Vierailija

en ole seurustellut montaa kertaa elämässäni, mutta miehiä on silti nuoruudessa tullut pyöriteltyä, lähinnä just sitä epätoivoista huomionhakua, jota niin valitettavan monella nuorella naisella on... sain katkaistua tuon miesten pyörittelyn sillä, että elin jonkun vuoden naisen kanssa läheisessä suhteessa. sain hengitettyä viimeinkin, mutta suhde loppui siihen, että tunsin, että ne pirun miehet vetää mua puoleensa nekin ja mulla on jotain selvitettävää tuon sukupuolen kanssa.



nyt sit elän taas miessuhteessa, ollut jo muutaman vuoden. en muista, olinko rakastunut vai epätoivoisen takertunut kiltteyttäni, kun tuo mies muhun niin kovin ihastui. en uskaltanut sanoa hälle " ei" . hän siis sai mut " itselleen" , tavallaan halusin sitä, mutta en oikeasti tiedä mitä halusin silloin. ahdistusta se oli ennemmin kuin rakkautta. jotain riippuvuutta.



vasta hiljattain olen uskaltautunut nostamaan omaa päätäni. pelottaa tämä muutos. sen bi-vaiheen aikana olin todella paljon tasapainoisempi kuin koskaan missään miessuhteessa. mutta. pelottaa. ihan vietävästi. " pelkään, entä jos en rakastakaan miestäni" ? ehkä en ole koskaan oppinut rakastamaankaan ketään. ehkä en ole ollut koskaan rakastunut keneenkään. en edes edellisissä suhteissa taikka noissa lyhyissä kokeilusuhteissa.



joudun päivittäin kokoamaan itseni, jotta pysyisin nahoissani ja jotta voisin pitää pääni asiassa kuin asiassa. terapiassa olen käynyt parissakin eri paikassa, tuolloin siitä ei ollut apua. mies on " ihana" , kiltti ja kunnollinen, hoitaa hommansa, kotityöt, lapsen. ehkä koen syyllisyyttä juuri tästä. mies on niin hyvä. mutta minä olen paha.



kommentoikaa. tätä ahdistusta on kestänyt varmaan n.20-vuotiaasta lähtien. ellei jo pitempään. nyt olen lähes 30v.

Kommentit (10)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

en ole saanut " ääntäni esille" , tai jos olen sanonut mielipiteeni ääneen, olen kokenut ettei mua hyväksytä. en tiedä. ehkä olen roikkunut suhteissa siten, että en ole edes uskaltanut avata suutani, siinä pelossa, että huomaankin olevani ihan fiksu, omat mielipiteeni omaava ihminen, jolla on myös oikeus sanoa ei... pelkään kai ihan hirveästi hylätyksi tulemista. sellaiset ihmiset, joihin olen ollut ns. rakastunut, ovat aina hylänneet mut, ja itse olen hylännyt joukon sellaisia ihmisiä, jotka tuntuu takertuvan minuun kiinni.



alistuneena oleminen on siis tällä hetkellä ehkä sitä, että en uskalla olla täysillä sitä mitä olen... pelkään olevani kai liian voimakas miehelleni!? välillä olen aika kova suustani, kun uskallan avata sen. kaamea nainen todellakin. ja mies kun on niin kiltti ja kunnollinen. kaipaisin kunnon taistelua mieheni kanssa. molemmilla taitaa olla kasvun paikka

Musta aika viisaasti sanotaan, että pitää oppia rakastamaan itseään, ennenkuin voi rakastaa muita. Eli siinä voisi olla ongelmasi? Henkilökohtaisesti mä uskon, että ihmisen lajikohtaisiin taipumuksiin kuuluu rakastaa niitä ihmisiä, jotka hänellä joka tapauksessa on lähellään. Ei tietenkään kaikkia, mutta kummasti monet löytää elämänsä rakkauden jostain 200 asukkaan tuppukylästä. Eli jos opit rakastamaan itseäsi, löydät mahdollisesti rakkauden myös miestäsi kohtaan. Ei välttämättä, mutta mahdollisesti.

vaikea sanoa mikä mättää kun en tiedä itsekään! mitä jos en TIEDÄ mitä on rakkaus? ennen ajattelin olevani oikeinkin rakastava ihminen OLEMALLA KILTTI. nyt pyrin tuosta kiltteydestä eroon, ja tunnen syyllisyyttä ja samalla " rakkaudettomuutta" ja välinpitämättömyyttä, mutta ilmi selvästi en ole koskaan käsittänytkään, mitä se vitun rakkaus on!



ap

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat