Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

On pakko purkaa tätä asiaa jonnekin.

Valmistuin jokin aika sitten lastenhoitoalan ammattilaiseksi. Opiskeluaikana ja etenkin sen jälkeen tajusin omasta lapsuudestani paljon asioita, muun muassa tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ennen opiskeluani mainostin ihanaa, onnellista ja auvoista lapsuuttani. Nyt olen tullut hieman toisenlaisiin ajatuksiin. Perusasiat ovat aina olleet kunnossa, kuten ruoka, vaatteet ja selvät vanhemmat. Rakkauttakin kyllä, mutta läheisyyttä niinkään ei. Eikä tunteiden näyttämistä.



Yksi asia kuvaa mielestäni vanhempieni välinpitämättömyyttä. Alle parivuotiaana minut oli jätetty illalla yksin nukkumaan setäni taloon, kun vanhempani ja setäni perhe lähtivät mökille n. viiden kilometrin päähän saunomaan ja viettämään iltaa. Olin kuulemma huutanut suoraa huutoa, kun olivat palanneet. Ovat sanoneet, että mitenkähän kauan olit huutanut.

Vieläkin ahdistaa, kun ajattelen tapahtunutta...



Tiedän, että tämä on melko pieni asia, mutta pienelle lapselle hyvinkin suuri; kirjoitimme joka joulu joulupukille. Todella harvoin saimme edes yhden kirjeessä olevan lahjan. Melko pian haihtui usko joulupukkiin. Varsinkin, kun sitä ei enää kuuden ikävuoden jälkeen tullut. Olin/olen kateellinen kavereilleni, joiden luona joulupukki on ehdoton perinne, oli pieniä lapsia tai ei.



Nyt minulla on oma perhe, ihana aviomies. Olen ikionnellinen omasta kodistamme ja vahvasta siteestä välillämme. Toivomme kovasti ensimmäistä lastamme, jota ei yrityksestä huolimatta ole kuulunut.

En voisi kuvitella, että kertoisin äidilleni lapsettomuudestamme. Enhän kertonut ensimmäisistä kuukautisistanikaan tai poikaystävistä tai eroista heistä.

Tuntuu kamalalta, että tuntuu näin kamalalta. Asiasta on vaikea puhua kenellekään sellaiselle, joka tuntee myös äitini. Koska päällisin puolin näyttää siltä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Mutta lämpimät tunteet ovat kaukana, kun ensitöikseni saapuessani lapsuudenkotiini joudun siivoamaan tunteakseni oloni viihtyisämmäksi.



Olen kyllä miettinyt, mikä asiaan voisi auttaa. Mutta tuntuu oikeastaan mahdottomalta että puhuisin asiasta äitini kanssa. Usein mietin kyllä, mitä hän ajattelee suhteestamme.



Mutta luulen, että tämä asia on omassa päässänikin niin tuore, että minulla ei ole edes halua keskustella äitini kanssa tästä.



Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?

Kommentit (6)

Tuntui niin kovin tutulta kertomuksesi, kuin itsestäni olisit kirjoittanut.

Myös minä olen oireillut jo nuoruudesta asti. Minulla tunteet tulevat fyysisinä oireina. Esim kiukku huimauksena tai epätasaisena olona...

Kuvittelin aina että minussa on pahasti jotain vialla näiden oireiden takia. Saanko kysyä , miten sinä oireilit? Ihan mielenkiinnosta ja toisaalta huojentuneena siitä etten ole ainut joka tälläisestä kärsii....



Minä patosin kaikki tunteet myös sisälleni nuorena. En kenellekään näyttänyt mitään. En hyviä enkä huonoja. Enkä kertonut asioistani edes äidilleni. En jotenkaan voinut häneen ollenkaan luottaa..



Olen vasta parisuhteessa oppinut näyttämään edes jotenkin negatiivisia tunteitani. Ja välillä menee myös niin paljon yli että oikein hävettää.. Monasti tunnistan kiukkuni tai pettymykseni vasta näistä fyysisistä oireista.



Myös sanasi " rikkinäisellä käytösellä aiheutit tuskaa" tuntuu niin hirvittävän tutulta... Myös niin minusta tuntuu. Ja kärsin siitä kovin huonoa omaa tuntoa, koska aiheutan miehelleni pahaa mieltä.

Pelkään aivan kamalasti myös yksinäisyyttä. En ymmärrä miksi. Olen kuitenkin joutunut pienestä pitäen parjäämään yksin ja varsinkin tunteideni kanssa olen ollut aivan yksin.



Mahtaako lapset aktivoida omia muistoja lapsuudesta myös uudelleen tietoisuuteen.. Lapseni ovat 5 ja 2 vuotiaat. Ja jatkuvaa itseni kanssa painimista tämä on ollut lasten syntymän jälkeen varsinkin.

Onko tämä loppuelämän tätä lapsuudessa saamatta jäänen huomion kerjäämistä vai voiko siitäkin selvitä?



Vaikeita asioita pukea sanoiksi.

No minulla ei ulkoiset puitteet olleet ihan niin kunnossa enää alun lapsuuden jälkeen ja perheemme ongelmat näkyivät jo ulospäin ennen murrosikääni, mutta samoja tunteita olen läpikäynyt. Myös minulla on etäiset suhteet äitiini ja en oikeastaan jaksa edes enää tuntea mitään häntä kohtaan.



Pahimmin mietin suhdettani omaan äitiini ja sen kautta mahdollista omaa äitiyttäni kun ensimmäisen lapsen yrityksestä päätettiin ja lasta yritettiin. Asiat pyörivät päässäni päivittäin. Pelkäsin myös etten ole koskaan valmis äidiksi, kynnys oli todella korkea. Ensimmäisen lapsen syntymän myötä tunteeni äitiäni kohtaan nousivat todella pintaan. Ne olivat vahvoja tunteita, ei niinkään miettimistä ja selvittelyä niinkuin aiemmin. Tuntui että äidiksi tulo vaati minulla oman äitisuhteen selvittämistä ja lapsen kanssa jopa tuntui että elin omaa lapsuuttani uudelleen. Monet kerrat kävellessäni ulkona vauvan nukkuessa vaunuissa mietin omaa lapsuuttani ja itkin pahaa oloani ulos.



Lapsen kanssa elämisen myötä vasta tunsin että en ikinä voi ymmärtää äitiäni ja hänen käytöstään/tekojaan. Jotenkin vasta itse äidiksi tultuani pystyin tekemään pesäeroa äitini käytökseen. Aikaisemmin olin aina yrittänyt ymmärtää äitini käytöstä, mutta vasta oman lapsen myötä ymmärsin ettei tuo ymmärtäminen minulle ole mahdollista. Äidilleni en näistä asioista ole puhunut, sillä ei hän olisi ymmärtänyt, meillä kun ei tälläistä läheistä keskusteluyhteyttä ole.



Meillä eletään meidän perheen elämää. Äitini kuuluu lasten elämään ja näemme häntä jonkin verran (säännöllisesti, mutta harvakseltaan). Usein äidin vierailujen jälkeen huokaisen äidin lähdettyä, kun saan oltua taas oma itseni. Lasten kanssa yritän olla erilainen äiti kuin omani ja pelästyn jos huomaan itsessäni samoja merkkejä kuin äidissäni (esim. samoja sanontoja ja tapoja). Omasta mielestäni meidän perheessä kaikki on melko kohdallaan. Tosin tiedostan että omasta lapsuudestani johtuen olen sellainen äiti, joka reagoi vauvan/pienen lapsen pienimpäänkin itkuun ja olen aina läsnä. Pientä lasta en uskalla jättää hoitoon ja isommatkin haluan pitää pitkään kotona. Haluan olla lasteni kanssa ja en osaa ymmärtää omia tarpeitani (yhteistä vapaa-aikaa miehen kanssa tai omaa työtä tai harrastuksia ym.) niin tarpeellisiksi että lapsien pitäisi olla pieninä muiden hoidettavina, edes lyhyitä aikoja. Eli tietyllä lailla omat lapsuuden hylkäämiskokemukset varmaan peilautuvat tässä.



Omat tuntemukseni itsestäni rakkauden arvoisena ovat hyvin ristiriitaisia. Meillä olen myös purkanut paljon hukassa oloani mieheeni, joka on joutunut kestämään mielenliikutuksiani varsin paljon yhteisen taipaleemme alkuvuosina. Joidenkin asioiden kohdalla olen myös ollut kykenemätön kertomaan omista tuntemuksistani myös miehelleni, jotenkin olen tuntenut ettei minulla ole oikeutta vaatia mieheltä ymmärrystä ja toisaalta olen odottanut että mies itse huomaisi ja näkisi vaivaa minun vuokseni. Olen siis kaivannut miestä paikkaamaan lapsuuden kokemuksieni muovaamaa minua.



Välillä tuntuu että lähtökohdat oman elämäni rakentamiseen ja perheessä elämiseen ja äitinä oloon minulla ovat heikommat kuin monella muulla. Tämä kertautuu vielä kun katselen kavereitani ja heidän välejään omiin äiteihinsä. Joskus pieni katkeruuskin vilahtaa. Olen rämpinyt lapsuuteni ja saanut kasvettua jotenkin aikuiseksi ja tehnyt paljon työtä itseni kanssa äitiydessä ja kun kaikki on kohdallaan, niin olen taas eri asemassa monen muun kanssa. Olen äitinä ilman äidin tukea ja ymmärrystä. Sukupolvien ketjun ymmärrys on minulta hukassa ja kovinkaan kummoista konkreettistakaan apua ei äidiltäni voi odottaa.



-Taisi tulla synkkää tekstiä...



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minun vanhempani olivat molemmat hyvin etäisiä ja jopa tunteettomia. Meillä ei huudettu eikä tapeltu, mutta ei myöskään hellitty eikä rakastettu. Ulkoiset puitteet olivat suurin piirtein kunnossa.



Parisuhde täysin erilaiseen, tuliseen ja suoraan sanovaan, mieheen olikin sitten jotain aivan elämää mullistavaa. En ymmärtänyt lapsuudessani olleen mitään erikoista ennen parisuhdettani. Nyt vanhempana olen myös puhunut asiasta paljon vanhemman siskoni kanssa.



Ajan kuluessa vanhempani ovat muuttuneet, varsinkin äitini. Eläkeikään tullessaan hän oli jo aivan erilainen, kuin silloin kun minä asuin vielä kotona. En ole koskaan moittinut vanhempiani heidän kasvatustavastaan, koska tunnen heidän olevan omalla tavallaan uhreja. Oman kasvatuksensa uhreja. Elämän vaiheessa, jossa tajusin puutteet, tunsin jonkin aikaa katkeruutta. Asiaa käsiteltyäni pääsin katkeruudesta yli, ymmärsin asian laajuuden.



Olen pelännyt kovasti aina lapsen saantiin asti, että minä en pysty kasvattamaan lasta rakkaudella ja olen kylmä ihminen. Kun esikoinen syntyi, niin rakkaus vei jalat alta. Ymmärrän kuitenkin, ettei vanhempieni kokeman lapsuuden jälkeen ole ollut helppo olla rakastava vanhempi. He ovat kuitenkin olleet läheisempiä vanhempia kuin heidän omat vanhempansa, ja minä jo suorastaan tuhlaan hellyyttä tähän esikoiseeni.



Äitini on muutaman viime vuoden aikana kertonut enemmän lapsuudestaan ja meidän lasten lapsuudesta. Hän sanoo, ettei koe olleensa huono vanhempi, mutta asiat olisi varmasti voinut hoitaa paljon paremmin. Hän on surullinen menneistä etäisistä vuosista. Lapsenlapset ovatkin hänelle tärkeitä. Tunnen suurta iloa, kun näen vanhempani minun tai siskoni lasten kanssa, tuntuu että he ovat vapautuneet elämään.

Mulla on ollut myös ulkoiset puitteet hyvin, rakastava koti, isä ja äiti. Ruokaa annettu, puhtaita vaatteita ym fyysinen puoli kiitettävästi kunnossa, mutta....

Tunne puoli ei. Äitini ei ole kyennyt ottamaan vastaan minun tunteitani. Negatiiviset tunteet erityisesti ovat olleet kiellettyjä.

Myös minä olen joutunut itkemään yksin. Olin muutaman kuukauden ikäinen ja koliikki vauva. Äitini ei kertakaikkiaan jaksanut itkuani ja antoi huutaa yksin vaunuissa.

Myös minulla on tunteiden näyttäminen vaikeaa kuten äidilläni ja myös tunteiden tunnistaminen itsessäni.

Olen tämän asian kanssa paininut jo vuosia ja edelleen jatkuu....



Tilanteen tekee vielä vaikeammaksi omat lapset. Kun haluaisin heidät tältä säästää. En ole heitä pystynyt yksin jättämään ja ehkä turhankin helposti reagoin heidän itkuihinsa, mutta pelkään aina ettei heille vaan tulisi hylätty olo..



Olen viime aikoina kamalasti alkanut miettiä lastenkasvatusta. Miten osaisin lapseni kasvattaa hyvin ja tunnistamaan tunteitaan ja mikä tärkeintä , pärjäämään tunteidensa kanssa...





En ole itse kokenut tilannetta, josta kirjoitatte. Minulle tuli siitä kuitenkin mieleen mainitsemani kirja. Se herätti minussa monia ajatuksia. Luulen, että teissä ehkä vielä enemmän!

Mä menin terapiaan ja se auttoi tosi paljon. Siis huomasin sen että vaikka kaikki oli kunnossa muuten niin olin usein joutunut negatiiviset tunteet jättämään varjoon. Siis kaiken piti aina olla ok kun ei ollut " oikeesti" mitään valittamista. Siis, ei mulle suoraan näin kotona sanottu, mutta sellanen tunne jäi, että jos on järkevä ihminen niin voi järjen kanssa laittaa negatiiviste tunteet kuntoon, ettei tarvitse niitä sitten raivota tms... Mulla tuli sitten painajaisia sellasesta vihan tunteesta joka oli ihan kamala mutta ei koskaan selvinnyt unen aikana.



No, terapia auttoi. Harmittaa vaan jälkikäteen että asian ollessa keskeneräisenä juttelin usein myös vanhempieni kanssa, tuntuu että loukkasin heitä tosi pahasti. Siis ei nyt enää sillai, että ottaisin heidän vastuutaan omille niskoilleni, mutta huomasin, että he ovat oikeestikin yrittäneet tehdä kaikkensa ja se riittää, siinä mielessä, että mun pitää ottaa oma vastuu siitä miten elämääni elän aikuisena. Siksi oli mun tilanteessa huono, että heidän kanssa puhuin asioista. No, muuten oli hyvä puhua terapiassa ja miehen ja ystävien kanssa. Terapia opetti tuntemaan itseäni ja hyväksymään vihan ja kiukun ja turhautumisen tunteet. Oli kyllä tekemistä, ennenkuin pystyin hyväksymään ne tekemättä niitä samalla naurunalaiseksi asiaksi...



Se sekava olo ja kaaos sisällä tuli mulle just siitä, että asiat oli niin keskeneräisiä. Siinä auttoi terapia tosi paljon. Just nimenomaan äitiys nosti nuo jutut pintaan. Nyt yritän opettaa lapselle sitä, että kaikki tunteet on ok ja saa vaikka huutaakin välillä kun vaan osaa myös lopettaa aikanaan. Yritän muuten myös puhua negatiivisistakin tunteista samalla tavalla kuin positiivisista, siis ettei ole negatiivista tunnelatausta valmiiksi negatiivista tunnetta kohtaan... siis että vaikka " ETHÄN vaan sinä suuttunut, kun se sinulta otti sen lelun?" No, vaikeeta keksiä kunnon esimerkkiä, mutta että kommunikoin lapselle sen, että vaikka menee hermo ja joskus kiukuttaa niin on silti rakas ja pahamielikin menee ajallaan ohi eikä pilaa koko elämää.



Se on itselle ollut pahinta, että kun ei ikinä nähnyt että vois olla elämä vaikeetakin niin sellasista negatiivisista tunteista ahdistuin kovasti kun ei tuntunut niin tasapainoiselta itsestä. Tuntui, että elämä menee ihan pilalle, kun harmittaa/ahdistaa. Terapiassa opin, että ei se haittaa, sekin menee ohi ja sitten on taas ok, kun vaan uskaltaa tuntea nekin tunteet. Vähän sikinsokin ajatuksia tässä. Tulin koneelle vaan katsomaan ja nyt kun vastasin niin en oikein saanut miettityä loogista tapaa ilmaista tätä juttua nopeesti...

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat