Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Taas tuli pinnalle tämä asia, kun omalla kohdallani tilanne on se, että lähes kaikilla ystävilläni ja kavereilla alkaa olla lapsia. Tai suurin osa on jo toisella kierroksella ja nämä jatkuvat raskausuutiset alkavat ottaa voimille. Samoin olen huomannut pitäväni etäisyyttä enempi ystäviini, koska koen olevani eri planeetalta, kun he puhuvat vaan lähinnä lapsistaan ja lasten saanti on ollut helppoa.



Masentaa, etten pysty pitämään yhteyttä heihin niinkuin ennen. Varsinkin hoitojen epäonnistuttua en pysty katselemaan toisten onnellista odotusta. Onko kohtalotovereita?

Kommentit (14)

Soitin tänään tilannetta ja jatkoa lääkärille. Meillä siis takana ivf yksityisellä ja siitä nega. Ollaan myös julkisella jonossa, hermo petti vaan siihen hitauteen...neljä inssiä on tehty julkisella.



Kysyin siitä alkion kuoren avauksesta ja sen vaikutuksesta kiinnittymiseen. Vastaus oli, että sitä käytetään esim. icsi:ssä, jos kuori on kova, eikä siittiötä saada sisään. Mut kiinnittymiseen sillä ei ole todettu olevan vaikutusta. Joskus on kaiketi uskottu olevan, mut tän lääkärin mukaan ei ole. Luotan hänen ammattitaitoonsa, oli juuri meidän hoidon alkaessa mm. Kanadassa jossain alan seminaarissa.

Kiinnittymistä ei voida juurikaan auttaa, muilla kuin Lugesteronilla.



Meillä on nyt välikierto, sit siirretään menkkoja Primoluteilla ja tehdään PAS vko 2 tai 3. Alkuvuoteen siis menee. Kaikki oli nytkin ivf:ssä kunnossa, limakalvo ihanteellinen jne. Mut ei niin ei.



Kuinka kauan olette Johanna jonottaneet IVF:ään?

Meidät laitettiin syyskuun lopussa ivf-jonoon (toivottavasti).

Mulla aivan samanlaisia tuntemuksia. Olen aikalailla tässä viimeisen kahden vuoden aikana eristäytynyt (yritystä 3 v.). En jaksa käydä kylässä lapsiperheissä, koska mulle tulee niin ahdistunut olo joka kerta ja itken jälkeenpäin pahimmillaan monta päivää. Mieskin on ruvennut tajuamaan tätä.

Joskus alkuun tuli kauppareissuillakin paniikki, kun näin ihan vieraita vauvoja saatikka sitten tuttuja, jolloin pakenin johonkin hyllyväliin.



Mulla on ollut jonkin verran apua unilääkkeestä, jota jouduin viime syksynä lääkäriltä pyytämään. En saanut öisin nukuttua, heräsin ja valvoin monta tuntia putkeen miettien kaikkea mahdollista. Oli pakko mennä lääkäriin ja sain Mirtazapiini-reseptin (en muista onko toi lääkenimi vai lääkeaineen nimi) aluksi 3 kk:ksi. Mulla on samoja vieläkin jäljellä, olen ottanut vain puolikkaan tarvittaessa enkä laikaan viikonloppuisin. Sama lääke on myös lievään masennukseen (jota mulla tod.näk. oli), sen lääkärikin mainitsi, eikä aiheuta riippuvuutta. Ajattelinkin nyt hakea uuden reseptin, kun on korvauskatto täynnä.



Nyt saan suurimman osan aikaa pidettyä itseni kurissa ja pystyn suhtautumaan rauhallisesti pikkulapsiin. Hoitojen epäonnistumiset kyl edelleen kirpasee pahasti (just eilen alkoi menkat ekan ivf:n jälkeen).

Nytkin kaikki piti olla just kohdallaan, olenkin alkanut pelkäämään, että vika on kiinnittymisessä ja mitä sille voidaan tehdä - ei kai mitään...

Miehen kanssa suhde parani ja hän alkoi paremmin ymmärtää mua, kun kerroin näistä paniikkikohtauksista.



Silti musta tuntuu, että KAIKKI mun ympärillä lisääntyy tai niillä on jo jälkikasvua!



Voimia Johanna!!

terv. Satuliisa samaa vuosimallia

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla


Kiitos teille, tuntuu helpottavalta, ettei ole yksin tilanteensa kanssa.



Tosiaan tulee eristäydyttyä enempi, kun ennen olin paljon sosiaalisempi. Noista lapsiperheiden luona kyläilyistä; toisaalta on kiva nähdä lapsia, mutta on myös tuttua tuo masennuksen tunne vierailun jälkeen. Ja erilaisuuden kokeminen. Olen kyllä puhunut ystäville, että lapsia saisi tulla, mutta ei tärppää. Muutamalle olen kertonut hoidoista. Mies ei tykkää, että puhun muille, mutta pakkohan mun on, kun hulluksi täs muuten tulis.



Mä saan kyllä vielä nukuttua ihan hyvin, mutta hoitojen aikaan tulee nukuttua aika huonosti.



Me ollaan ivf-jonossa. Eikös tuohon kiinnittymisongelmaan ole apuna joku alkionkuoren avaus? Tälläistä olen lukenut täältä palstalta. Mulla insseissä lääkäri on ollut tosi toiveikas, mutta aina vaan negaa tai sitten en ole ehtinyt edes testata.



Mulla on kyllä muutama sinkkukaveri, että ihan kaikilla ei ole lapsia. Mutta kyllä tilanne olis helpompi, jollei melkein kaikilla olisi lapsia ja tai raskaana. Ja just nuo raskaana-olevien näkeminen on kaikista vaikeinta, kun se muistuttaa omasta tilanteesta.

Oli kyllä pakko vastata tuohon sinun kirjoitukseesi.



Ensinnäkin: Tunnut hyvin ymmärtävän mitä lapsettomuus on, onko näin todella?! Kun kehotat lapsettomia tulemaan ulos eristyksistä ja iloitsemaan ja jakamaan. Niin tyypillinen mielipide. Kerrot, että silloin lapseton ei ole asiaa käsitellyt, jos hän eristäytyy. Hei haloo! Se ei ole mikään sellainen asia, jonka voit tosta vain käsitellä. Lapsettomuus on prosessi, joka vie välillä eristyksiin kun suru ja tuska on niin suuri. Oikeat ystävät ymmärtävät tämän. Oikeat ystävät myös auttavat siinä tilanteessa, kun lapsettomuudesta kärsivä ihminen on niin lukossa, ettei pysty ystävilleen soittamaan. Oletko ajattelut, että myös lapseton ihminen voi kokea tuskaa siitä, ettei pysty raskaana olevaa ystäväänsä tukemaan? Ei vain pysty. Myös suru ja syyllisyys ystävyyssuhteiden muuttumisesta, sisältä tulevista kateudesta ja epäreiluudesta on suuri, pitääkö sitä vielä tuollaisella syyllistävällä kirjoituksella lisätä...?



Raskaana olevat ja pienten lasten äidit jotka eivät lapsettomuuta ole kokeneet, ymmärtävät hyvin harvoin. Vaikka yritystä on, niin silti töksäytellään. Olen sen itse kokenut. Toisen tuskaa on myös yllättävän vaikea ottaa vastaan. Jos omasta, heti alkaneesta raskaudesta ilmoitetaan lapsettomuudesta kärsivälle imelällä tekstiviestillä, niin se ei mielestäni ole oikein. Eihän silloin ns. ystävä anna lapsettomalle edes mahdollisuutta kertoa omasta olostaan. Jos toinen saa kertoa onnestaan ja pienestä ihmisen alusta, niin hänellä on myös velvollisuus ottaa vastaan ystävänsä paha mieli ja itku. Se on tukemista ja yhdessä elämistä.



Voihan tietenkin olla, että Anna olet myös itse lapsettomuudesta kärsivä, ja koet vain asiat eri tavalla. Hienoa, jos näin on. Mitä pitemmälle lapsettomuudessa edetään, sitä voimakkaammat vaikutukset sillä elämään on. Itse olen pitkän yrityksen jälkeen raskaana, mutta lapsettomuusaika on lähellä, eikä luultavasti koskaan unohdu. Osa ystävyyssuhteista on muuttunut, osa katkennut. Hädässä ystävä tunnetaan.

Huomasin vasta ton sun kysymyksen hoitopaikasta.

Me ollaan hoidossa AVA-klinikalla Turussa. Ei ole tullut kyllä mitään tietoa julkisen ivf-suunnittelukäynnistä....sullako oli jo?



Minut muuten löytää tuolta ivf/icsi vko 43-pinosta, tai kohta jo toisen kierroksen pinosta. Mielenkiintoisia asioita siellä pohditaan. Tuntuu niin samanlainen olevan teidän tilanne kuin meilläkin, ei mitään vikaa kummassakaan, eikä yhtään plussaa...



Lisäksi tunnen yhteenkuuluvuutta kanssasi vuosimallin perusteella!

terkuin satuliisa

Tänä syksynä raskautui myös paras ystäväni, joilla ei ollut aiemmin lapsia. Eka kierrosta. ja nyt sitte kaikilla mun ystävilläni ja mihenkin ystävillä on perhettä. Monet on tosiaanki jo useammalla kierrolla. Kolme vuotta yritystä tulee talvella. Että ajankohtaisia mietteitä itsellenikin. Nyt on jo vähän helpompaa. Teen töitä lasten ja perheiden parissa, joten mun on pakko kestää. Katson " mörköni" silmiin joka päivä ja lähes joka paikassa. Ehkä se karmeudessaan on ollut parasta terapiaa. Siedätyshoitoa. Mutta siviilissä on vaikeampaa.

Mennään päivä kerrallaan, ku kahta ei saa menemään!


Lapsettomuus on myös surutyötä, se on luopumista, itkua ja kovaa henkistä tuskaa. Mutta ihmettelen, miksi siitä saa kärsiä täysin viattomat ihmiset, ne hyvät ystävänne, jotka ovat saaneet sen onnen, että saavat lapsen? Miettikää, onko se oikein niitä kohtaan jotka ovat saamassa sen lapsen? Onko niin paras, että vain vetäydytte maailmasta oman surunne syövereihin?



Ystävyys on kuitenkin sellainen voimavara, jota tarvitsee kovasti surressaan. Eikä ne raskaana olevat ystävät ole niin ajattelemattomia kuin luulette. Kyllä he ymmärtävät sen tuskan kun vain puhutte heille. Puhukaa ja vielä kerran puhukaan niistä tuntemuksista.



Tiedän, eihän tämä maailma kohtele silkkihansikkaine ketään sellaista joka on joutunut luopumaan jostain. Kyllä he iloitsevat joka äitienpäivä ja unohtavat sinut ja surusi. Mutta se on vain pakko osata oppia elämään tämän asian kanssa. Ja joskus voi kauniisti sanoa, että hei nyt mulla on surun päivä ja sulla ilon jos ei muuten mene jakeluun.



Mutta vetäytyminen - se on merkki siitä, että ette ole käsitelleet lapsettomuutta omassa sisimmässänne vaan haluatte suojautua kaikelta. Niin ei voi vain jatkua loputtomiin, jossain vaiheessa asia on kohdattava ja jopa hyväksyttävä. Haluatteko siinä vaiheessa olla yksin ilman niitä ystäviä...jotka jäivät pois elämästänne vain sen takia, että he elivät omaa elämäänsä normaalisti?


Pahoitteluni, ettei eka ivf-hoito tuottanut tulosta. Saako udella, millä yksityisellä klinikalla olet? Me ollaan tehty ne inssit Fertinovalla. Meillä tehty kuusi inssiä yksityisellä ja nyt siis siirryttiin julkisen jonoon. Ollaan oltu jonossa myös syyskuun lopusta, niinkuin sinäkin. Ensi käynti on helmikuun alussa, mutta tietoa siitä koska hoidot alkaa, ei ole. Toivottavasti nopeasti!



Mä kuulin taas äskettäin, että tuohon kiinnittymisongelmaan on käytetty jotain " liimaa" . En tiedä tarkemmin, kun siitä puhui miehen tuttu, jonka lapsella oli ollut tota kiinnittymisongelmaa.



Ymmärrän, että tuntuu turhauttavalta, kun kaikki tuntuu olevan kunnossa, mutta ei tärppää. Mulla oli sama juttu inseminaatioiden kanssa, mutta ehkä ivf:ssä selviää ne ongelmat. Mut hienoa, että saitte pakkaseen jotain.



Kiitos kirjoituksestasi omena78, se lohdutti minua huomattavasti. Meillä on yritetty lasta aluilleen kohta 3v. ja sen aikana todella moni ystäväpariskuntamme ovat saaneet lapsen tai useamman. Sitä tuskaa, jota koen, kun kuulen raskaus-uutisia on hyvin vaikea selittää, mutta se on hyvin konkreettista ja voimakasta, ja siitä sekä monista siihen liittyvistä ajatuksista tosiaan kokee syylisyyttä, mutta silti se tunne vaan tulee uudelleen. Ja tuntuu, että vaikka aika menee eteenpäin, tuska uusista uutisista ei lievene.

Sain kuulla juuri eilen, että yksi ystävä pariskunnistamme saa ensimmäisen lapsensa, joka on saanut alkunsa " vahingossa" , ja vaikka he tietävät meidän tarinamme, he eivät osaa ottaa huomioon mitä me joudumme tällaisissa hetkissä käymään läpi, eivätkä varo yhtään mitä suustaan päästävät..

Ja täytyy sanoa, että tuollaiset Anna008:n tyyliset kirjoitukset sattuvat (vaikka ymmärrän, ettet anna008 ole varmastikaan sitä tarkoittanut). Itse en ainakaan vielä ole oppinut sitä tuskaani sivuuttamaan ja ajattelemaan vain, että onpa hienoa, että muille tärppää! Etenkin tällaiset " vahingot" , mitä lähipiirissämme on PALJON, tekevät todella kipeää.



Mutta hienoa, jos joku on päässyt asiansa kanssa niin sujuiksi, ettei tuska saa otetta enää!

Moi,



itse olen kertonut tosi avoimesti kavereilleni tilanteestamme ja olen saanut heiltä paljon lohtua. Meilläkin on tilanne sellainen, että olemme ystäväpiirissämme ainoa pariskunta, jolla ei ole lapsia. Kuitenkin me olimme ensimmäiset, jotka niitä alkoivat yrittää " hankkia" . Ja melkein kaikki kaverit ovat tulleet ekalla tai tokalla kerralla raskaaksi. Jostain syystä se ottaa erityisesti päähän.



Olen myös huomannut, että se raskausuutinen tuntuu aika ikävältä, mutta kun raskaus etenee ja vauva syntyy, niin en mitenkään osaa olla kateellinen.



Toinen juttu on se, että yhteistä asiaa tuntuu olevan tosiaan vähemmän. Ne imetys-vaippa-nukutus-kärryjutut eivä oikein nappaa. Oikeastaan on huvittavaa, että ystäväporukka, jossa tapasimme käydä syvällisiäkin keskusteluja aina politiikasta moraalikysymyksiin, juttelee nyt näistä pissi-kakka-jutuista. Mutta satavarmasti olen niistä yhtä innoissani itsekin, jos onnistun tulemaan raskaaksi...!

Tai kuulu ja kuulu, mihinkäs sitä biolapsettomuudestaan ikinä pääsisi.



Meillä oli sama tilanne kuin sokrumurkulla eli kun aloitimme vauvan toivomisen niin kenelläkään ystävällä ei ollut lapsia eikä kukaan ollut raskaana, mutta tällä hetkellä me olemme miltei ainoita, jotka ovat enää lapsettomia. Jotkut ovat päässeet jo toisellekin kierrokselle.



Kamalinta silloin pahimpina aikoina olivat raskausuutiset ja toiseksi pahinta oli raskaanaolevan näkeminen. Itse vauvoja tai varsinkaan vähän vanhempia lapsia en arastellut, taisi johtua myös siitä, että näen heitä väkisinkin töissäni päivittäin.



Näin jälkikäteen olen huomannut jänniä juttuja: ne raskaana olevat, joiden kanssa pidin yhteyttä tosi harvakseltaan, ovat tällä hetkellä taas hyviä ystäviä. Onneksi näistä ystävistä osalla on myös muitakin lapsettomia ystäviä ja he ymmärsivät täysin erakoitumiseni.



Mutta. Oli myös raskaana olevia ystäviä, joiden kanssa pidin yhteyttä normaaliin tapaan. Siinä vaiheessa, kun meidät todettiin virallisesti lapsettomiksi, osalla oli jo vauvoja. Niinpä ajattelin, etten kauheasti kuuluta biolapsettomuustuskaani heille, koska ajattelin, että se sitoisi heiltä suut eivätkä he uskaltaisi enää kertoa minulle mitään lapsistaan ja elämästään. Ja tätä en tietenkään halunnut. Näin jälkikäteen tajuan tehneeni äärettömän suuren virheen. Koska en kertonut heille kuin ylimalkaisia juttuja lapsettomuudestamme, sain kuulla melkoisia sammakoita heidän suustaan. Vaikka sammakot olivat tahattomia ja johtuivat ajattelemattomuudesta (sekä tietenkin siitä, etteivät he mitenkään voineet tietää miltä minusta tuntuu, koska en ollut kertonut siitä mitään!), muistan monet lauseet vieläkin ja niiden unohtaminen ja anteeksiantaminen on TODELLA vaikeaa.



Kadun tätä vaikenemistani myös siksi että huomasin, että itselleni parhaimpia lohduttajia olivat ne ystävät, joilla oli muitakin lapsettomia ystäviä. He olivat kuunnelleet ja yrittäneet ymmärtää ja niinpä itsekin sain osakseni todellista empatiaa. Nyt harmittaa vain se, etten itse tasoittanut kenenkään toisen lapsettoman tietä; minun kauttani kun ei kenenkään ymmärrys lapsettoman tunteista lisääntynyt :(



Tällä pitkällä sepustuksella halusin siis sanoa vain sen, ettei näin jälkikäteenkään kaduta se, että vähän harvensin yhteydenpitoani tiettyihin ystäviin. Tosiystävät ymmärtävät.



Terveisin

adoptio-odottaja HulluRiitta



Heipä hei kaikille,



Niin tosiaankaan tarkoitukseni ei ollut loukata tai satuttaa mitenkään kirjoituksellani, ainoastaan tuoda muutama asia esille pohdittavaksi ihan tulevaisuutta varten.



Missään vaiheessa en kirjoittanut että surutyö ei vaatisi aikaa??? Tietenkin se vaatii aikaa ja joltain enemmän ja toiselta vähemmän. Mutta sitä työtä (huom. työtä eli työ vaatii myös tekijältään jotain) on helpompi tehdä, kun huomaa itsessään tiettyjä piirteitä. Suruun kun liittyy niin paljon myös vihaa ja katkeruutta, joka taas pidemmän päälle myrkyttää ihmisen. Se haittaa eniten sitä ihmistä, joka sitä sisällään kantaa. Kirjoitin tuon alkuperäisen kirjeeni hieman huolimattomasti myönnän. Mutta sen kirjottamisen taustalla oli ainoastaan empaatia ei se, että olisin halunnut ketään loukata.



Tiedän, että ei ihmiset nykyään ajattele empaattisesti. Monia ei kiinnosta pätkääkään muiden elämä vaan halutaan iloita omasta onnesta. Saatetaan ajatella niin, että joku on lapseton, koska luonto on näin vain määrännyt (esim,. jos on geneettinen vika). Samoin ajatellaan, että kaikki on korjattavissa vaikka perustamalla sijaisperhe.



Ajattelu on usein suomalaisessa yhteiskunnassa sellaista, että ei saisi tuntea ikävää, ei saisi purkaa sitä muihin vaan mielummin yritetään korjata tilanne suoraan. Lapsettomalle ei sallita sitä, että hän suree ja puhuu asiasta vaan ajatellaan, että hei annetaan sen hoitaa meidän lasta vähän aikaa niin kyllä se helpottaa. Laastaria vain haavoihin, jotka eivät sillä parane. Tämä ajattelu on kaikkea muuta kuin rakentavaa.



Toisaalta on myös se toinen puoli. On ihmisiä, ystäviä, jotka ihan oikeasti ovat huolissaan lapsettomista ystävistään ja heidän eristäytymisestään. On auttamisen tarve, mutta kun ei oikeastaan voi mitään tehdä. Ei sille vain mahda mitään, että lapsettomat ovat usein juuri samanikäisiä kuin ne, jotka niitä lapsia tekevät. Tilanne on oikeastaan se, että jostain on vain löydyttävä kultainen keskitie, jos ystävyyssuhdetta halutaan jatkaa. Ja tämä vaatii myös jotain (sitä työtä?) lapsettomuudesta kärisivältä itseltään...en usko siihen, että lapsettomatkaan haluavat, että heidän vihaansa vain loputtomiin ymmärretään? Ehkä siinä vihassa voi kulkea mukana, kädestä pitämällä jos sen vain toinen sallii.

En toivoisi kenellekään sitä, että lopulta on yksin sen pahan olonsa kanssa tai sitten on vain lapsettomien keskellä, jotka kuitenkin suurella todennäköisyydellä joskus muuttuvat niiksi joílla on lapsia.


Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että vetäytyminen ja sureminen ei voi jatkua loputtomiin, mutta mitä itse asiassa tarkoittaa loputtomiin? Oman lapsettomuuskriisini pahimmat ajat kestivät noin puolitoista vuotta. Tänä aikana olin kateellinen, katkera ja välillä myös omiin oloihini vetäytyvä. Tämän pahimman ajan jälkeen olen jälleen käyttäytynyt " normaalisti" myös raskaana olevien seurassa.



Itse hämmästelen sitä, miksi lapsettomuuden surulle ei saisi antaa aikaa? Tuskin kukaan käsittelee mitään elämänsä kriisiä päivissä, kyllä siihen varmasti kuukausia menee. Tänä aikana mieleen pullahtaa monenlaisia tunteita, osa niistä on (jälkikäteen ajatellen) nolojakin. Mutta minkäs teet? Minun kateuteni ei ainakaan yhtään laantunut siitä, että yritin hokea, ettei ystävieni lapset ole poissa minulta. Tunne oli ja pysyi sillä hetkellä. Onneksi kuitenkin aika, kirjoittaminen ja puhuminen auttoivat. Minusta suurimman karhunpalveluksen tekee itselleen silloin, kun yrittää tukahduttaa tunteensa ja sitä en laske lapsettomuuden käsittelyksi.



Jos lapsellisten ystävien tapaaminen tuo aina pitkään kestävän pahan olon niin mielestäni silloin lapseton voi itsekkäästi suojautua siltä pahan olon aiheuttajalta hetkeksi. Minun mielestäni silloin voi olla vähän vähemmän tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että käyttäytyisi muuten jotenkin huonosti tai loukkaavasti ystäviään kohtaan.



Jos tässä elämässä jotain on oppinut, niin se on ehkä erään runoilijan sanoin: " Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa." Jokaiselle surevalle on annettava oma aikansa. Ulkopuolisten silmissä se aika voi tuntua hyvinkin pitkältä.

Mulla on sellanen " onnellinen" tilanne, että kellään parhaista kavereista ei ole lapsia, eikä myöskään suunnitelmissa koska niillä ei ole miestäkään=) Se helpottaa ihan mielettömästi, koska ei tarvitse tosiaan pissa-kakka-vaippajuttuja kuunnella, saan kuulla vaan lähinnä viime viikonlopun baarireissuista. Sitten varmasti olisin tosi masentunut jos joku heistä pamahtaisi raskaaksi ihan vahingossa, mutta tuskinpa sellaista tapahtuu...



Pari kaveria, jotka eivät ole kovin läheisiä, ovat saaneet lapsia ja olen kyllä huomannut että en heidän seuraansa enää hakeudu, varmaan itsesuojelua. Mutta ei tosiaan haittaa, koska en ole ennenkään kovin paljon tekemisissä ollut.



Ymmärrän hyvin teitä keillä on sellainen tilanne että läheinen kaveripiiri lisääntyy, uskoisin että jos niin olisi omalla kohdallani, niin se olisi todella vaikeaa. Jaksamista kaikille, kyllä se vielä meidänkin kohdalla joskus onnistuu! Nyt vielä olen suht toiveikas kun suunnittelukäynti vielä edessä, sitten jos ensimmäinen ICSI epäonnistuu niin masennun varmasti tosi pahasti.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat