Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Olen tullut siihen tulokseen, että naimisiinmeno ja perheen perustaminen olivat elämäni suurin erehdys. Menin naimisiin sen ensimmäisen kanssa, joka minut huoli. Lasta perheeseen yritettiin yli kuusi vuotta, jona aikana ehdin hankkia omankin elämän, ystäviä ja palkitsevan harrastuksen. Nyt on ruvennut tuntumaan, että se " oikea" elämäni olisikin ollut juuri se toinen: ilman miestä ja lasta voisin harrastaa täysipainoisesti ja saavuttaa haluamani tavoitteet monellakin saralla. Minulla olisi enemmän ystäviä (koska heille olisi aikaa) ja varmasti olisin saanut muitakin poikaystäviä ilman että alttarille olisi tarvinnut astella kenenkään kanssa. Voisin tehdä kiinnostavaa työtäni niin paljon kuin haluan, tarvitsematta tuntea syyllisyyttä siitä että laiminlyön perhettä. Voisin hankkia kaipaamiani seksi- ja ihmissuhdekokemuksia. Voisin asua vaikka keskustassa, koska työni olisi hyväpalkkaista, tai lähellä harrastuksiani, ihan missä vaan haluaisin, miettimättä päiväkoteja ja kouluja.



Rakastan kyllä lastani suunnattomasti, enkä missään nimessä halua satuttaa häntä, enkä miestäkään, avioerolla. Enkä todellakaan ole jättämässä miestä ja lasta oman itsekkyyteni vuoksi. Huomaanpahan vain, että haluamani asiat ovat toisensa poissulkevia, eikä enää ole pakotietä - olen valinnut tämän elämän tajuamatta, mitä tein, ja taisi mennä valinta väärin... :´(

Kommentit (18)

Kaikki valinnat on kuitenkin tehtävä perheen kannalta. Ja jos lapset ovat päivät koulussa ja minä töissä, niin joskushan niitä on nähtävä = iltaisin, joten oma aikani vähenee entisestään.



t. lohduton ap

Minusta tuntuu aivan samalta, olen sidottu kotiin seuraavaksi 10 vuodeksi no onneksi tein lapset nuorena ja olen alta 40 kun vanhin lapsi on jo 20...

Mutta sen aikaa on kestettävä kun lapset pieniä, sitten kun ovat täysi-ikäisiä niin voin vaikka repästä ja ottaa eron jos siltä tuntuu... mutta toivottavasti ei tunnu...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

jolloin olen liian vanha fyysiseen harrastukseeni (silloin siis 42-v, enkä voi enää kehittyä siinä), ja istumaharrastuksessani olen ihan ruosteessa eikä aivotkaan toimi enää entisellä tavallaan. Anteeksi vain, mutta ei kuulosta kauhean hyvältä vaihtoehdolta.



Kiitos, että yritätte piristää, mutta kyllä tuo valo tunnelin päässä taitaa olla se kuuluisa juna.



t. ap

kärsii ne lapsetkin jos sinä et voi hyvin, sen kun menet ja harrastat jos siis suinkin pystyt ja miehes pärjää lasten kanssa...

Vierailija:

Lainaus:


vaan siitä, että milloin on muka aikaa olla niiden kanssa, jos päivisin ei nähdä ja minä käyn kolme iltaa viikossa harrastamassa?



Äh. En minä tiedä. Itkettää.



t. ap

kun kuuntelen noita lähes 40 v sinkkukavereita jotka eivät ole saaneet omasta mielestään mitään aikaiseksi; eli miestä ja lapset niin olen onnellinen. He jaksavat aina muistuttaa, että sulla on sentään lapset. He ovat itse jo paniikissa että eivät saa sitä omaa perhettään. Aikaisempi elämä on vain eletty omalle navalle.



Mitä sitten kun olet vanhus, kyllä ottaisi päähän kun ei olisi yhtään lapsia jotka kävisivät katsomassa eikä lapsenlapsia..

Näitä kahta teini-ikäistä ei juurikaan näe kotona. Sitäpaitsi kun menevät kouluun osaavat muutenkin olla itsekseen sen aikaa että itse voi harrastaa. Hekin saattavat olla omissa harrastukissa samalla.



Sitten voi aatella, että onhan ainakin lapset tehty vaikka ei olisi enää saman miehen kanssa:)

jutulta ollenkaan. Enkä varmasti kadu myöhemminkään, kun elän niin kuin ITSESTÄ hyvältä tuntuu. Mies ajattelee samoin, olemme onnellisia kahdestaan omassa pikku perheessämme. :)

vaan siitä, että milloin on muka aikaa olla niiden kanssa, jos päivisin ei nähdä ja minä käyn kolme iltaa viikossa harrastamassa?



Äh. En minä tiedä. Itkettää.



t. ap

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat