Vierailija

Jouduin heräämään vauvan kanssa aikaisin enkä ollut saanut pahemmin nukuttua. Eilen en ehtinyt syödä kuin leipää ja kourallisen pähkinöitä.

Yritin valita koneelta kuvaa, jossa olisin vauvan kanssa vauvan ollessa tosi pieni, eipä löytynyt. Tästä on meillä ennenkin ollut riitaa, ettei mieheni ole tajunnut ottaa kuvia minusta ja vauvasta. Vaikka jo raskausaikana sanoin hänelle, että hänen täytyisi ottaa kuvia minusta, kun olen raskaana. Ei ole oikeastaan yhtään kunnollista kuvaa raskaudestani eikä meno parantunut vauvan synnyttyäkään. Yhtään esittelykelpoista kuvaa ei ole, ainoa kuva lähinnä se, mikä synnytyssalissa on otettu juuri vauvan synnyttyä, ei siis mikään hyvän näköinen tai sellainen, jota voisi kellekään näyttää.

Olen aiemminkin siis ollut todella pahalla mielellä tästä valokuvattomuudesta ja nyt asia aktivoitui taas. Heti miehen herättyä raivosin hänelle noin vartin verran suoraa huutoa kaikesta. Ettei saatana yhden yhtä kuvaa ole vaivautunut ottamaan, vaikka minä olen pääasiassa vauvan hoitanut, valvonut kaikki yöt ja päivätkin suurin piirtein. Joka helvetin nokkauneen täytyy suunnilleen rukoilla lupaa tai valmistella tilaisuutta monta päivää tai muuten joutuu kärvistelemään syyllisyydentunteissa. Miehellä on hyvin vaativa työ, joten hän on myös todella väsynyt aina vaan.



Huusin hänelle, että turha sitten alkaa sössöttää, että oli ikävä herätä näissä merkeissä, että hän on sentään saanut nukkua monta kuukautta. Ja etten voi ehkä koskaan antaa hänelle anteeksi sitä, ettei hän ole ottanut lukuisia pyyntöjäni huomioon ja ottanut valokuvia minusta ja vauvasta. Vauva on nyt jo paljon isompi kuin syntyessään ja ainoa kuva, jonka voisi jollekin näyttää, on joltain viime viikolta. Olen todella surullinen ja loukkaantunut tästä. Vauvasta on sadoittain kuvia ja kaikki minun ottamiani ja niissä useimmissa esiintyy miehenikin.



Tilanne on jotenkin kärjistynyt. Sanoin, että jos ei tämä meno muutu kaiken kaikkiaan, minun on hommattava lastenhoitaja. En jaksa. Kaikki on päin persettä.

Sivut

Kommentit (46)

nit yllätti ainakin minut ihan täysin: en olis ikinä kuvitellut muuttuvani sellaiseksi. toinen juttu oli tietty väsymys. Ap:tä on turha arvostella normaali-ihmisen standardeilla: hän on pienen vauvan äiti!

Kuva, joka välittyy tällaisista viesteistä ei yleensä vastaa 100% todellisuutta vaan viesteissä korostuu jotkin asiat, jotka sillä hetkellä ovat pinnalla. Ihmiset kokevat eri asiat eri tavoin ja eri ihmisillä stressi ja väsymys purkautuvat erilailla. Minulla tällä hetkellä näin.



Ekan lapsen syntymä taitaa olla useimmille aikamoista myllerrystä, elämä muuttuu kerta heitolla. Nyt jo helpottaa, kun tässäkin kirjoittelen sillä mentaliteetilla, ettei tarvitse koko ajan kuunnella vauvaa ja rynnätä sitä hoitamaan.



Enkä vieläkään päässyt nukkumaan! Nyt menen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sain pari tuntia nukuttua. Ei tunnu oikein miltään, vähän on apaattinen olo. Ei tee mieli mennä katsomaan miestä eikä vauvaa, jotka ovat olkkarissa. Mulla on vaan sellanen ajatus mielessä, että en tee mitään noin kuukauteen. Ei kiinnosta lainkaan.



Ajasin varan psykiatrille ja se on parin päivän päästä. Ajattelin, että voisi ehkä olla syytä aloittaa mielialalääkitys, josko pahimmilta hermoromahduksilta saataisiin näin ensi alkuun terä pois.



Ja se mies meni sinne vessaan siksi, ettei päässyt mua muualle hetkeksikään pakoon. Mies myöskin työskentelee noin yleisesti tällä hetkellä yhteisen projektimme eteen, joka on tärkeä meille molemmille ja siksi on kovilla, kun minä olen poissa pelistä äitiysloman vuoksi. Mutta ei tämä niin yksipiippuinen juttu ole, koska minäkin olen väsynyt ja raihnainen. Olen ollut keväästä lähtien sairaana raskauden aikaisten ongelmien vuoksi ja sitten tuli synnytys ja kaikki epparihaavat ja kaikki ja samaan aikaan uusi ihminen hoidettavaksi. Tässä on ollut univajetta keväästä asti, kun en ole sairastelun vuoksi pystynyt pahemmin nukkumaan.

Nyt musta tuntuu, että kaikki voimat on käytetty. Ja että tämän aamuinen kilahdus oli jotenkin viimeinen rysähdys ennen masennukseen vajoamista.



Emme me todellakaan eroamassa ole tämän vuoksi, olemme selvinneet yhdessä paljon pahemmistakin ajoista.



Sanon miehelleni jossain vaiheessa, että voin antaa valokuvajutun anteeksi, jos hän tietokoneella tekee kuvitteellisia kuvia, yhdistää mun kuvan vauvan kuvaan niin, että näyttää siltä, kuin olisimme siinä yhdessä oikeasti.

Ap

Ja nyt vauva jo heräsikin päiväuniltaan, joilla nukkui juuri tämän ajan että ehdin raivota ja kirjoittaa nämä.



Olen todellakin alkanut tulla täydeksi hermoraunioksi.



Ap

Meillä on kaksi kuvaa minusta raskausaikana,yksi laitokselta jossa minä+vauva ja en minäkään siitä raivoa miehelleni.

Mitä jos miehesi rupeasi raivoamaan sinulle vastaavasta asiasta?











Vierailija:

Lainaus:


vauvasta ihan vastasyntyneenä (laitokselta ei yhtään kuvaa). En silti raivoa miehelleni asiasta.

Vaikka lapset elamani keskipiste onkin niin ei taida paljonkaan kuvia minusta ja lapsista (joita on 5) olla, puhumattakaan nyt jostain kuvista vastasyntyneen kanssa. Luulen etta ap on perfektionisti ja kuluttaa itsensa loppuun taydellisyyden tavoittelullaan. Relaa ap. Ala vaadi silta mieheltasikaan taydellisyytta. Ihmisia me vaan ollaan. Se taytyy vaan ottaa vastaan etta elama on nyt tallaista.

ihan ammattiauttajilta. Kuulostaa masennukselta. Itselläni tilanne ei kuitenkaan päässyt aivan noin pahaksi....



Tiedän mistä puhun, koska meillä oli pientä kinastelua ihan samasta asiasta n. vuosi sitten. Mies otti kuvia minusta ja vauvasta synnärillä, mutta jonkin ajan kuluttua huomasin, että myöhemmin otettuja yhteiskuvia meistä ei ole ollenkaan. Oli vaan vauvasta miehen kanssa, vauvasta sukulaisten ja tuttavien kanssa... mutta ei minusta ja vauvasta. Paitsi nyt ehkä pari imetyskuvaa, joita ei todellakaan voinut esitellä kenellekään. Ihmettelin miehelle asiaa ja hän totesi, että ei ole ollenkaan huomannut ottaa kuvia... Eikä asia kyllä siitä mihinkään muuttunut. Miehet nyt vaan ovat sellaisia, että eivät muista mitään =)



Minusta kyllä itsestä tuntui, että olen niin ruma ja lihava, että mies ei halua ottaa minusta kuvia... mutta sellaista se on kun hormonit hyrräävät.



Kovasti kuitenkin voimia sinulle!

Mun mies ei tykkää ottaa musta (jatkuvasti) valokuvia ja on meillä siitä asiasta vähän riideltykin. Ottaa kyllä kuvia kun pyydän, mutta ei oma-aloitteisesti ja se ei mielestäni ole sama asia. Itse otan hänestä kuvia tosi paljon. Luulen, että asia on minullekin niin tärkeä siksi, että oma isäni oli ammatiltaan valokuvaaja ja minusta on otettu lapsesta asti todella paljon kuvia. Ehkä olen oppinut kokemaan valokuvien ottamisen jonkinlaisena rakkauden osoituksena ja jos mies ei halua ottaa minusta kuvia, koen ettei hän voi silloin minua rakastaa ja kunnioittaa. Itse haluan ottaa kuvia rakkaistani.

Ap, kaikki ihmiset eivät suinkaan osoita arvostustaan samalla tavalla. Jos mieheni kilahtaisi nyt huutamaan minulle, etten arvosta häntä koska en valokuvaa häntä, olisin aika ymmälläni, mutta myös loukkaantunut.



Ei osoita arvostusta toista ihmistä kohtaan, että huutaa hänelle. Jos sinäkään et kohtele kunnioittaen miestäsi, ei ole ihme, että sinusta tuntuu siltä, ettei kodissa ole arvostusta ja kunnioitusta. Vastavuoroinen juttu. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.



Taidat olla vain kauhean väsynyt nyt. Yritä saada vauva hoitoon ja tosiaan mies yöheräämisvuoroon parina yönä viikossa, jotta saat nukkua edes joskus. Väsyneenä kaikki tuntuu pahemmalta ja suhteellisuudentajustaan on vaikeaa pitää kiinni.

sanonut miehelle että nyt otetaan meistä perhekuvia. Sitten mies olisi ottanut sinusta ja vauvasta ja sinä miehestä ja vauvasta. Joku kolmas olisi voinut ottaa teistä kolmesta.



Olet huomannut että kun kamera joissain juhlissa otetaan esille, kaikki pakoilevat, mutta sitten kun niitä kuvia on, jokainen haluaisi teettää kuvan jossa itse on jonkun rakkaan ihmisen kanssa. Etenkin kuoleman jälkeen valokuvat tästä henkilöstä ja tämän kanssa nousevat arvoonsa. Siksi minä kuvaan tosi paljon ja valokuvat ovat minulle tärkeitä, joten ymmärrän kyllä harmistuksesi.



Kuvien ottaminen ei ole vieläkään liian myöhäistä.

periaatteessa olet oikeassa, mutta toisaalta haluaisin juuri välttää sellaista asetelmaa, että minä olen yltiöläheinen lapsen kanssa isän läheisyyden kustannuksella. Oma äitini oli juuri sellainen, joka sulki isäni pois perheestämme ja on vieläkin koko ajan välikätenä minun ja isän suhteessa. En koskaan pystynyt luomaan itse omaa suhdetta isääni.



Mitään pahaahan ei siinä ole, että äiti ja lapsi ovat hyvin kiinnittyneitä toisiinsa, mutten tosiaan halua sitä isän osuuden kustannuksella.



Ap

että mies ei arvosta minun panostani vauvan elämässä eikä halua ottaa minusta kuvia, koska en kuitenkaan koskaan onnistu valokuvassa jne. jne. Harmittaa myös sekin, että koska hän on sanonut, ettei ole tullut ajatelleeksi asiaa, niin olemme siitä monta kertaa puhuneet jo raskausaikana eikä hän siltikään ottanut yhtään kuvaa minusta ja vauvasta. Suorastaan vituttaa se, ettei lapsen äitiä näy yhden yhdessä kuvassa, vain isä, isovanhemmat, kummit ja lisäksi kaikki sellaisetkin henkilöt, joilla ei niin merkitystä ole lapsen elämässä. Varmasti arvostusta osoitetaan monella muulla tavalla kuin valokuvilla, mutta pakko sanoa, että valokuvat ovat tällä hetkellä ainoa konkreettinen asia, jotka voisi ottaa esille silloin, kun haluaisi itse nähdä, mitä on tullut tehtyä ja miten asiat hoidettiin. Mutta ei. Ja tuntuu todellakin siltä, että tämä on minulle yhtä paha asia kuin vaikkapa jokin uskottomuus. Yhtä suuri loukkaus minua kohtaan.



Ap

kyllä ne kuvatkin ovat mulle tärkeä asia, mutta lähinnä kai noiden asioiden takia, jotka mainitsin tuossa. Eli sen vuoksi, mitä niiden puuttuminen minulle viestittää: ettei puoliso ota minua huomioon eikä arvosta jne.



Lapsen kuullen olen nyt muutaman kerran huutanut, valitettavasti. Nimenomaan yritän pysyä rauhallisena ja muuta vastaavaa ja sitten asiat patoutuvat ja räjähdän. Se on valitettavaa ja yritän siitä pyrkiä eroon ja rakentaviin toimintamalleihin. Kerran vauva säikähti, kun huusin =( Toisaalta, jos niin sanotusti aion huutaa, niin eipä ole paljon muita paikkoja, missä huutaisin, kun vauvaa en voi mihinkään yksin jättää.



Ap

Voit sitten kertoilla parin vuoden päästä sinkkuna luuhatessa baareissa, että otit eron miehestä kun se ei ottanut sinusta ja vauvasta kuvia.

BUAHHAHAHAAAAA

Käykää ottamassa kerralla ja kunnolla kuvat. Ja mies mukaan joihinkin kuviin, perhekuvia on liian harvoin.



Tai sitten pyydä kaveriasi ottamaan sinusta ja vauvasta kuvia. Tai laita kamera jalustalle ja aikalaukaisimella kuva.

Juuri nyt vain on mennyt tämän syksyn osalta niin, että hän on ollut todella kiireinen. Tilanne on muuttumassa muutaman kuukauden kuluttua ja hän jää myös kotiin hoitamaan lasta äitiyslomani päätyttyä hoitovapaalle.

Lapsi on ensimmäisemme, joten kysymys on varmaan myös kaikista omista lapsuudenjutuistani ja kaikki on ihan sekaisin. Kaikki muu yhdistettynä jatkuvaan väsymykseen ja vauvan hoitoon kärjistää tilanteen kohdaltani niin, etten enää jaksa. =(



Ap

ja on nyt vessassa lukkojen takana mököttämässä.



Minä en halua antaa tässä asiassa anteeksi. Pyysin tosin jo tuosta oven läpi anteeksi, että aamu alkoi näissä merkeissä.



Ap

Seuraavalla kerralla kun kuvailet vauvaa ja miestäsi niin heitäppä kamera hänelle ja sano kuvaappas nyt meitäkin.

Ei miehet tuollaisia juttuja edes ajattele.

Hyvä!



Niin, pitäisi varmaan mennä ihan valokuvaamoon. Nyt ei enää tunnu kivalta, jos mies alkaisi ottaa kuvia, koska tuntuisi koko ajan siltä, että ottaa niitä nyt vain velvollisuudentunnosta.



Nyt menen nukkumaan! Hyvää yötä!



Ap

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat