Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Onko täällä muita jotka EI MUISTA LAPSUUDESTA juuri mitään?

Vierailija

Toisen ketjun innoittamana tällaista kyselen....Olen itse kolmekymppinen, ja ihmettelen sitä, että mulla on hyvin vähän mitään muistikuvia lapsuudesta. Siis sanotan tuonne 15:sta ikävuoteen saakka. Suurin osa mieleen tulevista "muistoista" on hyvin negatiivisia, liittyvät vanhempien riitelyyn ja kireään kotitunnelmaan, perheen sisäisiin ongelmiin. Sellaisia hyviä muistoja ei vaan tule mieleen, ja näitä negatiivisiakin on kyllä vähän mielessä. Lapsuus on aika "mustaa aukkoa".



Muita joilla näin? Vai onko vaan merkki siitä, että lapsuuteni on ollut huolen täyttämää, eikä ne onnelliset tapahtumat ole niin jääneet sitten mieleen?

Sivut

Kommentit (24)

Vierailija

ylennsä muistavat... Olen perheestä jossa oli alkoholisimia ja mielisairautta sekä muitakin ongelmia. Saattaa liittyä siihen.. Ja olen terapioissa juossut, niin siellä aina hämmästelevät kovasti, ettei ole juurikaan muistoja.

Vierailija

Ihan varhaisin muistikuva on siitä kun kömmin pinnasängyn laidan yli. Oli niin vietävän hankalaa puuhaa ja reuna satutti reisiä, mutta yli tultiin sisulla.

Olen ollut alle kaksi kun äitini kertoi että laitettiin suosiolla lasten sänkyyn kun en pinnasängyssä pysynyt.

Vierailija

Mullakaan ei ole juuri muistikuvia, ainakin lukioikään asti on melko hämärää. Ja sen jälkeenkin. Esim. opiskeluajoiltakaan en juuri muista mitään erityistä, kai sit mennyt samalla kaavalla päivät.. Ja ilmeisesti vaan olen sitten unohtavaa tyyppiä tai jotain.

Meillä kotona ei tietääkseni ole ollut mitään sellaista sairautta tms joka tekisi "halun unohtaa". Tai joku muistikuva liittyy kyllä vanhempieni riitelyyn, mutta on joitain muutamia irrallisia muistikuvia myös mukavista asioista.

Vierailija

kuvia lapsuudesta? Niiden kautta voisi muistaa jotain. Itse en tiedä muistanko oikeasti mitä lapsuudessa tapahtui, vai ovatko muistikuvat osin valokuvien kautta kuviteltuja tai muistettuja. Mulla oli ihan tavallinen lapsuus, iloja ja suruja, muistan molempia. Mutta tosiaan meillä on aina otettu paljon valokuvia, olen miettinyt, että muistanko niiden kautta paljon asioita lapsuudesta.

Vierailija

myös meillä väkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia... Ja pitkään oli niin etten muistanut mitään positiivisia asioita kuin muutamina välähdyksinä: kuinka olin mummolassa ja kiikuin keinutuolissa tai kuinka laskettiin veljen kanssa pulkalla tms.



Kun sain lapsen pelkäsin että alkaa nousta lisää huonoja muistoja, mutta kävikin päinvastoin! Aloin muistaa pieniä hienoja hetkiä lapsuudestani, lähinnä äidistäni, ajasta ennen kuin hän oli alkoholin ja pillereiden suurkuluttaja...



Hetkiä jolloin olin ymmärtänyt että hän välittää minusta (esim. kuinka silitti hiuksiani, selitti jotain asiaa tms)

Vierailija

Muistan siis kaikki vaatteet, mitä mulla oli, ja meidän talon sisustuksineen, jopa naarmuja seinässä, joita tuijottelin. Muistan mitä sanottiin, ja miksi. Vuosi vuodelta voin kelata vaikka miten paljon. Jostain kolmevuotiaasta muistan melkein kaiken.

Vierailija

lapsi torjuu ikäviä muistoja juuri yleensä unohtamalla. Mulla oli suht hieno lapsuus ja muistan todella paljon hyviä asioita siitä, mutta vastakohdaksi; vasta 18v. yhtäkkiä muistin yhdestä keskustelun pätkästä että pappani oli tehnyt itsemurhan kun olin 3v. Tai siis tiesin varmaan asian kokoajan, mutta se vasta tuolloin tuli mieleen. Niinku tyyliin parikymppisenä tupakilla ollessa yhtäkkiä multa jalat petti alta ja kaveri oli suunnilleen ambulanssia soittamassa, mut mulle oliki vain yhtäkkiä tullu mieleen että mitä se mummolan kiltti naapurin setä haluskaan tehä ku kättään jalkoväliini työnsi.. ilmeisesti mulla muisti rupes pelaan vasta ku joku synapsi oli sitä mieltä että nyt toi kestää tiedon..

Vierailija

Oikeastaan vasta noin 12-vuotiaasta eteenpäin on enemmän muistikuvia, eikä niitäkään ole paljoa. Enne tuota ikää muistan mummolassa viettyjä kesiä ja pieniä välähdyksiä sitten arjesta. Lähinnä mielen päällä ovat ne lupaukset, joita äiti antoi lähtiessään baariin (meillä oli lapsenvahti kuitenkin) mutta joita hän ei koskaan toteuttanut. Lisäksi muistan tunteena pelkoa ja kyyneleitä. Yhden mielikuvan siitä kun en kuusi, seitsemän vuotiaana saanut pitää äitiäni kädestä kiinni kävellessämme keskustassa, hän riuhtasi kätensä irti kädestäni.



Terapiassa on sanottu, että lapsena kokemani monet muutot ovat tehneet sen, että minulle ei ole jäänyt muistoja kun kaikki voimat ovat menneet sopeutumiseen.

Vierailija

Meilläkin oli paljon riitaa, alkoholinkäyttöä, väkivaltaa. Koko lapsuuden ajan vain toivoin, että kasvaisin äkkiä isoksi, jottei tarvitsisi asua siellä, ja olisin vapaa. Ei ole oikein kuviakaan muistuttamassa.

Vierailija

Ja heidän kauttaan olen itsekin voinut kokea paljon onnellisia lapsuuden hetkiä. Sellaista en itse ole ikinä saanut kokea, joten osaan sitä nyt heidän kohdallaan arvostaa ja vaalia. Toisekseen, itse olin lapsena optimistinen ja sisukas, selviytyjä. Tiesin, että asiat tulisivat jonakin päivänä olevan paremmin, osasin kuvitella sellaisen hienon ja onnellisen elämän jonka halusin itselleni, Lapsilla joilla on vaikea lapsuus ovat usein sellaisia selviytyjiä, jotka kestävät pahempaa kuin jotkut aikuiset. 10

Vierailija

Enpä muista paljon mitään. Välähdyksiä sieltä täältä. Mutta niin tuntuu olevan koko elämän kanssa; viimeisimmät viisi vuotta ovat varsinaista sumua. Ja kyllä, olen kärsinyt masennuksesta, vaikeasta sellaisesta, lääkinnyt itseäni alkoholilla, kärsinyt koulukiusauksesta ja kotona on ollut ankeat oltavat siskoni pahojen ongelmien vuoksi (osastohoitoa vaativaa anoreksiaa ja masennusta).



"Aina matkalla jonnekin

Minne ikinä päätyykin

On puolitiessä jostain

Tietää sen varsin hyvin itsekin

On olemassa asioita

Niin kipeitä ja vaikeita

Ettei niistä puhumalla selviä"



Jotenkin aika kuvaava pala tekstiä. Laulusta Matkustaja (Egotrippi).



Nyt kaikki on erittäin hyvin. Mutta en kuitenkaan tiedä mitä tästä tulee. Sain itseni tänään kiinni ajattelemasta tulevaisuutta. Ja se on niin kovin surullista, mutta en vain näe itselläni sellaista. Sitä on kuitenkin niin rikki, tyhjä ja "kaiken nähnyt" sisällä.

Vierailija

Meillä ei juotu, ei poltettu, ei riidelty, ei puhuttu, vaan todella oltiin hiljaa. Kukaan ei saanut puhua tai nauraa ääneen, sillä isä ei sietänyt mitään ääniä.



Porkkanaa tai kurkkuakaan ei saanut syödä liian "metelin" vuoksi.



Vanhemmat olivat köyhiä työläisiä, molemmat tekivät kahta työtä. Olivat aina väsyneitä.

Vierailija

Koti oli tasapainoinen ja onnellinen, vanhemmilla ja isovanhemmilla oli paljon aikaa meille lapsille. Missään yltäkylläisyydessä ei eletty, mutta ruokaa oli pöydässä ja puhtaat vaatteet päällä joka päivä.



Mutta aika, josta mulla ei ole kovinkaan montaa muistikuvaa, on lapseni ensimmäinen vuosi. Se oli vaikeaa ja raskasta aikaa. Perheessä oli sairautta ja pahoinvointia eikä vauvan jatkuva valvottaminen ainakaan helpottanut tilannetta. Valokuvista voin toki nähdä, että lapsi on oppinut asioita ihan normaalisti, saanut ensimmäisen kerran maitoa pullosta ja ensimmäisen lusikallisen kiinteää ruokaa yms, mutta puhtaat muistot siitä vuodesta liittyvät vain ja ainoastaan jatkuvaan yöt läpeensä kestävään huutoon ja perheen pahoinvointiin. Lapseni on jo kouluikäinen ja mua surettaa vastata hänen kysymyksiinsä valokuvien perusteella. Kumpa olisin silloin osannut hakea apua kodin ulkopuolelta...

Vierailija

köyhää oli elämä,siis rahallisesti mutta jotenki itse elämä oli rikasta. asuimme kylän keskellä jossa kaverit piipahtivat usein .isä joskus salaa yritty ottaa viinaa ja äitihän heti hoksas ja metelöi hetken mutta se loppui siihen. äiti piti pyhäkoulua ja kammari oli täynnä penskoja pyhäaamuisin. muistan toooosi paljon mutta kaikkein syvimmin on jäänyt mieleen sairaalareissu lastenklinikalle helsinkiin jossa makasin melko pitkäänkin ja usein munuaistulehduksen takia ja ne eronhetket kun isä lähti pois ja jäin sinne korkealaitaiseen sänkyyn itkemään. heinäpeltotalkoot naapurissa,koulureissut,kuumat kesät------muistan lämmöllä lapsuutta alkaen noin 3-4 vuoden iästä

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat