Vierailija

Tajusin juuri, että mulla ei ole tällä hetkellä yhtään ystävää, ei edes kaveria!



En ole ollut missään tekemisissä kenenkään kanssa kuukausiin, ja silloinkin mulla oli miesystävä, eli se oli ainoa, jota tapasin. Olen ollut yh jo vuosia, ja pari vuotta sitten ystävät vain jotenkin alkoivat jäädä...kuka mistäkin syystä. Nyt ei ole ketään, ja kummallisinta on, että MUA EI HAITTAA YHTÄÄN. Ei ole mitään sanottavaa kenellekään, ja jos tapaan jonkun vanhan kaverin vahingossa, pännii jo etukäteen, että tonkin kanssa pitää jäädä juttelemaan...ja sovin että joo, soitellaan, vaikka yhtään ei kiinnosta. Ennen ystävien määrä oli vakio, kun joku jäi pois, ilmaantuí seuraava tilalle. Nyt ei ilmaannu, tai tavallaan, mutta en jaksa olla aktiivisesti kenenkään kanssa tekemisissä, eikä kukaan sitten mun. Olen aina pitänyt itseäni hyvin sosiaalisena ihmisenä, ystävät olivat kuin perhe, mutta nyt vaan vituttaa, jos puhelin joskus harvoin soi....Juttelen väkisin.

Myöskään parisuhdetta en halua. Muutama kiinnostunut on ollut lähiaikoina, mutta itse olen lopettanut jutut, ei nappaa. Ennen niistäkin piti raportoida kavereille, ei enää...



Tämä on oikeasti hassua. Mistä se mielestäsi kertoo, jos mistään, ja onko vastaavia kokemuksia? Voiko ihminen tosiaan elää ihan yksin tyytyväisenä?

Kommentit (9)

ole yhtään todellista ystävää, jolle voisi kaiken kertoa, mutta ero on siinä, että minä en vain ehdi sitä suremaan. Varmaan surisin jos tämä elämä ei olisi niin vauhdikasta, mutta uskon kyllä että sinunkin tavallasi voi elää ja olla onnellinen.

Äidiksi tultua tuntui että parista äidistä olisi tullut ystävä. Mutta näyttää siltä, että heille olen vain tuttu muiden joukossa enkä niinkään ystävä. Kun palaan töihin ei heihin varmaan tule pidettyä yhteyttä, sääli kyllä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla


Eniten siitä syystä, että en vain ole tavannut ketään sellaista moneen vuoteen, kenestä olisin samanlaisen löytänyt.



Mieheni on kyllä hyvä ystäväni, ja hänen kanssaan juttutuokiot ovat mukavia. En usko, että tulen ikinä kaipaamaan " tyttökavereita" . En jaksa kikattaa ja kiehnätä, vähän väliä olla soittelemassa ja tilittämässä elämääni ja oloani.



Et ole mielestäni outo, olenhan minäkin samanlainen ;)

Eli nähtäis silloin tällöin, käytäis kahvilla tai kyläiltäis toistemme luona satunnaisesti.



Mutta olen sen niin ajatellut että ehkä vaan olen enemmän " yksinäinen susi" luonteeltani.

Vaikkakin ennen tätä nykyistä parisuhdetta olin välillä aika yksinäinen, joskin olen sitä välillä vieläkin.



Kaipaisin siis itselleni naisYSTÄVÄÄ joka olis oikeesti samalla aaltopituudella mun kanssa, joka kanssa vois puhua henkeviä tai muuta hömppää ja jonka kanssa voi käydä baarissa irrottelemassa oikeen kunnolla ja joka silti tajuis tän vauva-arjen ja jonka seurassa aika ei tosiaan kävis pitkäks eikä vaivaantuneeks vaan hän olis tavallaan yhtä mun kanssa.. jos joku ymmärtää mitä tarkoitan... ei varmaan ymmärrä. :/



Mut siis ap:lle: varmaan sitä aikansa kestääkin ja jopa nauttiikin " yksinäisyydestä" mutta aikansa kutakin. Jossain vaiheessa myös sinä kaipaat varmasti kavereita tai ystäviä. Älä anna niiden hävitä kokonaan.

ei ole oikeastaan ollut koko elämäni aikana. En tiedä miksi, kai se minusta johtuu itestään. Mutta minä kaipaan kauheasti seuraa, ihan hirveästikin välillä. Tunnen oloni tosi yksinäiseksi ja ahdistuneeksi, sekä tunnen itseni vialliseksi. Mutta tuskin tämä ikinä tulee muuttumaan...

Lapseni synnyttyä kaikki ystävät lähtivät, vaikka yritin pitää yhteyttä. No, onhan minulla mieheni, joka on paras ystäväni. Ja sitten tuo ihana pieni puolivuotias! :)



Välillä tulee sellainen olo, että olen tosi outo, kun ei ole läheisiä ystäviä kodin ulkopuolella. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämä tilanne sopii minulle nyt erinomaisesti, ja tilanteeni mahdollinen outous johtuu ainoastaan siitä, että on normi olla osa jotain ystäväpiiriä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat