Seuraa 

Yritimme lasta yli vuoden ennen kun onnistui raskaus....minulla oli vuonna 2004 kaksi keskenmenoa, liki peräjälkeen....kesällä ja alku syksystä, muutaman kuukauden sisään siis....kolmas raskaus kuitenkin onnistui erittäin hyvin ja synnytyskin sujui aivan ok, normaalisti altiesynnytyksenä. Minulla oli huoli ja pelko koko odotusajan, että miten kaikki sujuu, onhan vauvalla masussa kaikki hyvin, eläähän se lapsen taimi masussa ja että kaikki sujuu ok... Lapsen kanssa on sujunut kaikin puolin hienosti nytkin, silti minä pelkään, että kuinka menee, onhan lapsella kaikki hyvin, hengittäähän hän ja kaikkea vastaavaa.....tyttö on kaikin puolin terve ja reipas tyttö. Minulla jäi kuitenkin noista keskenmenoista tai mistä lie aika voimakas menetyksen ja kuoleman pelko, olen koittanut niitä käsitellä itseni kanssa ja mahdollisuuksien mukaan puhua niistä jollekkin.



Onko kuinka yleistä tuollaiset pelot, kuinka nopeasti niistä voi parantua / päästä eroon. Tolkutan itselleni jatkuvasti, että olen myöntänyt pelkoni ja hyväksynyt ne ja että päästän peloistani irti ja luovun niistä, sekä hyväksyn keskenmenot, jotka meillä oli. Sekä tämän jälkeen ajattelen, että kaikki sujuu hyvin ja hienosti, että lapsi on terve ja hyvinvoiva ja hän elää pitkän elämän, niinkuin minä ja miehenikin.....silti väliin hiippailee taas pelot mieleeni, etenkin näitä pelkoja on iltasin tai kun olen väsyneempi.



Haluan näistä peloista eroon, mitenkä niistä pääsisin irti, haluan ajatella positiivisesti ja iloita siitä, että saimme aivan ihanan lapsen, mitä kauan olemme halunneetkin, enkä käyttää energiaani turhien murheiden kantamiseen ja pelkäämiseen, se on tosi raskasta ja energiaa syövää. Minä olen todella onnellinen että saatiin lapsi, ja hän on aivan ihana ja suunnattoman rakas.



Onko muilla vastaavanlaisia / tyyppisiä kokemuksia, miten onnistuitte voittamaan pelkonne, että ne jäivät pois mielestä pyörimästä.



Tiedän, että noi pelot kuulostaa aivan ehkä kohtuuttomiltakin, koska tiedän, että tyttömme on terve ja vahva ja erittäin pirtsakka ja reipas tyttö, mutta oma alitajunta rupeaa väliin kiusaamaan minua, vaikka mitä koittasin ajatella, välillä kun on väsynyt, niin se menee aika pahaksikin....en kuitenkaan ole sinäänsä masentunut tai muuta vastaavaa, eli jaksan tehdä asioita ja minulla on elämänilo tallella, eli en laahusta tuolla pää alhaalla ;)



t: Kuutar-Valotar

Kommentit (6)

Tuntemuksesi kuulostavat varsin tutuilta...Minulla myös keskenmeno syksyllä 2005 ja sitä ennen kaksi helppoa raskautta ja tervettä lasta. Kuitenkin tuon keskenmenon jälkeen olen kärsinyt voimakkaista kuoleman ja sairauden peloista. Useimmiten pelkään itse olevani kuolemansairas ja mietin jo valmiiksi, miten lapset sitten pärjäävät ilman minua kun kuolen jne. Osittain pelot johtuvat varmasti siitä, ettei keskenmenolle kertakaikkiaan löytynyt mitään syytä ja yritän epätoivoisesti löytää syyn itsestäni ja omasta kropastani.



Minäkin luulin, että pelot helpottaisivat nyt kun olen oppinut tiedostamaan omat ajattelumallini. Olen myös puhunut asiasta läheisilleni ja joskus täällä palstallakin.Toisinaan saattaa mennä päiviäkin, jolloin osaan nauttia elämästä ja perheestäni ilman menettämisen pelkoa, kunnes pelot taas hiipivät mieleeni. Huomaan toistavani sellaista hölmöä ajatuskulkua, että mitä onnellisempi olen, niin sitä varmemmin onni minulta riistetään. Niinpä yritänkin sitten olla taas vähän vähemmän onnellinen (järkevästi ajateltu...).



Tiedän, miten turhauttavaa noiden pelkojen kanssa eläminen on. Elämä olisi huomattavsti helpompaa jos ei tarvitsisi kantaa tuota valtavaa taakkaa harteillaan.Tiedän myös, miten vaikeaa peloista on päästä eroon, vaikka miten järjellä selittäisi. Minutkin on syksyn aikana tutkittu moneen otteeseen; itse epäilin kaikkea rintasyövästä keuhkoveritulppaan ja hakeuduin aina lääkäriin. Kun mitään ei löytynyt, suljin hetkeksi pois yhden sairauden ja siirryin aina uuteen. Olin vilpittömästi vakuuttunut, että jossakin kytee täysin varmasti jokin kuolemantauti. Tällä hetkellä yritämme kolmatta lasta, mutta pelkään juuri sitä, etten pysty nauttimaan mahdollisesta raskaudesta päivääkään vaan pelkään pääni pyörryksiin...



Yritän siis vain sanoa, etteivät pelkosi kuulosta lainkaan kohtuuttomilta vaan varsin tutuilta minun korviini. En osaa sanoa, miten voisit päästä eroon peloistasi; itse en ole vielä päässyt. Luulenpa kuitenkin, että tässäkin tapauksessa aika parantaa ainakin osan haavoista. Yritä siis vain antaa itsellesi aikaa päästä tapahtuneen yli. Käsittele ja pura tuntojasi parhaaksi katsomallasi tavalla. Jos ei muu auta, ota yhteys vaikkapa neuvolan tai terveyskeskuksen psykologiin (tiedän; kynnys on valtava, kun periaatteessa kaikki on ihan hyvin jne. jne...)



Joka tapauksessa voimahaleja sinulle ja perheellesi Kuutar-Valotar ;-)



Terv. Hattara

On kyllä mulla liittyneet ihan äitiyteen. Ensin pelkäs esikoista odottaessa, että mitä kaikkea vauvalle voi tapahtua, sitten kun se syntyi niin tarkkaili hengitystä.



Mutta nyt parin km jälkee on kyllä kuolemanpelko kasvanut. KEhittelen mielessäni välillä kaikenlaisia kauhujuttuja, että mitä kaikkea lapsille voi tapahtua. Ja välillä pelkään, että mitä jos toinen lapsista kuolee niin miten toinen siitä selviää. Ja tulee kauhee tarve saada vielä lisää lapsia, että noita olis monta tuossa toistensa tukena.





-Porkkana-

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

TUNTUU, ETTEN OLE YKSIN pelkojeni kanssa JA JOTENKIN TUNTUU, ETTÄ PELOTKIN OVAT HELPOTTANEET, KUN NIISTÄ KIRJOTIN. EI OLE PUHUMINEN NIIN HYVIN TUNTUNUT AUTTAVAN. ELI VANHA " PÄIVÄKIRJA " MEINIKI ON EDELLEEN HYVÄÄ PSYKOLOGIAA ;)



Isot kiitokset kaikille vastanneille, en olekkaan niin epänormaali, kun olen väliin ajatellu ;)



Paljo helpottanut kun tänne kirjotti, ihan kun olis ainakin osittain vapautunut noista peloistaan, mutta olenpa niiden kanssa pohjatyötä jo tehnytkin pitkään, nyt jotenkin helpompi olla ja elää, ehkä tämä oli sitten sitä jälkityötä, mikä minun piti vielä tehdä, ja ehkäpä tästä on apua muillekkin ;)



t : Kuutar Valotar

Muistui nyt selvästi mieleen, että mulla oli pelkoja jo silloin, kun esikoinen oli vauva. Suurin pelko oli tosiaan se, että saan jonkun sairauskohtauksen eikä kukaan ole hoitamassa vauvaa koko päivänä. Juttelinkin siitä erään sukulaisen kanssa.



Kai nämä pelot kuuluu ihan normaaliin äitiyteen. Onhan se niin mullistava asia. Sitten jos pelot alkaa hallita elämää, niin kannattaisi miettiä, mitä niille voisi tehdä.

Mulla on kylläkin takana nyt neljä perättäistä km:a (rv12, rv12, rv9 ja rv6), mutta pelkoni eivät mitenkään johdu näistä keskenmenoista. Ennen keskenmenoja onnistuimme saamaan neljä lasta. Kaikki ovat syntyneet peräjälkeen. Kun kuopus syntyi, esikoinen oli vähän reilu 4-vuotias. Mies on yrittäjä ja paljon poissa kotoa. Niinpä siis olin paljon yksin neljän pienen lapsen kanssa. Välillä pyöri useinkin mielessä, että entä jos saan jonkun kohtauksen ja kuolen ym. vastaavaa. Sieluni silmin näin lapseni minun kuolleen ruumini ympärillä ja pienimmäisen parkumassa pinnasängyssä, kun kukaan ei tule ottamaan sieltä pois eikä ruoki eikä vaihda vaippaa. Nämä pelot alkoivat väistyä siinä vaiheessa, kun esikoinen (nyt siis 7-vuotias) oppi käyttämään puhelinta. Nyt myös toiseksi vanhin osaa soittaa useammalle ihmiselle eli nyt lapset pystyy itsekin hälyttämään apua, jos sellainen tilanne tulisi vastaan.



Lasten ollessa pienempiä minulla tuli myös autolla ajaessa usein pelkoja mieleen. Mietin, että jos sattuisikin kolari. Tai jos auto ajautuisi sillalta jokeen, miten saisin pelastettua lapset ja moniko hukkuisi. Tai jos auto yhtäkkiä syttyisi kesken ajamisen palamaan (näitäkin tapauksia saa joskus lukea lehdestä), miten nopeasti sellainen palo etenee, ehtisinkö pelastaa kaikki lapset. Nämä autoiluun liittyvät pelot tulee vieläkin välillä mieleen, mutta eivät kuitenkaan niin usein. Tulee vähemmän nyt ajeltua lasten kanssa esim. mummolassa, kun esikoinen on koulussa.



Se pelko, joka minua on viime aikoina eniten vaivannut, on, että jos yöllä syttyisi tulipalo. Varsinkin silloin ahdisti nukkumaan ruvetessa, kun mies oli yövuorossa. Tämä tulipalon pelko tulee aina mieleen vain nukkumaan ruvetessa eli todennäköisesti liittyy väsymykseen. Mietin, ehtisinkö pelastaa kaikki; miten karmeaa olisi, jos joku lapsista jäisi tuleen; jos pelastautuisimme ikkunasta talvella, miten saisimme varjeltua itsemme paleltumiselta jne. Meillä on kyllä kolme palovaroitinta, vaikka yhdessä kerroksessa asutaan eikä talo ole mikään iso, joten täytyy toivoa, että varoittimet hälyttää ajoissa, mutta toivon mukaan koskaan ei tule tarvetta.



Äskettäin taas havahduin siihen, että lapsethan voisivat myös sairastua vakavasti. Tämä asia minulla tulee yllättävää kyllä aika harvoin mieleen. Se olisi tietenkin kauhea tilanne. Täytyy kai kuitenkin olla vain hyvillään, etten muodosta siitä itselleni mitään kauhukuvia, koska eihän se etukäteen pelkääminen auttaisi mitään. Tuntuu vaan, että pitäisi useammin tajuta olla kiitollinen siitä, miten terveitä me ja lapset ollaan saatu olla.



Mulla on siis joka tapauksessa pahimpiin pelkoihini auttanut se, että lapset ovat kasvaneet sen verran isoiksi, että osa osaa jo käyttää puhelinta ja pystyvät myös hätätilanteessa toimimaan jo jonkun verran omatoimisestikin.



Jos pelot ahdistavat mieltä paljon, kannattaisi varmaan jutella joko esim. psykologin tms. kanssa tai sitten ystävien/läheisten kanssa.



Tsemppiä!

Minulla myös takana kaksi onnistunutta raskautta ja lyhyessä ajassa kaksi keskenmenoa. Odotan nyt kolmatta lasta ja ensimmäinen kolmannes on takana. Koko alkuraskauden on ollut kaikenlaisia pelkoja: tietenkin raskauden suhteen, onko vauva terve (jossain vaiheessa ajattelin, että lapsi on varmasti kehitysvammainen), kuoleman pelkoa, sukulaisten kuleman pelkoa jne. Puhuin asiasta neuvolassa ja jo se auttoi. Mielestäni kannattaa ottaa asia neuvolassa puheeksi ja käydä ihan vaikka perheneuvolassa tms. Tällaisissa asioissa ei ole mitään hävettävää ja itseään kannattaa aina kuunnella ja hoitaa. Eli siis jos pelot ovat häiritseviä, niin rohkeasti vaan asioista puhumaan. Lisäisin vielä, että itse olen mielestäni " normaalisti" hyvinkin realisti ja ns. peloton, enkä osaanut kuvitella, että kohdalleni sattuisi tällaisia pelkotiloja. Neuvolassa on osattu asiantuntevasti suhtautua asiaan ja tällainen on heille jokapäiväistä, enkä tuntenut leimautuvani mitenkään hysteeriseksi. Tsemppiä kaikille pelokkaille!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat