Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Moi

Yksinäisyys on todella vaikea juttu ja mulle tämä joulu ja uuden vuoden lähestyminen elämäni kovin koitos, eikä ensimmäinen sellainen. Tuntuu että olen ollut koko elämäni yksin, vaikka aina halunnut läheisyyttä ja rakkautta. Kärsinyt masennuksesta ja ollut elämäni aikana muutaman kerran hoitolääkityksessä, mutta en ole jaksanut uskoa mihinkään. Minun vaikeea tämän masennuksen takia, mikä alentanut itsetunnon lähes itseinhoon, lähestyä ketään vaikka minussa on rakkautta ja haluaisin sitä. Ei yhtäkään ystävää tai kaveria! Täytän helmikuussa 37v, vaikka todella näytän ulkonäöltäni jotain parikymppiseltä laiheliinipojulta. Ehkä sekin on vaikuttanut että vaikea samaistua ja löytää itseään " ikäistensä" joukosta, ihastunkin aina itseäni varmaan jotain 15-10 vuotta nuorempiin tyttöihin tai ylipäänsä nuorilta näyttäviin naisiin...mutta he taas pitää varmaan minua ikäloppuna, ja varsinkin jos sanon että olen eronnut yli kymmenen vuotta sitten ja elänyt erakkona, ja että vielä kohta 12v lapsi, jota en ahdistuksen takia ole uskaltanut nähdäkään kohta kolmeen viikkoon! Kurja olo sillä tiedän että hän kaipaa minua, mutta en voi ololleni mitään. Työelämässä olin aina syrjitty, viimeksikin sain kenkää ja olen nytkin täysin rahatta tämän joulun ja koko uuden vuoden ja saan rahaa milloin lie...sossut ja diakonitkin on koluttu, ei auta , byrokratia kun katsoo että velat sun muut on ihan omaa syytä ja kärsiä saa. Loppusyksystä tietoisesti join itseni melkein hengiltä ja heräsin poliisin sleviytymisaseman putkasta, mikä oli sellainen paskaa seinällä oleva natsinaikainen koppero, vain kylmä lattia. Sain siitä hirveän trauman!

En saa nukuttua. Mitään lääkitysapua en kuitenkaan enää halua. Asun yksin ihan kivassa kaksiossa H:gissä, mutta pelkään että pahinta on vielä pelko jos ylivelkaantumisen takia menetän tämänkin, viimeistään silloin kai murrun lopulta kokonaan, vaikka olenkin romahtanut jo aika pahasti ja elämänhallintaa ei juuri enää ole, ainakaan toivoa, vai onko sitä? Koetan vaan nähdä mielessäni kivan naisen, jonka silmistä näkisin lämpöä ja rakkautta, ymmärrystä ja halua olla ystävä ja ehkä enemmänkin, sillä en " tähän ikään" enää jaksa edes yrittää esittää pinnallisesti sosiaalista ulkona taikka turhaan lukea deittisivustoja, niistä nyt viimeksi ketään löytää. Olen kai jo niin " tunnevammainen" (lue: liian rakkaudenkipeän herkkä), että harva sitä tajuaa. Okei, halusin kai vain kirjoittaa että ymmärrän kaikkia yksinäisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän toivottoman oloista. Laitan tähän meiliosoitteen, jos joku haluaa kirjoittaa privaatisti: poslaripoika@yahoo.com. Huumorilla keksitty nimike, mutta arvoitukseksi jää, onko se vihjaus..., just: yksinäinen " kaunis mieli" pörrää kummia juttuja. Mutta ihan totta; kunpa ei tarvitsisi elää lopun elämäänsä tällaisessa ahdingossa.

Kommentit (1)

Mikä meidän yhteiskunnassa oikein on vikana kun noita tarinoita kuulee niin usein?! Auttaisin niin mielelläni, mutta kaikkia ei jaksa... tai pitää kai kohta lähteä alaa opiskelemaan, niin on aikaa kuunnella kokopäivätoimisesti?



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat