Seuraa 

Tästä tulee varmaan pitkä ja sekava, mutta niin on tilannekin...

Oltu miehen kanssa 10 vuotta yhdessä, pieniä lapsia on kaksi ja elämä sillä tavalla mallillaan. Mutta omat ajatukset ovat aivan sekaisin :(

Tai periaatteessa alkavat olla aika selvitetyt itselleni, mutta miten tästä selviää niin se on toinen juttu.

Mieheni on kiva, mukava, hyvä mies ja isä. Arki meillä sujuu ihan ok, ei suurempia mäkiä kumpaankaan suntaan tällä hetkellä. Mutta minä en vaan osaa olla onnellinen. Jos minulta joku kysyisi onko miehesi elämäsi mies, vastaisin epäröimättä ettei ole, surullista vai mitä. Ei vaan tunnu olevan enää mitään muuta yhteistä kuin lapset ja arki kotona. Ja mitä enemmän olen asiaa pohdiskellut, niin sitä enemmään olen sitä mieltä että lieneekö ollutkaan koskaan. Meillä oli vaikeita aikoja jo ennen lapsia, mutta niistä selvittiin. Tosin nyt tuntuu että ei vaan ollut rohkeutta laittaa poikki. Mieheni kanssa oli ensimmäinen kerta kun joku oikeasti rakastui minuun enemmän kuin minä häneen ja ensimmäinen mahdollinen " tulevaisuuden" suhde. Aikaisemmat olleet melkoisia hankalia pakkauksia... Nyt olen tuuminut että taisin olla silloin enemmän rakastunut oikeaan toimivaan suhteeseen kuin mieheeni.

Tuntuu etten ennen tuntenut itseäni tarpeeksi enkä kuunnellut omaa sydäntäni, ikävä kyllä. Halusin vain että homma toimii. Nyt on lapset ja kaikki niin hirveän paljon vaikeampaa.

Helpompaa tästä asiasta ei yhtään tee eräs yhteinen kaverimme, jonka kanssa minulla on aina käynyt ajatukset yhteen ja joka on aina tuntunut todella läheiseltä. Kun muistelen aikoja taaksepäin, niin näen vain välähdyksinä pieniä katkelmia, lyhyitä hetkiä, jolloin yhteenkuuluvaisuuden tunne on ollut suuri tämän miehen kanssa. Kun taas haen niitä hetkiä oman mieheni kanssa, niin en vaan löydä yhtäkään rehellistä, tuntuu että aina olen ollut jotenkin poissa tilanteesta. Kyse ei ole siitä että haluaisin vaihtaa mieheni tähän kaveriin, hän ei todellakaan olisi parempi mies ja parempi isä, mutta tämä asia saa minut tajuamaan, mitä meiltä puuttuu, on tietyllä tavalla aina saanut. Jos ajattelen esim. lasten syntymää, niin minusta oli periaatteessa itseni kannalta aivan sama oliko mieheni mukana synnytyksessä vai ei, mieheni kannalta tietyselestäni ihanaa että oli. En myöskään muista että olisin missään vaiheessa synnytyksessä katsonut miestäni ja ajatellut että me saimme tämän aikaan, olin vaan täysin rakastunut vauvaan.

Koko ajan minusta tuntuu siltä etten minä ymmärrä miestäni eikä hän minua. Meillä ei siis ole sellaista yhteyttä, emme ole toistemme parhaita kavereita. En ole koskaan kokenut voivani tukeutua täysin mieheeni tai että haluaisin kertoa hänelle kaikki. Tästä en syytä millään tavalla miestäni vaan itseäni.

Mutta mitä oikeasti tehdä tilanteelle enää? Lapset ovat pieniä, arki meillä sujuu ok, mies on ihan onnellinen jos suljen kaiken sisääni. ei hän huomaa suruani jos sen peitän. Eri asia olisi jos mieheni ei olisi hyvä isä tai mies, silloin olisi helppoa laittaa poikki. Mutta kun on, niin millä perusteella voin viedä lapsiltani ehjän perheen, en millään. Tuntuu vain että petän koko ajan itseäni kun elän tällaisessa suhteessa.

Tätä ajattelua on kestänyt jo kohta vuoden ja asioita olen kovasti pohdiskellut, joten ihan tuulesta temmattuja nämä tunteet eivät voi olla. Mutta voiko elämän saada rakennettua tälle pohjalle toimivaksi? Tai toimivaksi varmaan voi, mutta onnelliseksi kaikille?

Kommentit (7)

Minulla siis aivan samoja ajatuksia ja vähän samantyyppinen historia takana. Mutta ei todellakaan vastausta tai ratkaisua.



Nyt kuitenkin tilanne sellainen, että miehenikin on alkanut miettimään suhdettamme, sen tarkoitusta ja toimivuutta kaikkine mahdollisine sivujuonteineen.



Lisäksi olen alkanut vahvasti epäilemään, että miehelläni on joku toinen tai jotain muuta meneillään. Kirjoittelinkin siitä tänne aikaisemmin, että mistä tietää pettääkö mies vai ei. Ja siihenkään en ole vielä saanut vastausta.



Ennen mahdollista tulevaa eroa, olemme kuitenkin aloittaneet parisuhdeterapian, jos se aukaisisi jotain tai saisi ymmärtämään jotain mitä ei ole vielä ymmärtänyt. Sittenpähän voi sanoa, että ainakin yritettiin eikä luovutettu helpolla.



Pitkä matka tässä kuitenkin on vielä edessä, eikä tosiaan mitään varmuutta tulevasta.



Voimia ajatustesi kanssa!

Tuli kylmät väreet, kun luin tekstejänne. Ne oli liikaa omaa tarinaani. Tuon lisäksi mieheni ei saa minua innostumaan, hän ei täytä seksuaalisia tarpeitani. Eikä asiaa auta yhtään, että pikkujoulu humalassa tutun miehen kosketus sai kaikki aistini syttymään ja mieleni meni entistäkin sekaisemmaksi. On vaan niin vaikea ruveta puhumaan. Ei tiedä mistä aloittaisi ja tietää loukkaavansa toista, sanoi asiasta mitä tahansa.



Hyvä mies kaikin puolin, muttei huomaa tarpeitani ja tunteitani. Päässäni soikin vain " Hei beibi älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on. Kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa..." Mutta ne kulissit ei enää tunnu riittävän, kun tahtoisi sitä romantiikkaa ja huumaa, jota voisi tuntea ja jota vaille tuntuu jäävän...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

itse mietin juuri tuollaisia jossain vaiheessa ex-miehestäni. itsellä oli hyvä ystävä jonka kanssa oli ihana jutella ja on vieläkin. usein mietin, että meillä ei ex- miehen kanssa ollut mitään yhteistä (leffa makua lukuun ottamatta) tämä ei kumminkaan vaikuttanut eroon, vaan oma loppuun palamiseni, koska arki ei toiminut yms. nykyisen mieheni kanssa en myöskään osaa keskustella, mutta arki toimii pikku hiljaa ja olen päätynyt seuraavanlaiseen ratkaisuun: Niitä asioita mistä minä pidän ja mitkä ovat minulle tärkeitä, mutta joista mies ei pidä, niitä voin tehdä kavereiden/ ystävien kanssa (esim. tanssi ja henkevät/filosofiset keskustelut) ne asiat mistä molemmat pitää, niitä voimme tehdä yhdessä. Aina ei tarvitse kaikessa olla samanlainen yleensä löytyy edes yksi asia mitä kumppanin kanssa on kiva tehdä ja aina voi kokeilla uusia juttuja. Meillä mies ei ymmärrä puoliakaan hieman korkea lentoisista jutuistani, mutta hän kuuntelee niitä silti. Minä taas en ymmärrä hänen tarpeitaan (esim. tietokone pelejä) mutta yritän antaa hänelle aikaa niiden kanssa. Tärkeintä on ehkä miettiä mitä saa kuin sitä mitä kaikkea ei ole, ja jos jotakin ei ole voi miettiä voisiko siihen liittyvät tarpeet tyydyttää jotakin muuta kautta. positiiviset ajatukset ja hyvien asioiden ajattelu yleensä auttaa. Mitä enemmän huonoja puolia miettii sen pahempi. Kukaan ei kumminkaan ole täydellinen. pari suhdetta kannattaa yrittää syventää ja omat ajatukset pitäisi pyrkiä tuomaan esille myös omalle puolisolle, sekin jo itsessään saattaa syventää suhdetta. jokainen suhde on erilainen ja itse olen eronnut kerran, enkä halua toista kertaa erota se oli lapsille todella vaikeaa. Hyvästä miehestä kannattaa pitää kiinni ja yrittää löytää niitä yhteisiä juttuja ja yhteen voi kuulua ilman että on sydän ystävä miehensä kanssa. tälläisiä mietteitä tällä kertaa.



murmeliitta

Moi!

Itselläni aivan vastaavanlainen tilanne, kuin omasta elämästäni. Sinulla, niinkuin itsellänikin, on identiteettikriisi.

Jos tykkäät kirjoista, lue Anthony De Mellon " Havahtuminen" . Sain itse tästä paljon voimaa ja olen matkalla " itseeni" .

On tuskallista ajatella, että oman minän ja oman elämän etsiminen voi aiheuttaa esim avioeron. Mutta, jos haluat löytää elämäsi tarkoituksen, sitä myötä onnen ja tasapainoisen elämän sekä hyvän ihmissuhteen, tartu hetkeen nyt.

Onnea matkaan!



ps minun mottoni tämän kirjan myötä on se, että oikea rakkaus ei perustu pakkoon tai väkinäiseen olemiseen. Oikea rakkaus ei vaadi mitään toiselta. Oikea rakkaus on sitä, että saat olla täysin oma itsesi.

Minulla on ollut samanlaisia tunteita. Olemme edelleen yhdessä ja läheiset. Ero on jälkimmäinen ratkaisu, sitten vasta kun kaikki muut konstit on yritetty. Yritä kertoa miehellesi, miksi pidät surun vain itselläsi? Yritä edes löytää se yhteys? Anna miehellesi mahdollisuus. Kun hän ymmärtää että olet vakavissasi niin ehkä hän haluaa tehdä jotakin asian eteen. Itse olen kirjoittanut pitkiä kirjeitä miehelle silloin kun on tuntunut etten saa puhumalla ilmaistua itseäni riittävästi. Mutta älä tuo asiaa esiin niin, että on vain miehestä kiinni, miten teidän käy. Sinun pitää itsekin olla sitoutunut antamaan teille yhteisesti vielä mahdollisuus parempaan. Teillä on paljon hyvää yhteistä.



Arki on myös sellaista, että sitä on kestettävä. Jokainen luo itse oman onnensa. Mistä sinä pidät, tee sitä, ole vähän itsekäs. Olen itsekin tuijottanut ikkunasta ja ajatellut, että mitä minä täällä teen, ollut lohduton. Nekin ajat kuuluvat elämään, mutta niistä on mahdollista päästä eteenpäin.



En silti tarkoita, että nykyisestä on viimeiseen asti pidettävä kiinni vaikka se ei tuntuisi siltä mitä itse haluaa. Teidän on varmaankin löydettävä uusi yhteys, jonkinlainen puuttuva läheisyys? Siihen tarvitaan molempia. Älä salaa ajatuksiasi...



S.O.

Meillä on ihan vastaava tilanne. Taidamme olla vain askeleen edellä siinä mielessä, että minä olen jo miehelleni avannut mieleni kaikki mädät pihalle ja eilen illalla miehelleni oikeasti valkeni kuinka ahdistunut olen. Hänen mielestään kaikki on ollut hyvin.



Olemme olleet 10v yhdessä. Naimisissa pari vuotta. Mieheni rakastui minuun aikoinaan ihan korviaan myöten ja minä rakastuin siihen tunteeseen, että joku minua niin rakasti. Tiedättehän.

Vuosien varrella olen ollut välillä ihan solmussa tuskasta kun olen halunnut jättää mieheni, mutta en ole halunnut satuttaa häntä. Minulla on hyvä mies. Koko suku ja kaveripiirit rakastavat häntä. Hän on hauska, mukava, lapsirakas ja suht menestynyt työssään. Minä tunnen olevani jotenkin pilallinen kun en osaa rakastaa häntä kuin miestä kuuluu rakastaa. En kunnioita häntä. Haluan muita. Hän tekee mukisematta jos pyydän jotain, hän on hiljaa kun huudan solvauksia päin naamaa. Ei puolustaudu.



Joskus toivon että ryyppäisipä tai hakkaisi, pettäisi tai jättäisi. Tulisi päätöksen aika ja syy lähteä.



Minusta tuntuu kuin olisin hirviö joka tuhoaa kauniin idyllin ja vie lapset pois vuokraloukkuun. Ja olisinko sitten onnellinen rahapulassani yksin lasten kanssa? Kusipäisenä lohikäärmeenä joka vie lapset pois isältään?



Olen ihan puhki. Mietin kaikki päivät millaista olisi olla toisen miehen kanssa. Sellaisessa suhteessa, jossa molemmat kunnioittaisivat toisiaan ja etenkin että molemmat kunnioittaisivat myös itseään. Ei terveellä itsetunnolla varustettu aikuinen nujerra toista maanrakoon niinkuin meidän suhteessa minä teen. Eikä ota liioin vastaan sellaisia asioita turpa kiinni, puhumatta mitään. Mitä vähemmän mieheni sihinääni reagoi, sitä pahemmiksi juttuni käyvät, kun en saa mitään reaktiota aikaan.



Normaali arki sujuu hienosti. Meillä on hauskaa kuin parhailla kaveruksilla ikään ja nauramme, juttelemme ja vietämme aikaa yhdessä. Mutta kun haluaisin suhteelta muutakin kuin kaveruutta.



Ja kun mieheni tekee jonkun mokan (tällaiseksi " mokaksi" riittää että jättää ulko-oven vahingossa auki, kun taloudessa on taaperoikäisiä ja koira) niin alan niuhottamaan siitä, mies on hiljaa ja mulla kierrokset kasvaa. Paisuttelen asiaa, eikö hän yhtään välitä ja lopulta olemme taas samoissa perusaiheissa ja tulenkatkuiset lieskat sivaltaa miehestäni viimeisenkin ryhdin.



Olemme päättäneet että emme pilaa koko suvun joulua ja otamme päivä kerrallaan tämän joulun ajan. Mitä uusi vuosi tuo tullessaan, sitä emme tiedä. Asia on nyt kivuliaasti pöydällä.

Mieheni ehdotti pariterapiaa. Oikeasti mielessäni en haluaisi mennä puhumaan vieraalle juurtajaksain asioitamme. Olen niin uupunut etten jaksa ajatellakaan että pitäisi jollekin kasvotusten jauhaa tätä. Mutta kyllä siihen silti suostun. Niinkuin joku sanoi aikaisemminkin, voi ainakin sanoa että on yritetty.



Jos joku osaisi kertoa onko niistä mitään hyötyä oikeasti, niin olisi kiva kuulla.

Tuntuu todella tutulta, mietin samalla lailla puol vuotta sitten, tuntui että olen ihan väärän ihmisen kanssa, kaikki pelasi arki jne.. mutta joku oli hukassa, huomasin vertailevani ja katselevani muita miehiä.

Siitä tuli syyllinen olo ja sekava kun ajattelin että teen väärin olemalla suhteessa jossa en välttämättä haluaisi olla. Tunne oli aika kamala, mutta.. nyt siis asiaan olen ratkaissut pulmani sillä että pohdin pitkään siis todella pitkään hyviä ja huonoja puolia. Mun kohdalla sinkuksi ryhtyminen ja uuden kaverin etsiminen tuntuivat ja tuntuvat todella työläältä ja en mä jaksaisi sitä rumbaa enää, toiseksi mun silmät ovat jotenkin auenneet kuinka paljon hyviä miehiä on-ei paljonkaan. Aina kuulee tuttavilta mitä miehet ovat taas tehneet, mulla ei ole koskaan ollut ongelmia että ukko olisi tehnyt jotain loukkaavaa tai tyhmää. Mullahan on oikeastaan todella hyvä mies ja kun tältä kantilta aloinkin katsomaan asioita - en tiedä mitä tapatui mutta rakastuin tavallaan uudestaan tai oikeastaan silloin vasta rakastuinkin kun huomasin että toi toinenhan on oikeastaan aivan loistava. Mulle kävi näin. Toki on pareja jotkaeivät millään syty toisista mutta jos ei siellä vällyjen alla nouse mitään haluja niin kyllähän se kertoo että nyt ei auta enää mikään jos ei sellaisia tunteita löydy silloihan se pon väärin toista ja itseä kohtaan, mutta jos halut löytyy niin kokeilkaa katsella sitä kumppania positiiviselta kantilta sehän on meinaa aivan loistavaa ja jopa harvinaista jos mies on kunnollinen, ahkera, pitää lapsista, viihtyy perheensä parissa ja arki sujuu sehän on jo lottovoitto.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat