Vierailija


Haluaisin kysyä, mitä ajattelette elämästä nyt?



Onko elämä mukavampaa vai karumpaa nyt, kuin silloin, kun lapset olivat pienempiä?



Muisteletteko haikeudella sitä, kun lapset olivat pienempiä vai ovatko ne muistot vain kaukainen kauhukuva mileissänne, jonka ei soisi palaavan?



Kommentit (8)

Koen juuri tämän vaiheen raskaana, kun pitää hajottaa energiaansa sekä 3v. ja 5v. ongelmiin ja lisäksi kouluikäisen jo erilaisiin vaiheisiin. Tosin olemme päässeet älyttömän helpolla näiden lasten kanssa, mutta sittenkin. Odotan aikaa, kun kaikki ovat koulussa. Toisaalta se, kun kaikki olivat alle kouluikäisiä, pidän myös ihan kivana aikana. Mulle aiheuttaa ongelmia juuri tuo energia hajottaminen kouluikäisen murheisiin, melkein eskarilaisen murheisiin ja pienen leikki-ikäisen kasvattamiseen :)

eikä ole kyllä tullut ikävä vauva-aikoja. Todennäköisesti nyt on se helpoin vaihe menossa ennen kuin murrosikä iskee:)

Ainut asia mitä kaipaan on se ettäsai olla kotona lasten kanssa

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt omat ystävät ja piha voittavat nii kuin pitäkin, välillä tunnen kaipaavani sitä kun minusta oltiin 100 % riippuvaisia. Mutta aikansa kutakin! (0=


Lapseni ovat nyt 3v8kk ja 1v5kk. Elämä on yhtä tivolia vaan päivästä toiseen.



Kaipaan ihan hirveästi omaa rauhaa, hiljaisuutta (edes hetken verran), siistiä kotia....normaalia, rauhallista elämää. Tuntuu, että näiden kanssa joka päivä eläminen on yhtä selviytymistaistelua ja huutokipailua. Inhoan " orjana" olemisen tunnetta.



Toki ymmärrän, että nyt on jaksettava tehdä hyvä pohjatyö väsymyksestä ja tylsistä rutiineista huolimatta, niin se elämä sitten lasten ollessa isompiakin on helpompaa.



En usko, että itse tulen kaipaamaan kotiäitivuosiani yhtään.





Sinä, jolla lapset 15 ja 13 vuotiaat, oletko kokenut murrosiän vaikeaksi, onko teillä ollut luottamus tai kurinpito-ongelmia?





t.ap

Meillä murrosikä on ainakin toistaiseksi ollut molemmilla aika helppo. Meillä on hyvät ja luottamukselliset välit ( molemmat poikia). Olen aina jutellut poikien kanssa paljon. Perheemme on hiukan ehkä omituinen ja erilainen ja lapsistakin on tullut ns. oman tiensä kulkijoita. Eivät ole kiinnostuneita merkkivaatteista, kännyköistä, eivät edes iltamenoista. Rahaa on aina ollut vähän ja joskus melkein tulee itku silmään, kun pojat eivät esim. halua mennä mäkkärille, kun se on niin kallista, vaikka joskus haluaisin tarjota!

ja yksi leikki-ikäinen.



Ei ole tullut ikävä vauva-vaihetta (juurihan siitä nuorimmaisen kanssa on päästy). Vauvat on ihania silloin kun on se aika. Mutta kivaa on, kun lapset kasvavat ja niiden kanssa voi tehdä oikeesti juttuja, niin että ne itse haluavat, eikä tarvitse kaikkea energiaa laittaa peliin tehdessä heidän kanssa yhdessä.



Pikkulapsiaika on niin intensiivistä, että sitä hiukan huokaisee helpotuksesta kun siitä vaiheesta on päästy. Toki tulee sitten isompien kanssa muita haastavia aikoja ja aiheita.



En henkilökohtaisesti jaksaisi enää pikkuvauva aikaa. Isommat jäävät nytkin pienimmän varjoon. Pienin kun hakee sen huomionsa tässä ja nyt. Isot on niin " isoja" , että ymmärtävät odottaa omaa vuoroaan, joka valitettavan usein jää sitten olemattomaksi.



Tietysti on kiva muistella vauva-aikaa isompien kanssa.



Tää ei ollut suora vastaus sun kysymykseen, ja en ehkä kuulu ihan kategoriaan, kun meillä on vielä tuo yksi pienempi.



Murkkujen kanssa saa vaikka kuinka hedelmällisen väittelyn aikaiseksi, ovat omilla jaloillaan noin hoidollisesti, hoitavat itse koulunsa jne. Ja lähtevät seuraksi leffaan ja joskus ruokakauppaan kantoavuksi.

Pieninä olivat toki suloisia, sitä pyöreää viattomuutta kaipaan, mutta toisaalta pienet lapset ovat niin tosi riippuvaisia vanhemmistaan.

Murkuissa näkee kasvatustyönsä tuloksia, ovat aika fiksuja ja hyvin käyttäytyviä, jopa hiukan empaattisiakin...

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat