Seuraa 

Meillä on siis tämä 2,5-vuotias taapero, joka on ihan alusta alkaen ollut todella vaativa, kovatahtoinen, itsepäinen. Jo odotusaikana häneltä tuntui mahassa tila loppuvan kesken, kun hän potkiskeli niin kovasti. Nimenantotilaisuudessa eräs paljon vauvoja nähnyt rouva toivotti meille paljon voimia, kun hän näki jo silloin lyhyessä ajassa, että pojalta löytyy luonnetta. Kävimme läpi koliikkihuudot, mutta niiden loputtuakin elämä on ollut yhtä marinaa, itkua, huutoa. Poika ei viihtynyt vaunuissa hereillä lainkaan ja lukemattomat ovat ne kerrat, kun vauvan herättyä jouduin tulemaan huutava poika sylissäni kotiin tyhjiä vaunuja vapaalla kädellä työntäen. Poika nukkui erittäin lyhyissä pätkissä ja erittäin vähän kaikenkaikkiaankin ja heti herättyään hänet piti nostaa syliin tai tuli huutoa. Kaupassa en pystynyt hänen kanssaan vauva-aikana käymään, koska hän ei jaksanut istua aloillaan, ainakaan liikkumattomissa vaunuissa eli sekin aika, jonka jouduin seisahtumaan kassalle ostosten maksua varten, oli hänelle liikaa. Kotona häntä piti viihdyttää ja kanniskella eikä ollut ollenkaan tavatonta, että olin miehen töistä palattua vielä yöpaitasillani poika sylissä, kun oman itsen hoitoon ei yksin ollessa jäänyt aikaa lainkaan.



Pojan opittua ilmaisemaan itseään puhumalla (sen oppiminen vei aika kauan aikaa eli hän alkoi puhua noin kuukautta 2-vuotissynttäreiden jälkeen) elämä on ehkä pikkasen helpottanut. Siis edellä mainitut tilanteet sujuvat paremmin, mutta uudet ongelmat ovat tulleet tilalle. Pojalla on erittäin voimakas uhma, joka on jatkunut jo kauan. Lisäksi hänellä on nyt 10-kuinen pikkusisko, jolle hän on erittäin mustasukkainen. Välillä on näiden kanssa ollut lyhyitä parempia jaksoja, mutta juuri kun ehdin hengähtää, laineet lyövätkin taas entistä kovemmalla teholla yli laidan. Kuopuksemme on erittäin helppo vauva, mikä on tässä tilanteessa ollut suuri helpotus, mutta tällä hetkellä hänkin on niin kova menemään ja tutkimaan paikkoja, että näiden kahden lapsen valvomisen ja kielletyistä paikoista pois pitämisen kanssa minulta meinaavat voimat loppua kesken.



Tänään esimerkiksi ei ole ollut mitenkään keskimääräistä huonompi päivä. Esikoinen on antanut kuopuksen olla enimmäkseen rauhassa ja pikemminkin silitellyt tätä hellästi useampaan otteeseen. Mutta siitä huolimatta tämäkin päivä on vaatinut kovasti voimia minulta. Aamupalapuurosta kelpasi syötäväksi vain voisilmä enkä pojan syömisistä huolta kanna, kun hän yleensä ottaen kyllä pitää huolta siitä, että saa kyllikseen ravintoa. Potalle ei oikein suostuta menemään. Lopulta onnistuin suostuttelemaan lastenlevyn avulla. Pukemaan ei suostuta tulemaan, kun on milloin mikäkin leikki kesken. Ajattelin tänään olla polttamatta hermojani, pyysin nätisti kerran, toisen, kolmannen, neljännen. Lopulta kysyin, tuleeko hän mieluummin pukemaan vai meneekö jäähytuoliin. Valitsi pukemisen. Alusvaatteiden ja sisävaatteiden pukemisen jälkeen jouduin hakemaan ulkohaalarin naulakosta. Taas samat suostuttelut uudestaan. Kengät hän oli laittanut jalkaansa itse jo ennen kuin mitään muuta oli päällä. Kehuin häntä onnistumisesta, mutta sanoin, että kengät laitetaan vasta viimeiseksi, kun muut vaatteet ovat päällä. Hän yritti ottaa ne pois siinä onnistumatta (itse puin muistaakseni siinä vaiheessa kuopusta), jolloin tuli hirveää huutoa, kunnes menin auttamaan. Ulos lähtiessämme pojan sormi jäi vahingossa ulko-oven väliin ja jouduimme palaamaan sisään sitä kylmällä vedellä huuhtomaan. Soitin huoltoyhtiöön, että tulevat vähän säätämään jousitusta, ettei ovi singahda niin kovalla vauhdilla itsekseen kiinni. Ulkona ei ensimmäinen leikkipuisto kelvannut. Vaihdoimme toiseen, koska minusta ei ole niin tärkeää, että pidän pääni tällaisessa asiassa, jolla ei minulle ole sen suurempaa väliä. En välttämättä itsekään pidä puistosta, jossa ensin olimme, koska siellä on hirveästi lapsia ja paljon rauhattomampaa kuin jälkimmäisessä. Sisään poika lähti aika helposti, mutta siinäkin piti suostutella siskon, äidin ja pojan itsenkin kohta heräävällä nälällä. Ruoaksi meillä oli spagettia. Samaa ruokaa meillä oli eilenkin. Poika pitää pastasta, mutta ilmeisesti hän pelkää " mokaavansa" syönnin kanssa, kun spagetti ei kelvannut. Tänään olin pilkkonut spagetin tosi lyhyiksi pätkiksi, jotta hänen oli helppo sitä lusikalla syödä, mutta hän ei meinannut suostua edes yrittämään, vaan vaati minua apuun. Sanoin olevani varattu, minun piti samalla syöttää kuopus. Alkoi huuto ja itku, poika sanoi, ettei hän halua maitoa eikä ruokaa. Sanoin, että muuta ei ole tarjolla ja jos hän ei halua syödä tai ei osaa käyttäytyä ruokapöydässä, hän voi poistua pöydästä. Itku ja huuto jatkui. Sanoin, että ellei huuto lopu, vien hänet saman tien ilman pottailuja tai muita sänkyyn päikkäreille. Ei tehoa. Toteutin edellisen ja vein pojan sänkyyn. Suljin oven. Huuto yltyi. Poika huusi äitiä, avasin oven ja sanoin, että tulen heti, kun hän on rauhoittunut. Ei tehoa, hän huusi edelleen äitiä, toistin moneen kertaan kovalla äänellä, että tulen heti, kun hän on rauhoittunut. Viimein tämä tepsi ja menin pojan luokse. Poika sanoi haluavansa syödä. Otin ruoan esille ja kehuin kovasti, kun hän osasi niin hienosti itse syödä. Autoin kaapimisessa. Poika totesi känkkäränkän käyneen kylässä ja totesin naurahtaen, että niin tosiaan! Poika sanoi, että hän tykkää äidistä. Sanoin, että äitikin tykkää hänestä valtavasti, vaikka meillä onkin välillä erimielisyyksiä. Hän söi lautasen tyhjäksi ja halusi sen jälkeen vielä kolme banaania ja kaksi mandariinia jälkkäriksi! Tämän jälkeen potalla käynti sujui ongelmitta ja suuremmitta suostutteluitta. Pottaan tuli hieno kakka, pesimme pyllyn ja poika marssi yhdellä kehottamalla (normaalia myöhempään, joten väsy taisi vaivata jo tässä vaiheessa) sänkyyn. Sieltä hän huuteli yhtä autoa niin kauan, kunnes kävin sen hänelle viemässä sanoen, että enää en aio hänen luonaan juosta (hänelle on viime päivinä tullut uusi tapa juoksuttaa meitä vanhempia tekemässä palveluksia ennen nukahtamista tai joskus yölläkin - juotavaa toki annamme tarvittaessa ja peittelemme jos on kylmä jne.). Vaikka usein en onnistu hyvin itsehillinnässä, tänään en missään vaiheessa hermostunut kovasti, vaikka ääni saattoi hieman kohotakin kaiken jankuttamisen seurauksena. Taisi siis äidille tulla erävoitto, mutta tällaisia matseja on pahimmillaan useamman kerran päivässä ja mietin, onko minulla jokin perustavaa laatua oleva kasvatusmoka, jota toistan ja jonka seurauksena en saa tätä touhottamista jo pikkuhiljaa aisoihin. Kuten sanottu, pikkusisko on aivan toista maata, mutta oman huomionsa ja energiansa hänenkin vahtimisensa vie, jottei hän laita suuhunsa kukkien lehtiä, sottaa käsiään takassa, työnnä sormiaan laatikostojen väliin, työnnä käsiään veljen kakkapottaan jne.



Mitä tuumitte????? Poika kutsuu päiväunien keskeltä - itkien....

Sivut

Kommentit (35)

Itse viimeksi romahdin itkemään neuvolassa ja aloin kertoa kolmivuotiaani temppuilusta, kun olisi ollut tarkoitus keskittyä siihen kilttiin kolmikuiseen vauveliin! En nyt kirjoita pitkästi koska kutsu kuuluu, mutta tässä pari pikaesimerkkiä meiltä. 3-vuotias tyttö on siis todella päättäväistä sorttia. Usein auttaa se, että tilanteet ennakoidaan, eli sanotaan että nyt leikitään vielä muutama minuutti, ja sitten puetaan päälle tms. (eikä hän todellakaan pue vielä itse, mutta se on jo toinen juttu). Tai nyt vieritetään palloa vielä kaksi kertaa ja sitten mennään laittamaan lounasta, tms. Ihan selvästi auttaa, kun tyttö osaa asennoitua tulevaan. Tämä voi ehkä auttaa myös silloin, kun sananmuodoilla ei ole muuten väliä (" mennäänkö ulos" vs. " nyt lähdetään ulos" ) -- itse käytän myös joskus tällaista " äidin tekisi mieli nyt mennä vähän ulos" . Samoin auttaa se, että antaa valita pienissä asioissa kahdesta vaihtoehdosta, ja tästähän moni jo kirjoittikin. Mutta lapset ovat yksilöitä, eivätkä nämä jutut tietysti toimi samalla tavoin kaikissa tilanteissa.



Miten muuten hoidatte ruotuunlaiton/jäähyttämisen julkisilla paikoilla, jos käytössä on joku tietty tapa, jota yleensä käytetään kotona? Meillä tyttö joutuu omaan huoneeseensa minuutiksi, jos on käyttäytynyt kurjasti. Olenkin ihmetellyt, miten saan tottelemattoman neidin ruotuun ulkosalla, jos ei esim. voida lähteä kotiin saman tien. Puhuminen ei välttämättä tehoa lainkaan.



Ovat nämä pikku-uhmikset niin ihanan kamalia ja päinvastoin! Hermoja koetellaan, mutta eihän tämä muuten kasvattamista olisikaan... Jaksamista kaikille äideille!

eikä edes mitenkään hirveän hankalalta tapaukselta - tietysti en ole kuulemassa sitä volyymitasoa mikä teillä on ;-) Mutta siis ihan vastaava on meillä ollut molempien poikien kanssa. Lukuisat kerrat lähdettiin ulos hikisinä ja punaisina ja ääni huutamisesta käheänä (ainakin äidillä, lasten äänijänteeet tuntuu kestävän enemmän...). Päikkäreille meno oli sekin tuskaista ja kuopuksen kohdalla lopetinkin nukuttamisen jo alle 3-vuotiaana, kun en jaksanut enää käyttää tuntia joka päivä siihen vehtaamiseen. Pari survival-neuvoa voisin kahden lapsen kokemuksella antaa:



Kiinnitin kirjoituksessasi huomiota siihen, että käytit usein sanaa " suostutella" . Minä en yrittäisi uhmalasta suostutella mihinkään vaan jakaisin asiat niihin, jotka on pakko tehdä ja niihin joista lapsi saa oikeasti itse päättää. Esim. pukeminen ulos lähtiessä on pakko: siihen kehotetaan pari kertaa ja sen jälkeen otetaan lapsi kiinni ja puetaan. Mitään suostuttelua ei tarvita, etenkään jos se todennäköisesti ei kuitenkaan tepsi. Puiston valinta voi olla esimerkki lapsen päätettävistä asioista: silloin tehdään alusta asti selväksi, että lapsen valinta on OK eikä yritetäkään suostutella lasta valitsemaan aikuisen mielen mukaan (sinähän et näin tehnytkään). Ihmeen iso merkitys on jo sanavalinnoilla: sanooko " jokos lähdettäsi kotiin?" vai " nyt lähdetään!" . Kannattaa pitää huoli että kysyy vain asioita, joihin lapsi saa vastata myös kieltävästi! (Se auttaa myös itseä olemaan jämäkkä: jos lapsi kieltäytyy selvästä käskystä, on omakin asema selkeämpi ja on helpompi olla tiukkana)



Se itsehillintä on myös tosi tärkeää,vaikkakin vaikeaa. Mulla menee hermo salamannopeasti ja silloin huudan kuin palosireeni - se usein hiljentää lapset eikä ne tunnu siitä pitkään kärsivän, mutta itsellä on kurja ja epäonnistunut olo pitkään. Olen opetellut ottamaan vähän etäisyyttä, vaikka fyysisesti jos ei muu auta. Eli menen hetkeksi eri huoneeseen tai vaikka vaan sohavlle istumaan ja jätän esim. pukemisen hetkeksi sikseen. Toinen etäisyydenottokonsti oli mulla uhmien aikana laulaminen: hoilasin jotain kertosäettä enkä kiinnittänyt lapsen raivoamiseen sen enempää huomiota. Mikä ihmeellisintä, olen näillä konsteilla oppinut oikeasti hillitsemään itseni vähän paremmin myös tosi vaikessa paikoissa...



Ja sitten kannattaa opetella hyväksymään se, että lasten kanssa huutoa ja kiukkua riittää, mutta se ei ole vaarallista. Lapsethan yleensä pääsee noista tilanteista yli salamannopeasti, ja samaan pitäisi pyrkiä itsekin. Vain sillä tavoin saa päivään mahtumaan myös niitä hyviä hetkiä, jotka auttavat vuorostaan kestämään ne kamalat hetket...



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

En ota muuten osaa keskusteluun, mutta jos jotakuta kiinnostaa tuo rajojen tiukkuus ja neuvotteleva asenne, niin ei se yleisesti hyväksytty kasvatustapa (rajoja ja rakkautta) suinkaan ole ainoa toimiva. Lukekaa esim kirjoja:

Thomas Gordon: Viisaat vanhemmat

Jesper Juul: Viisas lapsesi



Tämä siis vain niille, jotka etsivät vaihtoehtoja ja esimerkiksi uskovat, että kaikenlainen vallankäyttö lapseen on pahasta. Jos taas se yleisesti käytetty kasvatusmenetelmä tuntuu " omalta" ja vieläpä toimii teidän lasten kanssa, niin silloin ei ole mitään syytä etsiä muuta.

Oma vaativa poikani on vasta 1,5v ja en ole vielä törmännyt vastaaviin tilanteisiin joten en osaa neuvoa. Mutta jos haluat lukea jotain kasvatuskirjaa niin koita näitä:



MITÄ TEHDÄ LEVOTTOMALLE LAPSELLE-Tahkomaa Keijo

PAHALLA PÄÄLLÄ-Jensen Gayle, Mason Diane

MUKSUOPPI-Furman Ben

JÄRKEVÄÄ LASTENHOITOA (tätä olen itse lukenut-toimii)

meillä kyllä mennään samalla tavalla jäähylle julkisilla paikoillakin. ja ihan siitä syystä että ystäväni ovat neuvoneet minua niin- itse ovat antaneet lapsille periksi julkisilla paikoilla ja tuloksena se että lapsi tietää että ihmisten ilmoilla saa tehdä mitä vaan ilman rapsuja.



itseasiassa meillä tuo ihmistenilmoilla jäähylle joutuminen ja sieltä pääseminen käy nopeammin kun siellä on niin paljon enemmän mielenkiinoita katseltavaa että lapsi ei malta olla enää uhmakas, vaan käsipuolessa on kiva katsella kaikkea.



minäkin joskus arastelin että tuleeko sanomista kun jäähytän lasta julkisilla paikoilla, mutta yllätykseksiseni vain 1 ikävän kommentin olen saanut kerran kaupassa kun muksu sai raivarin karkkihyllyllä. positiivista palautetta on tullut senkin edestä. muut äidit tietää tasan mistä on kyse ja vanhat ihmiset nyökyttelee. paras oli yksi 80v pappa joka tuli oikein kädestäpitäen äitiä tervehtimään " kun on niin mukava nähdä että nykyajan äitikin pitää lapsensa järjestyksessä" .



suosittelen.



ja muuten en muista kenen kommentti se oli mutta tuo _______antaa mennä huudon toisesta korvasta sisään toisesta ulos______ menttaliteetti on kyllä ihan ehdoton.

Ajattelin tuota puiston vaihtamista ja auton antamista sänkyyn. Totta, että olisi varmaan pitänyt pysyä tiukkana ja olla suostumatta taaperon pyyntöihin. Joskus, kun tätä tahtojen taistoa on melkein joka minuutti illasta aamuun ja vauvakin vaatii huomiota, oma ote tuntuu herpaantuvan ja siinä hötäkässä sitä ajattelee periksi antamalla selviytyvänsä tilanteesta kaikkein helpoimmin. Niin kuin kai juuri sillä hetkellä tapahtuukin, mutta pitkäaikaisvaikutuksien kannalta periksiantamisen tielle ei saisi koskaan eikä missään olosuhteissa lähteä. Olen joskus kuullut sanottavan, että uhmailevan taaperon kanssa tämän voisi antaa päättää joistain pienistä asioista itse, mutta voi olla että tämän luonteisen todella vaativan uhmiksen kanssa pienikään jousto ei kannata, ehkä hän on niin " hukassa" että reagoi senkin takia keskimääräistä voimakkaammin myös näihin pieniin valintoihin.



Kotona meilläkin poika saa usein huutaa vaikka keuhkot pihalle, huutamalla ei saa tahtoaan läpi, mutta julkisilla paikoilla joutuu usein hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran lääkärillä poika sai päähänsä juoksennella lääkärin huoneessa sinne tänne. Kun sain hänet viimein istutettua omaan tuoliinsa, hän alkoi nuoleskella tuolin selkänojaa. Kielsin, kielsin ja kielsin, mutta poikahan innostui siitä vain lisää. Lääkäri siinä vaiheessa sanoi jo, että rankaise vaan ihan niinkuin kotonakin tekisit. En viitsinyt (siellähän olisin vienyt pojan jäähytuoliin kovan huudon saattamana), sillä minulla oli jo nyt vaikea kuulla lääkärin sanomisia ja keskittyä kuulemaani. Jos tähän olisi tullut vielä pojan huudot päälle, koko lääkärikeikka olisi mennyt pitkälti hukkaan, jolloin siitä opetustilanteesta olisi tullut vähän turhan kallis paukku. Vaikeaa on sekin, kun kaiken muun tekemisen keskellä pitäisi pystyä miettimään mielessään kunkin toimintatavan hyviä ja huonoja puolia ja toimia sitten äkkiä sillä vähiten huonolla tavalla.



Mutta lisää kommentteja, etenkin mahdolliseen puutteelliseen toimintaani noissa esimerkkitilanteissa, otetaan enemmän kuin mielellään vastaan.

Tuo mitä sanoit on tosi tärkeää:

" Kannattaa pitää huoli että kysyy vain asioita, joihin lapsi saa vastata myös kieltävästi! (Se auttaa myös itseä olemaan jämäkkä: jos lapsi kieltäytyy selvästä käskystä, on omakin asema selkeämpi ja on helpompi olla tiukkana)"



Minulla, ja miehelläni erityisesti oli tapana esittää asia kun asia kysyvään sävyyn " vaihdettaisko vaippa" , " lähetäänkö hakemaan xx" jne. Poika tietysti sanoi ei ja sitten me vihasesti että kylläpä. Vasta asiaa ajatelutuamme huomsimme että se varmaan sekottaa pientä ihan kauheasti kun muka kysytään ja sitten ei kuitenkaan saa valita. Nämä retoriset kysymykset eivät mene edes aina jakeluun meidän ekaluokkalaiselle. Nyt siis ollaan pidetty huoli miten asiat ilmastaan. " nyt vaihdetaan vaippa" , " nyt lähdetään hakemaan xx" ja sitten erikseen oikeat kysymykset " haluatko puuroa vai leipää" jne.



Asiaa puhuit myös tuosta suostuttelusta. Luulen että sekin vaan saa taaperolle jotenkin pahan olon, eikös uhmalapsi kuitenkin halua kuulla missä kaappi seisoo ja kuka päättää ja sitä kautta hakee turvallisuutta.

en malttanut jättää asiaa vielä vaan halusin sanoa että lapsissa on toki suuria luonne-eroja ja kuvailemanne peruasteella teillä on aika tomerat tapaukset! Itse muuten muistan kun oltiin lääkärissä niin sinne tuli äiti mukanaan 2-vuotias poika. Poika kiljui aivan hysteerisenä jo tullessaan ja äiti yritti oikeasti kaikkensa. Huuto vain yltyil ja lääkäri oli jo vähän hermona kun koko vastaanotto meni ihan sekaisin. Lopulta äidin oli pakko poistua lapsineen koska ei häntä saanut kukaan rauhoitettua. Ihmettelen ja ihailen kyllä miten äidin hermot kesti, aika moni olis varmaan jo itkuun pillahtanut.



Ainahan sanotaan ettei uhmaajaa saa jättää yksin mutta kyllä me poika vietiin jäähylle välillä ja annettiin tosiaan mennä huudot toisesta korvasta sisään. Välillä aina käytiin kysymässä haluuko syliin ja sitten jossain vaiheessa luovutti ja tuli syliin rauhottumaan.



Ehkä jo teettekin niin mutta pidä ainakin pojan rutiinit samoina, ei siis mitään suuria muutoksia nyt. Joillakin tosiaan auttaa se että lapsi saa vaikka valita mitä kautta mennään kotiin leikkipaikalta (kun sieltä pitää joka tapauksessa lähteä) tai ulos lähdettäessä että lapsi saa valita kummat hanskat haluaa. Liian suuria valintoja lapselle ei pidä antaa koska ne vaan saavat hänet hämilleen ja epävarmaksi.



Meillä on tällä hetkellä esim niin että poika yöllä herätessään joskus vaatii että äidin on tultava hakemaan hänet viereen. Hän saa siis halutessaan tulla. Kiljuu äitiä ja jos isä tulee ja tuo minun viereen niin poika raivoaa kun viimeistä päivää, juoksee takas omaan sänkyyn ja huutaa että äidin on haettava. Jos äiti sitten hakee niin ei enää auta koska " kaikki on jo pilalla" . Siksipä me ollaan nyt tehty niin että isä huutaa sängystä että äiti ei nyt tule, tule tänne. Jos se ei kelpaa niin poika saa huutaa. Yleensä ei enää kauaa jaksa vaan joko nukahtaa uudelleen sänkyynsä tai sitten tepastelee meidän luo.



Sama juttu on että välillä menee ihan liiallisuuksiin pojan tarkkuus esim kuka hänelle laitta juotavaa mukiin. Jos väärä henkilö tekee niin saattaa tulla kaamea kiljunta. Nyt ollaan kuitenkin oltu tiukkana että talon toisella puolella oleva henkilö ei todellakaan tule yhtä mehua kaatamaan vaan jos ei se kelpaa kenen antamana tahansa niin sitten ei kelpaa.

Meillä käytin paljon samaa kuin ampiaisakka. Kun kehoitin poikaa että tehdään jotain ja jos ei tehnyt niin annoin vaihtoehdoiksi että joko tekee itse tai äiti tekee sen. Eli asia tehtiin joka tapauksesa, mutta sillä ei ollut mielestäni niin suurta merkitystä vaikka autoinkin poikaa (en pidä sitä niin tärkeänä että 2v osaa pukea kaiken itse jne.). Periaatteena oli ja on edelleen että jos jotain sanon, niin se tarkoittaa myös sitä, periksi en anna. Olenkin varmasti itsepäisempi ja jaksan pidempään kuin lapseni...

Meinaa varsinkin näin loppuraskaudessa tosiaan pinna palaa monta kertaa päivässä. Kaikki on ei ja eikä. Tuntuu että koko ajan vaan uhkailen ja lahjon. Ison mahan kanssa en edes enää pysty pakolla pukemaan lasta joten joudun turvautumaan usein lahjontaan - katsoo esim. videoita sen aikaa että on potalla ja vedän kaikki vaatteet niskaan. En ole ylpeä tästä mutta keinot on vähissä.



Itse syyllistyn helposti passaamiseen kun en aina jaksa tapella, siis saatan juuri kiikutella leluja jne. Ja en tiedä onko oikein vai väärin mutta käytän tosi usein tämän tyyppisiä keinoja ' äiti hakee lelun ja sitten sinä laitat päälle, onko sovittu' . Ei toimi aina mutta edes joskus.



Itse myöskin syyllistyn siihen että annan periksi jos asia ei mielestäni ole tärkeä tai ei esim. ole kiire. Voisin myös hyvin kuvitella vaihtavani puistoa jos sillä ei minulle ole väliä. Itse asiassa luin juuri jostain että kannattaa uhmiksen kanssa antaa periksi (ts. antaa hänen valita) asioissa joilla ei oikeasti ole juuri merkitystä. Ja sitten miettiä ne asiat jotka oikeasti on tärkeitä, kuten että ei saa esim. lyödä toista, tavaroita ei saa hajoittaa jne.



Meillä muuten SANAMUODOILLA tai miten sen nyt sanoisi ei ole MITÄÄN MERKITYSTÄ. Olen aina ihmetellyt kun joka paikassa toitotetaan sitä että pitää sanoa ' mennään ulos' eikä ' mentäiskö ulos' . Ymmärrän tietysti eron mutta pojalle toi on kyllä ihan sama. Molempiin vastataan johdonmukaisesti ei. Meillä ei myöskään ole ollut mitään apua siitä että sanotaan että ei sitten mennä (poika on vaan tyytyväinen) tai että äiti on nyt lähdössä (kai se jo ymmärtää että äiti ei oikeasti yksin lähde).



Jäähypenkkiä en jotenkin ole osannut käyttää, poikaa se vain naurattaa. Omaan huoneeseen sulkeminen olisi ehkä meidän pojan kohdalla liikaa, joten jos raivoaa, annan raivota ja odottelen (pinna kiristyen).

olen koko ajan yrittänyt esittää asiat käskymuodossa kysymisen sijaan. Mies useimmiten kysyy ja olen hänenkin sanomisensa korjannut käskymuotoon (lasten kuullen...), mutta hänellä tuo kysyminen näyttää olevan aika tiukassa. Taas hyvä esimerkki siitä, miten tilanteita monimutkaistaa se, kun pelaajia on useita ja kaikki toimivat omilla tavoillaan.

Tämäkin on uutta, että hän huutaa niin kauan, kunnes autan hänet uneen (vauvavuotta lukuunottamatta). Hän on viime päivinä ruvennut toistelemaan myös ventovieraille, että tämä on minun äiti. Ilmeisesti hän on ymmärtänyt oman erillisyytensä äidistä, olen kuullut sen tapahtuvan tässä iässä. Hän taitaa reagoida siihen todella voimakkaasti. Ja aina kasvussa tuntuu olevan jokin uusi vaihe, jolloin hän on jälleen enempi vähempi poissa tolaltaan ja vaatii paljon, paljon huomiota.



Tietääkö kukaan hyvää kirjaa, jossa neuvottaisiin, kuinka tällaista vaativaa taaperoa tulisi kasvattaa?



- Huuto jatkuu. Toivottavasti jokuu osaa kommentoida!

Tuosta jäähy hommelista. Meillä tapana on laittaa arestiin omaan huoneeseen. Ja huoneesta ei tulla ennenkun ollaan rauhoituttu! Ja sit kun neiti on rauhoittunu, tulee yleensä itse pyytämään anteeksi ja juttelemaan. Ekan kerran kun joutui arestiin nii huuto oli hirmuinen. Siitä se sitten kymmenien kertojen aikana vaan lyheni.



Mulla itsellä on ollut vaikeaa pitää kuria, mutta miehen kanssa sovittiin yhteiset pelisäännöt asiasta. Mitä saapi tehdä ja mitä ei!



Kannattaa ottaa tietyt jutut mistä pitää kiinni. Esim ruokailu ja nukkuminen on sellaisia missä tekee itselleen karhunpalvelusta jos antaa uhmiksen tehdä miten tahtoo.



Meillä tuo pukeminen onnistuu vaihtelevasti. Joskus neiti haluaa itse pukea, mutta jos on kiire (esim aamulla tarhaan) niin silloin äiti tai isi pukee ja siitä ei sitten neuvotella.. tosin muutamia tosi pahoja aamuja on ollut.. helppo pukea kiljuvaa ja rimpuilevaa lasta toppavaatteisiin... tiedätte varmaan?



Ja meillä on tepsinyt tuo että jos ei tule pukemaan nii ei pääse ulos. Siinä vaiheessa yleensä alkaa tapahtua. Kiire tulee!



Samoin noita vaihtoehtoja kannatta tarjota juuri esim noissa: kummat rukkaset? kannustavia ja tuntuu että saa ite päättä edes jostai.

ei sillä tietenkään lapselle sellaista väliä ole, että hän olisi myöntyvämpi käskyyn kuin kysymykseen. Se oliskin liian helppoa jos vain sanamuotoa vaihtamalla saisi lapsen tottelemaan :-) Sen sijaan ero tulee ensinnäkin siitä, että tilanne on kaikille osapuolille selkeämpi: vaihtoehtoja ei todellakaan ole. Ajan kanssa (ja tämä voi tarkoittaa vuosia...) lapsikin oppii, että käsky on käsky ja sitä pitää noudattaa. Toinen merkittävä ero tulee psykologisesti AIKUISELLE: on paljon helpompi olla itse jämäkkä kun tietää alusta asti tehneensä selväksi mitä haluaa. Minusta ainakin on raivostuttavaa joutua vänkäämään lapsen kanssa asiasta, jossa minusta on vain yksi oikea ratkaisu. Siksi pyrin siihen että lapsikin tajuaa, että minä en nyt muuta mieltäni, vaikka hän sanoo tai tekee mitä.



Etenkin meidän kuopuksen kohdalla huomasin yksinkertaisen toiston tehon verrattuna neuvotteluun tai suostutteluun: heti jos hairahduin vaikka selittämään miksi lapaset piti laittaa käteen, homma levisi samantien. Parhaiten toimi kun ensin käski lapasia käteen pari kertaa, sitten vähän korotti ääntään (Nyt heti ne käteen tai muuten äiti laittaa väkisin!) ja lopuksi laittoi tarvittaessa väkisin. Loppujen lopuksi tällä metodilla tuli varmaan huutoakin vähemmän kuin neuvottelevammalla asenteella ja ulos päästiin paljon nopeammin...



No, nyt täytyy muistaa että mun lapset on jo 4 v ja 7v, eli varmaan olen autuaasti jo unohtanut mitä elämä alle 3-vuotiaan uhmiksen kanssa voi olla. Mutta eikös se toisaalta lohduta: pukemiset, lähtemiset, syömiset, nukkumiset, kaikki nämä kyllä helpottaa ajan kanssa - ja tilalle tulee muita murheita.



jotkut jutut niin kovin tutun kuuloisia. meillä on aika ujo 2v10kk taapero, mutta myös itsepäinen kotioloissa.

Ystäväni sanoi hiljattain meillä kyläillessään ja tilanteita nähtyään, että poika pompottaa meitä, kokeilee kuka on pomo, hän vaiko vanhempi, ja että usein jo pelkästään äänenpainomme kuulostaa siltä, ettei olla tosissamme kieltäessä.

Ajattelin asiaa monessa eri tilanteessa jälkeenpäin, ja hoksasin sen vasta silloin että niin varmaan on, vaikka olen yrittänyt olla jämäkkä. Nyt olen sitten ollut TOSI jämäkkä jos olen jotain sanonut, niin niistä ei sitten luisuta yh-tään. En huuda, vaan sanon napakalla äänellä komennot (tosin en huutanut usein aikaisemminkaan). Jokusen kerran päivässä annan pojalle tilaisuuden esim. juuri vaatteen värin valintaan tai haluaako piirtää puu- vai vesiväreillä tms.



Ystäväni - jolla on 3 aikuista lasta ja heihin todella hyvät ja läheiset välit - sanoi myös käyttäneensä pientä tukistusta tai sormille näppiä aina ääritilanteissa, ja nyt olen itsekin käyttänyt " minitukistusta" joka kerta kun poika on läppäissyt vauvasiskoaan tai painaa häntä vatsasta tms. Välillä on sille tosi kiltti mutta joskus kateuksissaan läppäisee kunnolla. En uskonut pienen tukistuksen voimaan, mutta tuntuu se tepsivän meillä paremmin kuin jäähy, jonne poika usein jo tarjoutui itse menemään. Ystäväni sanoi myös, ettei viikon kokeilu vielä riitä, ehkä 3 viikon jälkeen alkaa tulla vaikutus esiin paremmin (esim. juuri tuossa, että poika kokeilee kuka se pomo onkaan).



Aika vähän aikaa vasta kokeilua takana, mutta poika vaikuttaa jotenkin iloisemmalta uhmakkuuden sijaan ja haluaa olla apuna siskonsa hoitamisessa enemmän. Myös positiivista palautetta olen lisännyt ja omaa huomiota vielä enemmän pojalle vauvan nukkuessa. Jostain luin, että vieraiden aikana lapsen kehuminen tekee erityisen hyvää itsetunnolleen :), tänäänkin poika hyrisi kun kerroin ihan vaan iskälle töistä tullessaan mitä kaikkea poika oli päivän kuluessa tehnyt minua auttaessaan.

Vieläkin joskus huomaan, kun jossain tilanteessa katsoo minua ilmeellä " miten äiti nyt mahtaa reagoida" tai " katsos mitä tein" , mutta ne ovat ainakin vähenemässä päin.



Ah näitä lastenkasvatuksia, montakohan opusta olen itsekin lukenut ;)!



-pupsu







Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat