämisvelvollisuus.



Auto tuli kohtalaisen reippaasti, mutta noin 30 m ennen risteystä auto hiljensi. Olin suojatiellä ja mielestäni sain myös ns. katsekontaktin kuljettajaan. Yhtäkkiä auto kuitenkin kiihdytti vauhtia ja otti ajolinjaansa hieman keskemmälle päästäkseen kääntymään sujuvasti oikealle. Tajutessani, että auto ei pysähdykään, vaan tulee päälle, yritin väistää vaistonvaraisesti auton kulkusuunnan suuntaisesti eli käänsin ja kallistin pyörääni vasemmalle. Epäonnekseni väistämiseen tarvittava tila loppui kesken, koska autoilija ei vielä tässäkään vaiheessa nähnyt minua. Muistikuvani mukaan törmäsin kylki edellä ja/tai auton kuskin puoleinen kylki törmäsi minuun.

Auton vauhti oli noin 40-50 km/h, mahdollisesti jopa enemmän. Kooltaan ja malliltaan auto oli ns. tila-auto eli auton konepelti oli hivenen korkeammalla kuin tavallisessa autossa. Oma vauhtini törmäyshetkellä oli noin 15 km/h.



Pysyin alkuun pystyssä kunnes auton sivupeili iskeytyi oikeaan kylkeeni ja selkääni, jolloin menetin ilmeisesti tasapainoni. Muistan, että lasia ja joitakin siruja oli ilmassa. Sen jälkeen seuraava muistikuvani on, että makasin vatsallani ja pyörä oli pari metriä takanani vasemmalla puolellani. En tiedä, miten olen tämän havainnut, koska en voinut liikuttaa päätäni kunnolla. Sen muistan, että yritin myös tietoisesti pitää pään ylhäällä ja välttää pääni lyömistä. Tietääkseni en menettänyt tajuntaani missään vaiheessa. Olin kuitenkin lyönyt pääni, joka selvisi myöhemmin kypärän vaurioista. Tosi asia tässä on, että kypärä pelasti henkeni. En myöskään yrittänyt ottaa käsillä vastaan. Hyvä niin, koska todennäköisesti olisin murtanut ranteeni ja solisluuni. Tämä toiminta ei ainakaan ollut tietoista. Kivut olivat kovat. Mutta kovemmaksi ne olivat vasta muuttumassa.



Autoilija ei sentään karannut. Hän oli itsekin hätääntynyt. Hätänumero ei muistunut mieleen. Jouduin sen hänelle kertomaan. Pyysin soittamaan ambulanssin ja poliisin. Poliisia autoilija ei kuitenkaan soittanut. Pyysin autoilijaa soittamaan myös vaimolleni/pojalleni kotiin ja onnistuin saamaan poikani puhelimeen. Tämä oli hyvä asia, koska poliisia ei todellakaan kukaan ollut hälyttänyt ennen poikani saapumista kolaripaikalle.



Kolarissa oli osaltani rutkasti onnea. Säilyin hengissä ja en halvaantunut. Oma osansa oli hyvillä varusteillani ja kypärä oli ehdottomasti tarpeen. Törmäyksen yhteydessä olin lyönyt pääni sivuttain auton sivulasiin sillä seurauksella, että kypärä oli sisältä kahdesta kohtaa halki. Päältäpäin kypärä oli lähes ehjä. Poliisi ei osannut katsoa kypärään sisään ja tämä johti väärään tulkintaan kolarin rajuudesta. Ehkä myös väistöyritykselläni oli vaikutusta. Pyöräni ja varusteideni vaurioita myöhemmin tutkiessani, totesin, että hivenen enemmän tilaa väistää, olisi estänyt kolarin. Eli, jos olisin tajunnut hivenen aikaisemmin, että auto tulee päälle. Tai, jos auton vauhti olisi ollut hiljaisempi. Tai, jos autoilija olisi edes loppuvaiheessa havainnut minut ja kyennyt ohjaamaan noin 20-30 cm enemmän oikealle. Tai, jos auto ei olisi ottanut ajolinjaansa hieman keskemmälle päästäkseen kääntymään kovemmalla vauhdilla.



Oikean polkimen sivussa ja kengän sivussa oli mustaa kumia. Oikea kenkä on tarttunut ompeleestaan johonkin kiinni. Iso eturatas ja oikea kampi olivat vääntyneet. Samoin ohjaustanko. Hiilikuituisessa etuhaarukassa oli pintanaarmuja ja yksi isompi lovi. Campagnol Vento - etukiekko vääntyi ja sen litteissä pinnoissa oli navan päässä naarmuja. Samoin kävi takakiekolle. Pyörän runko meni kieroksi. Loppujen lopuksi ihmeen vähän, mutta pyörä on luonnollisesti ajokelvoton. Satulan runko vääntyi. Ajotakkini rikkoontui selästä. Seikka, jota en ymmärrä, koska mielestäni lensin mahalleni. Saattaa olla, että auton rikkoontunut sivupeili repi takkini. Onneksi takki oli vahvaa kangasta estäen ulkoisen verenvuodon.



Ambulanssin tulo kolaripaikalle kesti, noin 15 min, vaikka se tuli läheltä, Hyrylästä. Matkaa kolaripaikalle oli noin 6-7 km, mutta ambulanssi eksyi matkalla. On se mahtavaa, kun hälytysajoneuvoihin ei saada GPS:ään perustuvaa karttajärjestelmää. Jos kylkiluuni olisi katkennut siten, että se olisi puhkaissut keuhkopussin tai jos minulla olisi ollut runsasta verenvuotoa, olisi eksyminen ollut kohtalokasta. Ambulanssi saapui lopulta. Valitin selkääni ja kylkeäni (oikean lapaluun alta selkärankaan päin, oikea kainalo ja oikean rintalihaksen seutua). Ambulanssissa ei ollut kompressiopatjaa tai siirtolevyä, jolla minut olisi voinut siirtää asianmukaisesti maasta paareille. Tässä vaiheessa en voi muuta todeta, että onneksi minulla ei ollut mitään puolittaista selkärangan ja/tai kaularangan murtumaa, koska ne olisivat todennäköisesti pahentuneet kohtalokkain seurauksin ambulanssiin siirrossa ja myöhemmissä tulevissa siirroissa.



Ambulanssi osasi sentään ajaa kolaripaikalta Peijaksen sairaalaan. Sairaalan ensiavussa saamani hoito oli osaksi osaavaa ja osaksi vähemmän osaavaa. Hengitysvaikeuksien takia sain lisähappea yhteensä noin vuorokauden. Pulssini oli noin 78-80, maallikon mielestä ei ehkä kovin korkea, mutta tuplasti normaaliin lepopulssiini nähden. Tilanpuutteen takia tai jostain muusta syystä minut asetettiin sisätautien ensiapuun. Kolme ihan kaunistakin, ehkä tässä arviossa oli kipulääkityksellä vaikutusta, kandia tai nuorta naislääkäriä kävi vuoronperään kysymässä vointia, kysymässä liikkuuko jalat tms. Näistä paras oli lääkäri, joka tuli luokseni todeten: " Olitte kolarissa auton kanssa. Sattuiko teihin?" Sain lähetteen keuhkoröntgeniin, jonne minut kärrättiin vuoteella. Röntgenissä röntgenhoitajat olivat onneksi tehtäviensä tasalla. Lääkärin lähete, kuvaus seisten, herätti ihmetystä. Onneksi lähetettä ei noudatettu, en olisi pysynyt tolpillani ja myöhemmin todella epäiltiin kaularangan vauriota. Tämän osoituksena sain niskatuen noin 21 tuntia sairaalaan tuonnin jälkeen ollessani osastolla. Tässä vaiheessa minua oli siirrelty vuoteesta toiseen, joko röntgenissä tai osastosiirroissa. Ainoastaan yhdessä siirrossa käytettiin siirtolevyä.



Peijaksen sairaala, vaikka kuvauksia tehtiin kolmesti tai jopa neljäkin eri kertaa, ei löytänyt minusta mitään vikaa. Sairaalassa sain vahvoja kipulääkkeitä. Ortopedi kävi tutkimassa mahdolliset lonkkamurtumani siten, että sain kehotuksen pistää toinen jalka koukkuun ja nostaa toisen ylös. Kun kykenin tämän tekemään, hän totesi kahdelle nuoremmalle lääkärille, että tämä on varma konsti. Jos minulla olisi ollut murtuma, en olisi kivun vuoksi kyennyt nostamaan jalkaani. Tehokasta. Sinällään kyseinen lääkäri oli mielestäni lähes ainut osaava lääkäri, jonka tapasin. Kukaan ei ollut kuitenkaan kiinnostunut oikeasta kädestäni, jota en kyennyt kunnolla liikuttamaan. Kipulääkkeistä seuranneen " pöhnän" ja oman shokkini takia en myöskään osannut ehkä vaatia kunnon hoitoa. Totuuden vuoksi kaikki sairaanhoitajat olivat ammattitaitoisia ja empaattisia.



Sairaala heitti minut " pihalle" tai ainakin siis kotiin Tiistaina 27.9.2005 vajaat kolme vuorokautta tapahtuneesta. Näin jälkeenpäin koen asian painostuksena. Jo Tiistai- aamuna minua kehotettiin laittamaan omat vaatteet päälle. Minun myös sanottiin olevan kunnossa, lihassärkyjä. Vaimolleni sitten kerrottiin, että miehenne oikein odottaa pääsevänsä kotiin, hänellähän on jo omat vaatteet päällä. Vaimoni koetti kysyä kotihoito-ohjeita ja kuntoutusohjeita. Hän myös kyseenalaisti pärjäämiseni kotona, asumme kaksi kerroksisessa omakoti-talossa. Sairaanhoitajat totesivat hänelle, että yläkerran rappujen kävely on hyvää kuntoutusta. Ainut ohje oli, että tulkaa poliklinikan kautta takaisin, jos teille tulee jotain komplikaatioita. Saamani kipulääkitys oli myös lievempää kuin se, mitä olin sairaalassa saanut. Kotona yläkertaan mennessäni hengästyin kipujen takia niin, että hengittäminen oli vaikeaa. Koska en päässyt vuoteesta ylös omin avuin ja avustettunakin nouseminen kesti useita minuutteja, nukuin nojatuolissa. Tästäkään en päässyt nukkumisen jälkeen omin avuin ylös ensimmäiseen puoleentoista viikkoon. Lyhyen istumisen jälkeen nouseminen onnistui, mutta muutaman tunnin nukkuminen samassa asennossa jumiutti selän ja niskan siten, että päätäkään ei saanut ilman apua selkänojasta irti. Yksinkertaisesti lihaksia tai niiden käskytystä ei löytynyt.



Torstaina kaksi päivää kotiutuksesta oloni oli illalla jo huomattavan huono. Oloni oli huonompi kuin sairaalasta päästessäni. Perjantai-aamuna soitin yksityiselle lääkäriasemalle, jonne raahauduin taksilla. Tällä lääkäriasemalla minulla todettiin olevan nestettä keuhkoissa, keuhkokuume, ilmattomia alueita keuhkoissa ja kahdeksannen kylkiluun murtuma. Sain välittömästi lähetteen Peijakseen saatesanoilla: " Teidän olisi hyvä olla ainakin pari päivää sairaalassa hoidossa ja tarkkailtavana." Lähetteen avulla pääsin melkein heti (noin viisi minuuttia) Peijaksen kirurgiselle ensiapuosastolle. Täällä ei sitten oikein tapahtunutkaan mitään. Minulta mitattiin kuume, verenpaine ja mahdollisesti myös pulssi. Koska minulla ei ollut kuumetta, minun todettiin olevan liian hyväkuntoinen sairaalaan. Kuitenkin kolmannes keuhkokuumeista ja kuulemma ne vaarallisemmat, ovat kuumeettomia. Myöhemmin, kun minulta keksittiin ottaa verikoe, todettiin tulehdusarvoni olevan korkeat.



Sairaala ei siis huolinut minua hoitoon. Sain kovemmat, tosi vahvat, kipulääkkeet. Lisäksi sain antibioottikuurin ja mahasuojalääkkeen. Kerroin, että joudun nukkumaan nojatuolissa. Tämän takia nilkkani olivat turvoksissa. Näyttäessäni nilkkojani, lääkäri totesi sukkieni olevan liian tiukat. Niinpä, jos nilkat ovat kuin elefantilla, ei normaalit sukat oikein sovi. Sain kehotuksen yrittää vuoteessa nukkumista, mutta se oli mahdotonta. Muiden perheenjäsenien työvuorojen takia en voinut olla koko ajan autettavana ja kipu vahvoista lääkkeistä huolimatta oli niin kova, että kovin montaa kertaa ei tehnyt mieli yrittää sängystä ylös.



Antibiootti tehosi, keuhkokuume hävisi. Kaksi viikkoa keuhkokuumeen diagnosoinnin jälkeen, Perjantaina 14.10.2005, kävin uudelleen yksityisellä lääkäriasemalla. Keuhkoni kuvattiin ja tilanne oli hyvä. Myöhemmin minulle selvisi, että kaksi viikkoa aikaisemmin tilanne oli ollut tosi huono. Kerroin myös lääkärille, että oikea käsi on kipeä. Olkapäässä näkyi keltainen mustelma. Kyljen kolmen kämmenen kokoinen mustelma, joka alussa oli tummanpunainen, oli parantunut melko hyvin. Kerroin myös, että en vieläkään pääse sängystä ylös omin avuin. Lääkäri ihmetteli tätä, mutta ei osannut sanoa tähän mitään. Viikonlopun jälkeen kyllästyin ja ostin moottoroidun vuoteen. Tämänkin toimitus meni muuten pieleen. Vuode tuli ostopäivänä, mutta tietenkin ilman moottoria. Tässä vaiheessa vanha vuode oli purettu. Siispä edessä oli vielä yksi yö nojatuolissa.



Nyt tätä kirjoittaessani olen menossa huomenna ultraääneen olkapään kuvaukseen ja fysiatriseen hoitoon. Kuvauksesta riippuu, vaatiiko olkapää leikkauksen. Kolarista on neljä viikkoa ja päivä. Olin kävelemässä. Olen tyytyväinen, että voin tehdä edes sitä. Neljään kilometriin menee noin vajaa 40 minuuttia. Aikaparannusta ensimmäiseen kävelylenkkiin on noin viisi minuuttia. Lääkärin mukaan reipas kävely on hyväksi. Hengästyn ylämäessä ja kylkeen pistää. Keväinen kahden viikon ajoleirini Canarialla on muuttunut vaimon ja perheen mielenrauhan takia tavalliseksi lomaksi. Myös yhtiökumppanini toivovat, että ajaisin vain rataa tai pelaisin sulkapalloa. Tokkopa olisin vielä keväällä kunnossa. Tavoitteena on ajaa tulevaisuudessa rataa ja juosta Venetsian maraton syksyllä 2006. Todennäköisesti ensi kesän ratakisa on menetetty, ainakin mitä tulee sijoituksiin. Mutta ehkä oman fiiliksen takia olen mukana tai ainakin katsomossa.



Vastapuolen liikennevakuutusyhtiön ja Suomen Vahinkotarkastuksen kanssa käymäni " sota" on toisen kirjoituksen arvoinen. Siitä myöhemmin, uskon, että muilla saattaa olla kokemuksestani hyötyä.



Terveisiä seurakavereille ja ystäville CCH:ssa sekä muille tutuille ja ystäville pyöräilypiireissä. Ja vielä, käyttäkää kypärää!



http://www.fillari-lehti.fi/cch/ajankohtaista.htm

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat