Seuraa 

Täällä ollaan aiemminkin keskusteltu raskaana olevien huomioimisesta ja siitä ollaan oltu eri mieltä.

Tänään alkoi harmittamaan taas se, että lähipiiri suhtautuu itseeni tavalla, joka ei huomioi raskautta lainkaan. Ihan kuin se olisi asia, joka pitää salata tai jotenkin pyyhkäistä maton alle ja teeskennellä kun olisi normaalitilassa. Raskaus ei mitenkään ole ei-toivottu vaan kyse on enemmänkin tavasta suhtautua yleisesti raskaana oleviin.



Korvissa soi ystäväni (jolla ei lapsia) vuoden takainen kommentti, että " Raskaus eli ole sairaus ja häntä ottaa päähän sellaiset odottajat, jotka jotenkin rajoittavat toimintaansa ja käyttäytyvät kuten olisivat sairaana eli eivät pyöräile, ui tai käy jumpassa...ja muutenkin koko asenne"

Ikävä kyllä itse tunnen tässä suhteessa itseni vajaavaiseksi, koska toimintani on rajoittunutta. Jo normaaliraskaudessa arki eroaa mielestäni aika paljon tavallisesta. (ellei satu sellaista mäihää, ettei tunne pahoinvointia, väsymystä, ei tarvitse lääkkeitä ja muutenkaan ei pidä niistä aineista, joiden nauttimista ei suositella).

Itsellä menossa toinen raskaus (vk 16) ja täytyy sanoa, että vaikka raskauteni ovat toistaiseksi olleet " normaaleja" , olen todella joutunut rajoittamaan tekemisiäni joko siksi, etten ole kerta kaikkiaan pystynyt tai saanut. Normaaliraskauksiini kuului esikoisessa etinen istukka ja seksi- ja jumppakielto puoleen väliin saakka, enkä näitä olisi ilman diagnoosiakaan tehnyt, kun yritti selviytyä rankoista päivistä, 24h kuvotuksesta ja väsymyksestä. Toisessa vielä inhottavampi pahoinvointi ja nyt alkoi ennakoivat supistukset jo vk13, vaikka en mitään raskasta tällä kertaa teekään (lähinnä luen tentteihin ja teen esseitä) ja lääkäri käski nekin tekemään mahdollisimman rauhallisesti. Raskaus on edelleen normaali liitoskipuineen, väsymyksineen, ummetuksineen, vessajuoksuineen ja edelleen huononovointisuutena. En usko itse, että itselläni olisi jotenkin huonoa tuuria ollut tai että raskauteni olisivat tavallista vaikeimpia vaan lasken tämän ihan tavalliseksi. Alussa ehkä oli itsellä jaksamista, kun raskauden todellisuus iskeytyi taas päin kasvoja, mutta enää en halua valittaa ja selvittää asioita viidettä kertaa lähipiirille.

Ymmärrän että, jos tätä ei ole itse kokenut, ei sitä voi ymmärtää (vaikka selittämisen kyllä usein uskoisin riittävän), mutta myös on niitä synnyttäneitä, jotka ovat ihan kuutamolla.

Juttu voi olla siinäkin ajatuksessa, että raskaus on todellinen ulkopiirille vasta sitten myöhemmin, kun maha on suurempi. Totta puhuen raskauteni vaikeimmat ajat ovat olleet alkupuolessa, jolla kakkoseksi jää loppuviikkojen tuskat. Tästä toisesta nyt siis odotan, josko supistukset (joita tulee joka tunti) jäävät jossakin välissä pois vai onko loppuodotus sitten tätä. Itsellä on tietenkin kova huoli, eikä haluaisi millään menettää lasta, koska sille on jo niin 100 antanut.

Olen tilanteestani ja huolestani lähipiirille sanonut ja jotenkin tuntuu, että viesti ei mene perille. He ehdottavat kaikenmaailman matkoja ja kärrynpyöriä. Tuntuu, että heitä ei kiinnosta lainkaan raskauteni eteneminen ja lapsen turvallisuuden takaaminen. Tuntuu jotenkin loukkaavalta olla yksin puolustamassa syntymätöntä.

Itse voin sanoa, että tuntuu todella siltä, että odotetaan enemmän, mihin pystyn. Raskaus ei todella ole mikään sairaus, mutta on myös sairauksia, jotka rajoittavat elämää vähemmän...







Kommentit (13)

Aikaisemmin olisin ollut taipuvainen Sportmamman kantaan tyyliin Kyllä kaikki raskaana olevat voivat liikkua, jollei pahemmin supista. Esikoisesta olin loppuun saakka töissä. Tämän masukin kanssa olen jo joutunut lähes täysin (Max 12h viikossa) lopettamaan työnteon. Kovat liitoskivut invalidisoivat sohvan perukoille. Oma pieni tyttöni kantaa pääasiassa isälleen leikkikaluja, ei minulle, kun on huomannut ettei äiti kuitenkaan minnekään liiku. :-( Kyllä masentaa. Uiminen olisi ihanaa, vauvauinnissa tulee käytyä kerran viikossa mutta koska edestakainen matka uimaan on 120km ei sinne yksin tule lähdettyä, kun autossa istuminen on täyttä tuskaa. Anteeksi, pelkkää vali valia.. Mutta ärsyttää kun ei kykene edes pienelle kävelylenkille!



Lila75 rv 24+5 ja Sini 13kk

Minua ärsytttää se, jos huomautellaan siitä, että olen raskaana, että älähän tee sitä tai tätä. En koe itseäni mitenkään vajavaiseksi, eo ole sairas, vaan raskaana. Totta kait joitakin asioita ymmärrän, että sanotaan, että älä tee. Useimmat vaan ovat yleensä sellaisia, että miksi en vois tehdä.

Liikun yhtä paljon tai enemmänkin raskaus aikana kun normaalisti. Totta kait laji pitää valita se mitä voi turvallisesti tehdä. En ymmärrä niitä, jotka vetoavat siihen, että en voi esim. harrastaa liinkuntaa raskaana!

Otan mielellään vastaan esim. kantoapua raskaiden kauppakassien kantamisessa, mutta en kyselekään.

Mieluummin elän niin, että ei muistuteta siitä, että olen raskaana kuin koko ajan siitä muistutettais.

Olen ylpeä silti raskaudesta, enkä häpeile vatsaani!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

No onneksi olet siinä mielessä voitonpuolella, että miehesi ei sentään kuulu tähän joukkoon. Olen kanssasi ihan samaa mieltä tuon henkisen tuen ja ymmärryksen tärkeydestä. Mun mielestä Suomessa on joku ihme pärjäämisen ja kovuuden pakko naisilla, ja siksi varmaan naisiltakaan ei välttämättä saa tukea ja apua. Tää liittyy ehkä jotekin naiseuden/äitiyden arvostuksen puutteeseen (luin tästä joskus ammoin jonkun tutkimuksenkin). Täällä välimerellä, jossa itse asun asia on ihan päinvastoin: raskaanaoleva nainen on kuin kuningatar. Meillä esimerkiksi anoppi lähettää meille ruokaa tai kutsuu syömään lähes päivittäin, vaikka en, kuten sanoin, mitenkään henkihieverissä olekaan. Raskaudesta ilmoitetaan kaikille heti plussatuloksen tultua ja sitä juhlitaan koko suuren perheen voimin. Synnyttäneen naisen kotiin tulee naisen äiti asumaan muutamaksi ekaksi viikoksi auttamaan tuoretta äitiä. Kaikki ei tietenkään täälläkään ole ruusuista ja moni asia tökkii, mutta varmasti raskaanaollessaan saa kyllä eri tavalla tukea koko ympäristöltä kuin Suomessa. Mietin, että Suomessa tällaiset raskaus ja synnytysasiat koettiin ihan vielä joskus 60-luvullakin tosi hävettävinä asioina. Meidän sukupolvi on ihan eri luokkaa kun me puhutaan orgasmeista ja limatulpista ihan sujuvasti melkein kenen hyvänsä kanssa. Se, että nää jutut oli niin hävettäviä aiheutti myös sen, että meidän äidit ja anopit eivät itsekään oppineet puhumaan näistä asioista saati sitten saaneet minkäänlaista tukea just tuon hullun itsekseen pärjäämispakon takia. Joten ehkä näistä jutuista vois johtua, että ne ei oikein osaa suhtautua. Vois ehkä auttaa jos vähän kyselisit minkälaista niillä oli silloin kun ne oli raskaana yms., että niille vois vähän muistua mieleen minkälaista tämä on. Ja sitten sekin että kerrot ihan suoraan, ainakin äidillesi, mitenkään peittelemättä filliksistäsi. Ja sit se on kans hyvä jos ne joskus tekee jonkin pienenkin kivan eleen niin muista kertoa miten mukavalta se tuntui.



Siis jos oikeasti ei ole mitään rajoitteita, niin ei pidä valittaa. Monet vaan valittavat turhasta. Ymmärrän, jos oikeasti on sairas tai pahoinvointi paha tms. tyypillisiä raskaus oireita.

Jotkut vaan ovat niin sairaita raskausaikana, etteivät voi omia hiuksiaan pestä, kun pelkää, että istukka irtoaa, jos käsiä nostaa. Tai luulevat , että vauva syntyy puolessA välissä la, vaikka monta lasta synnyttänyt täys aikaisena. Eikä mitään erikoista ole ollut uuden vauvankaan odotusaikana. Esim. syntyy varmaan jos 10 m juoksee hitassti alkuaikoina..

Ymmärrät varmaan, mi9tä tarkoitan.

joka pitää ottaa tosissaan. En ole juurikaan törmännyt raskaana oleviin naisiin jotka valittavat turhasta. Enemmän törmään naisiin jotka painavat töitä ja hoitavat pieniä lapsia vaikka kroppa ja lääkäri käskisivät pysähtyä. Sairaslomalle ei välttämättä uskalleta/viitsitä jäädä koska raskaana pitää jaksaa ja olla valittamatta.



Jos lähipiirissä (tai itsellä) ei ole huonoja kokemuksia voi olla vaikeaa tajuta että juuri esim. supistelu tai muu kremppa on syytä ottaa tosissaan. Omassa lähipiirissä on kaksi keskosena syntynyttä vauvaa ja täytyy sanoa että samaa pelkoa ja tuskaa en omalle enkä kenenkään muun kohdalle toivo.



Toisaalta, TOISEN LAPSEN ODOTTAMINEN on paljon rankempaa kuin sen ensimmäisen. Vaikka supistaisi, oksettaisi, väsyttäisi on pakko sitä esikoista (tai parhaassa tapauksessa montaakin pientä) kuitenkin hoitaa. Sohvalle ei paljon pääse loikoilemaan.



Itse voin kyllä myöntää että miehelle tulee välillä valitettua liikaakin kun väsy on kova eikä lepo aikaa juuri ole kun kotona on vilkas uhmaikäinen.

green:

Lainaus:


Toisaalta, TOISEN LAPSEN ODOTTAMINEN on paljon rankempaa kuin sen ensimmäisen. Vaikka supistaisi, oksettaisi, väsyttäisi on pakko sitä esikoista (tai parhaassa tapauksessa montaakin pientä) kuitenkin hoitaa. Sohvalle ei paljon pääse loikoilemaan.




Tämä on kyllä aivan totta! Itse en muista ekan raskauden alusta juuri lainkaan pahoinvointia tai väsymystä. Kai sitä jonkin verran oli, mutta pystyi toisaalta lepäämään ja huolehtimaan itsestään ihan toisella tavalla. Sai löhötä sohvalla, katsella telkkaria, nukkua tarpeeksi jne.



No, nyt esikoinen herättää kuudelta, aamuruljanssi, töihin... Illat menevät uhmaikäisen kanssa tapellessa. Koko ajan väsyttää, heikottaa ja jos ei ehdi syödä säännöllisesti, myös kuvottaa. Ja vaikka mies toki yrittää parhaansa, ei ole mikään ihme, että hänkään ei aina muista, että en ole mitenkään elämäni kunnossa nyt. Kaikkialla pitäisi jaksaa, niin töissä kuin kotonakin. Onneksi vihdoin (14. viikolla) pahin väsymys tuntuu hellittävän.



Kai osa ongelmaa on tosiaan se, että ihmiset eivät ymmärrä, että usein tämä alkuraskaus on kaikkein pahinta aikaa. Näin on ainakin minun kohdallani. Ainakin viimeksi keski- ja loppuraskaudessa olin elämäni kunnossa ja melkein ärsyynnyin, kun ihmiset hössöttivät ja huolehtivat, että en kai vain rasita itseäni ja kai jaksan suurinpiirein kävellä. Kun nyt taas alkuraskaudessa, kun lepoa ja tukea ja ymmärrystä kaikkein eniten kaipaisi, kukaan ei sitä oikein tunnu tajuavan.

Itselläni tämä ekan raskauden alku on mennyt ihan loistavasti siinä mielessä, että ei ole ollut pahoinvointia, eikä mitään pelottavia vuotoja, supistuksia tms. Kuitenkin tunnen itseni ' vajavaiseksi' monessakin suhteessa lähinnä henkisellä puolella. Tarvitsen mieheni, äitini ja lapsen saaneiden ystävieni tukea paljon normaalia enemmän. Kaikenlaiset asiat askarruttaa ja huolestuttaa tosi paljon. Lapsettomien ystävien kanssa en hirveästi edes puhu näistä raskausasioista kun tuntuu, ettei niitä välttämättä niin kiinnosta, paitsi muutamaa, jolla raskaus taitaa itsellä olla kohta ajankohtainen. Ja just olen nykyään ihan superherkkä kaikenlaisille vähätteleville kommenteille. Yleensä olen tosi reipas ja urheilullinen ja käyn myös ulkona iltaisin paljon ystävieni kanssa. Nykyään otan kuntoilun tosi varman päälle (vaikka mulla ei siis oo mitään rajoitteita) ja minusta on tullut varsinainen kotihiiri, jotenkin en millään viitsisi lähteä pimeän tultua enää ulos yhtään minnekään varsinkaan ilman miestäni. Tää on varmaan jotain alkukantaista vaistoa luola-ajoilta. Mua raivostuttaa ihan älyttömästi tuommoinen kertomasi kaltainen raskauden mitätöiminen, jota kaiken huipuksi naisetkin tuntuu harrastavan. Niin lähellä on se aika Suomessakin kun vielä suuret joukot äideistä ja lapsista kuoli raskauden tai synnytyksen aiheuttamiiin komplikaatioihin. Näiden nykyisten saikkujen, tarkastusten ja varomisten ansiota juuri on, että se nykyään on niin harvinaista. Kaikille taitaa olla ihan ilmiselvää, että lapsi on autossa aina turvaistuimessa, miksikähän se lapsen turvallisuuden varominen ei ole yhtä ilmiselvää silloin kun lapsi on vielä kohdussa? Lisäksi mua kans ärsyttää ne naiset, joiden oma raskaus ja synnytys on menneet täydellisesti ja he vertaavat kaikkien muiden kokemuksia omaansa. Esim. mulla ei ole ollut oikeastaan ollenkaan pahoinvointia, mutta ymmärrän kyllä erinomaisesti miten helvetillistä on niillä, jotka oksentavat kuukausitolkulla, eivät he tosiaankaan ole mitään turhanvalittajia. Tai ne, joiden oma synnytys on ollut kivuton suitsuttavat luomuilun puolesta ottamatta huomioon sitä, että kaikilla se synnytys ei ole samanlainen.



Et kertonut tarkemmin kuka lähipiiristäsi suhtautuu näin mitätöivästi sinuun? Jos se on miehesi (tai kuka hyvänsä se onkin) niin auttaisiko jos kertoisit ihan yksityiskohtaisesti mitä pelkäät/mitä voi tapahtua jos et ole varovainen? Itse tunnen yhden erittäin vaikeavammaisen lapsen, joka syntyi tosi paljon ennenaikaisena ja hän on ainakin omassa lähipiirissäni varoittavana esimerkkinä siitä, että varovaisuus kannattaa. Usko muuten pois että tuon idioottikommentin antanut ystäväsi tulee olemaan oikein supervalittaja raskaanaollessaan :-)



fotini rv14+







vaikka hyvin muistan esikoisesta pahoinvoinnit, väsymyksen ja etisen istukan tuomat rajoitukset, tulivat ne todellisesti muistiin vasta kun toinen raskaus alkoi olla samassa pisteessä.

Olen samaa mieltä, että tämän toisen odottaminen on rankempaa kuin ensimmäisen. En olis sitäkään osannut kuvitella. Sanoin vielä miehelle, että tässä toisessa raskaudessa ei tarvii varmaan käydä ravaamassa koko ajan vauvan nettisivuilla (siis täällä) kun kaikki menee kuin rutiinilla.

Hah, voin sanoa itselleni nyt, kun täällä lähes joka päivä ravaan.



Kyllä sitä tässäkin raskaudessa ajatteli pahoinvoinnin kynsissä, että sitten kun tämä on ohi, niin teen mitä vain. Ja todella tekisinkin (mahakaan kun ei vielä häiritse, eikä selkä ole ylikipeä), JOS EI OLISI NIITÄ PERHANAN SUPISTUKSIA. Tilanne on siis AIVAN toinen, jos supistelee verrattuna siihen, ettei supistelisi. Lääkäri olisi laittanut saikulle, jos kävisin töissä (olin vasta viikolla 14+!, vaikka siis ekasta tein loppuun asti raskaita päiviä ilman sairaslomia), mutta kun nyt VAIN opiskelen, saan jatkaa samaan tahtiin, jos lupaan lukea makuullani ja muuten sitten ottaa iisisti. (nyt kerran viikossa luento tai tentti ja muut ajat luen tentteihin ja kirjoitan, mikä siis ihan tuuria, että on tällä hetkellä näin vähän reissaamista). Mullahan tässä pitäis käydä kateeks niitä, jotka SAAVAT jumpata, hyppiä ja poppia, puhumattakaan seksistä, Ikeareissuista, jouluostoksista, perheen keskeisistä uimahallireissuista jne. Ei nämä neljä seinää aina jaksa naurattaa. Tuntuu vaan niin pahalta, kun tätä joutuu vielä itse puolustamaan (en muuten sanoisi mitään, mutta kun ihmettelevät, miksen lähde sinne tai tänne ja tuntuvat laittavan saamattomuuden piikkiin).



Itselleni on tullut niin vähän turhaan raskauden piikkiin laittavia valittelijoita, etten pitäisi näitä hysteerikkoja ongelmana. Hysteeriseltä kaikki varmaan kuulostaisi, jos itselle olisi sattunut käymään sellainen mäihä, että olisi niiden harvan odottajan joukossa, jolla harva asia on muuttunut edellisestä tilasta. Eihän silloin ole edes hajua, mitä se voi olla.

Sanotaan aina, että kyllä odottajan itse tietää, mikä on hyväksi. Esikoisesta en ollut tietoinen etisestä istukasta ennen ultraa. Hyppiminen ja pomppiminen oli tuntuneet pahalta ja siis olin ilman tätä tietoa itse jättänyt jumpat pois, vaikka siis mitään syytä ei siinä vaiheessa ollutkaan. Ultraaja ihmetteli, ettei mitään vuotoja ollut ollut (ilm. koska otin alun vaiston vuoksi niin rauhassa) ja kielsi siitäkin eteenpäin sekstailua myöten kaikki hytinät.



Toinen esimerkki, jolloin olen ollut ihan oikeen aikaan " turhaan" valittava odottaja oli 5 päivää la jälkeen, kun epäilin, että lapsivettä oli tullut. Menin neuvolaan, jossa todettiin, että ei ole, kotiin vaan odottelemaan. Äiti oli kyyditsijänä, ja pohdittiin että lähdetäänkö alennusmyynteihin vai heittäisikö hän minut kotiin (klo oli noin 13 iltapäivällä). Äiti vei minut (jopa vastoin omaa pokkaani) synnärille tarkastuttamaan asian. Siellä olin kovin nolona, että vaivaan heitä, koska lapsivettä ei ollut oikeasti tullut. Ne tuhat valmistelevaa supistusta oli myös sillä välin tipotiessään ja olin todella nolona. Lääkäri tuli ja kokeili vielä kohdunsuun tilanteen ja samalla poks, kaikki vedet tulivat pihalle. Sanoi, että vauvan pään eteen oli kertynyt sellainen vesipussi, että oli ihan minuuteista kiinni, koska poksahtaisi. Siitä sitten alkoi HETI supistukset 2 min välein, mies paikalla ja kaikkien yllätykseksi vauva oli alle kahdessa tunnissa pihalla. Syöksykivut oli sitä luokka, etten kävellyt, puhunut, kironnut ja kyllä näin jälkikäteen on kauhistuttanut, että vedet olis tullut kauppaan (no siinä olis ollut kyyti lähellä), mutta mitä jos olisin ollut yksin kotona. En olisi ensisynnyttäjänä ikinä tajunnut kutsua apua ajoissa.

Edellisenä päivänä oltiin oltu tunnin ajomatkan päässä sairaalasta miehen mamman syntymäpäivillä, jonne lähtöä mietittiin omantunnontuskissamme, mutta omantunnontuskat sitten voittivat, eikä kehdattu olla poissa. No, jos olisi poksahtanut siellä, ei oltais ikinä tajuttu olla ajoissa sairaalassa. En osaa kuvitellakaan, mitä se olisi ollut, jos olisin istunut niissä tuskissani autossa.

Jälkiviisaana siis en halua enää vähätellä ja tuijottaa tilastoja... vaan todella kuuntelen itseäni.

Itse olen yrittänyt säästää lähipiiriä raskausjutuilta, elleivät sitten itse aloita. Itse ainakin koin, ennen kuin tulin raskaaksi, välillä tosi rasittavana jos raskaana olevat eivät muusta kyenneet puhumaankaan.



No, nyt kun on itse raskaana niin eipä tässä juuri muuta puheenaihetta oikein ole. Urheiluharrastukset jääneen (koripallo ja ratsastus kun olivat neuvolan mukaan ehdottomasti kiellettyjä lajeja) ja mitään voimistelua en oikein osaa aloittaa kun se ei oikeesti ole mun juttu. Uimassa kävin pari kertaa -nyt ei mahdu enää uimapuku päälle eli pitäis ostaa uus.



Olen ehdottomasti sitä mieltä että raskaus rajoittaa elämää aika lailla. Kesä meni alkuraskauden vuoksi väsymystä nukkuessa -ei puhettakaan, että olisin istunut kavereiden kanssa terassilla siiderituoppien keskellä yömyöhään. Väsymys vei myös intoa siltä muulta tekemiseltä ja nyt syksyn mittaan väsymyksen on korvannut laiskuus... mä tuun oikeesti aivan höperöksi kun tuntuu että sosiaalinen elämä on kaventunut jotain tuhat prosenttia.



Kun sitten joku pienikin juttu tulee esim. tyttöjen ilta niin aivan innolla odotan sitä jo tyyliin 2 viikkoa.



Mutta sitten pakko sanoa myös, että ei voi oikein lähipiiriltä odottakaan sellaista ylimalkaista huomiota raskautta kohtaan. Siis varsinkin, jos eivät itse ole lapsia vielä hankkineet. Mistä he puhuisivat kun eivät aiheesta tiedä? Toisaalta mä koen ehdottomana plussana päästä välillä ne harvat kerrat ulos tuulettumaan porukassa, jossa ei todellakaan puhuta vauvoista ja raskaudesta -ne asiat täyttää kuitenkin muut päivät aika tehokkaasti.

En mäkään osannut ennen raskautta kuvitellakaan, mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan. Luulin lähinnä, että maha vaan kasvaa ja siinä se :) No, nyt olen tosiaan saanut omakohtaisesti kokea mitä tämä on! Ensin mulla alkoi rv 5 hirveä pahoinvointi, jatkuen rv 12. Olin lähes koko tuon välin saikulla, koska pysyin pystyssä noin tunnin kerrallaan ja vuorokauden ympäri voin pahoin ja väsytti kamalasti.



Rv 12 alkoi vähitellen vointi parantua tuonne rv 24 asti, jonka jälkeen alkoi supistukset :( Istuminen töissä ja työmatkat autolla kävivät mahdottomiksi ja jouduin jäämään taas saikulle, äitiysloman alkuun saakka. Kotona onneksi pystyin suoriutumaan normaaliaskareista, kun sain omaan tahtiin tehdä. Koiran kanssa pystyn edelleen käymään kävelyillä, kunhan se juoksee metsässä vapaana ja mä tulen mummovauhtia perässä. (nyt siis menossa rv 34+4 ja iso vauva tulossa :))



Jouduin myös luopumaan ratsastuksesta, jota olen koko elämäni harrastanut. Mitään korvaavaa en keksinyt tilalle. Ja ruuan suhteen rajoitukset harmittavat myös, tykkään sushista, tuorejuustoista, viinistä...



Eniten harmittaa lähipiirin naiset, jotka muistelevat omia raskauksiaan ja sitä, kuinka heillä ei ollut mitään vaivaa... Täysillä painoivat loppuun saakka ja kävivät vaan äkkiseltään synnyttämässä. Ja sitten voivotellaan, että sulla on vasta ensimmäinen raskaus ja noin hankalaa :( Mielestäni kuitenkin nämä mun vaivat kuuluu raskauteen, joillain on oikeesti paljon suurempia hankaluuksia! Vaikka kyllähän mua harmittaa tämä kömpelyys, turvotukset yms. mutta kuinkakohan moni niiltä on oikeesti välttynyt.



Jos lapsettomat kaverit kysyy, että miten olen voinut, vastaan aina että ihan hyvin. En usko, että ketään kuitenkaan oikeesti kiinnostaa miten vaikeaa on nukkua ison mahan kanssa, miten selkää särkee välillä tosissaan tai miten kylkiluihin sattuu ison vauvan potkut. Uskon, että tällaiset jutut tosiaan tajuaa vasta silloin kun itse on raskaana. Ja myöhemmin aika kultaa muistot ja voi alkaa kauhistella miten jollain voi olla raskaana noin kamalan hankalaa kaikki ;-)

Touhis, kerroit kyllä aika sanasta sanaan omaa tarinaani. En siis kertaa, kiva tietää, että on muitakin samoin ajattelevia.



Kuopusta odotellessa meillä oli remontit ja sairastelut, supistukset ja antibioottitiputukset. Eräs ystäväni sanoi, että " ei sun kans viitti jutella, kun ei sulle kuulu mitään ilosta" . Saatoin hyvinki valittaa, mutta kuului meille iloistakin ja senkin kerroin. Nyt samainen ystäväni sanoi, että " taidat toivoa tätä vauvaa enemmän kuin edellistä, kun olet niin positiivinen" . Homma vain yksinkertaisesti on niin, että elämä on nyt helpompaa kuin silloin! Ja kaikki vauvat on ollu yhtä toivottuja!

en jaksais itsekään puhua tästä raskaudesta alituiseen toisille, koska se kuullostaa aika lailla valittelulta, kun ne on lähinnä niitä raskauteen liittyviä juttuja. Mutta kun lähipiiriltä tulee ihmeellisiä ehdotuksia ja hölmistyneitä katseita ja myhäilyjä erilaisissa tilanteissa, joutuu aina muistuttamaan, että olen raskaana, enkä kaikkeen kykene. En haluaisi muistuttaa kerta toisensa jälkeen. Sen vuoksi justiinsa tulee sellainen olo, että pitävät vain laiskana ja odottavat tekevän ihmeitä.



Lähipiirissä kyse on siis äidistä, anopista jne. (ei onneksi miehestä, joka siis paiskii hommia niska limassa ja tappelee esikoisen kanssa, kun mulla tulee suppari jo pelkästä huudosta ja ympärilläni riehumisesta). Kyseessä on siis pääasiassa synnyttäneitä ihmisiä. Ensin ovat nähneet, miten voin pahoin niin, että tippa on linssissä, kerron, mikä tekee oikeen pahaa ja seuraavana päivänä paistavat sipulia iloisesti, kun mikään ei olisi. Tuntuu jotenkin, että itse äitinä ja syntyvän lapsen lähimmäisenä tarjoituisin auttamaan, varsinkin kun tietävät, että on rankkaa. Ei viitsisi aina pyytää apua ja sitä kautta tuntea itsensä rasitteeksi tämän takia. Niin toivoisi, että tämä otettaisiin luonnollisena elämään kuuluvana vaiheena, josta sitä kautta kaikki nautittaisiin. Vähän on sellainen olo, että ajattelevat " Kärsiköön itse, kun siihen jamaan itsensä on laittanut" . Tiedän, että mulla on ihan erilainen persoonallisuus, kun heillä eli olen monessa asiassa olen ennenkin kaivannut tukea. Se on vähän sellainen modernisoituneen ajan tyyli, että jokainen pärjätköön itse elämässään, varsinkin nainen. Rahallista apua tarjotaan ekana, kun itse kaipaisi olkapäätä ja myötäelämistä, ts. elämän jakamista (todella lähipiiristä kun on kyse). Itsellä uuden sukupolven edustajana on taas hirveä kaipuu sellaiseen yhteisölliseen ja perheen keskeiseen tukemiseen. Olen mm. päättänyt, että kun oma siskoni tai lapseni saavat lapsia, lupaan siivota heidän kotinsa valmiiksi ennen kuin tulevat laitokselta kotiin (meillä mies ei ehtinyt, kun tuli yllättävä kotiutuminen) ja teen ruokaa ensiajoiksi heille (meillä oli jääkaappi tyhjä) ja jos siis haluavat. Heidän seuraansa en tunkisi missään tapauksessa vaan antaisin oman rauhan sitten. Ei olis multa muitenkaan suuri juttu verrattuna siihen, mitä heidän elämässää on menossa. Joillekin tutuille ollaankin tehty ruokalähetyksiä, kun ovat kotiutuneet vauvan kanssa. Ollaan valmistettu ne samassa, kun oma päivän ateria ja varmasti on ollut enemmän apua, kun jostakin kukkakimpusta tai muuten tarpeettomasta onnittelukamasta.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat